Mitä onkaan tapahtunut…
Tautatietoja.. Olen lähestulkoon koko elämäni elänyt ihmissuhteissa ( niin kaveri-, seurustelu, kuin perhesuhteetkin), joissa minua on alistettu, hallittu, olen aina ollut vääränlainen, viallinen, väärässä, kaikki mahdollinen ja mahdotonkin on ollut minun syytäni. Nyt tuo elämä on takanapäin, katkaisin kaikki siteeni näihin ihmisiin, ja aloitin uuden elämän. Traumoja ja ongelmia oli kuitenkin kasautunut niin paljon, ettei uusi elämä alkanutkaan niin kuin toivoin, vaan tipahdin oikein rytinällä pohjalle. En ole pitkään aikaan (vuosiin) kyennyt esimerkiksi työelämään, arkielämäkään ei oikein ota sujuakseen. Olen kuitenkin onnistunut saamaan muutaman uuden ihmissuhteen elämääni.
Mutta minusta on tullut jotakin kamalaa, alan olla monessa suhteessa samankaltainen kuin menneen elämäni ihmiset. Minun pitää saada olla aina oikeassa. Kaiken pitää mennä niin kuin minä haluan. Ihmisten ja asioiden pitää olla sellaisia kuin minä haluan. Enkä ole koskaan tyytyväinen. Vaikka asiat muuttuisivat sellaisiksi kuin haluan, ei se kelpaa, sekin on väärin, vaadin jotain muuta.
Syytän ja haukun ystäviäni jatkuvasti, valitan heistä jatkuvasti. Väitän ystävieni olevan syypäitä nykyisiin ongelmiini ja elämäni sujumattomuuteen. Valitan, että ystäväni ovat sellaisia, eikä tällaisia, että he tekevät niin eikä näin ja kohtelevat minun noin eikä näin ja että tämä aiheuttaa pahan oloni. Mutta en syytä ystäviäni suoraan päin naamaa, vaan tämä syyttely ja valitus tapahtuu terapiassa. Ja miksi näin teen terapiassa. Odotan koko ajan, että terapeuttini sanoisi minun olevan oikeassa ja että ystäväni todellakin ovat ilkeitä ja pahoja.
Toki ikäviä asioita tapahtuu myös ihan oikeasti. Kyllä ystäväni välillä myös luokkaa ja satuttaa ja kohtelee huonosti. Mutta jokainenhan tekee näin joskus. Ja sekin, että näin tapahtuu on pohjimmiltaan minun omaa syytäni. Jos joku loukkaa ja satuttaa minua, pysyn edelleen useimmiten vain hiljaa, nielen kaiken. Ja kun toinen ei tiedä loukanneensa tai satuttaneensa, niin sitten hän jatkaa toimintaansa samalla tavalla. Minä pysyn vain hiljaa, vihani kasvaa, ja saan myös lisää materiaalia terapiaan, todisteita siitä, miten minua jatkuvasti satutetaan.
Minä vasta opettelen puolustamaan itseäni tai vaikka ilmaisemaan oman aidon mielipiteeni. Silloin harvoin kun tässä onnistun, uskallan avata suuni, niin kaikki menee päin mäntyä. Puolustuksestani tulee syyttelyä. Tai sanoessani mielipiteeni, en siedä sitä että joku muu onkin erimieltä, minun mielipiteeni on se yksi ainut ja oikea. Tosin en lähde tähän taistoon, vaan ilmaisen tyytymättömyyteni vaikka mököttämällä. Niinä harvoina kertoina kun sanon syyttelyni päin naamaa, onnistun verhoamaan sen vaaleanpunaisen verhon taakse, teen sen jotenkin piilosta. Syytökseni menee perille, mutta teen sen niin etten ”jää kiinni”. Ja jos jään kiinni ja huomaan olevani pulassa, olen esimerkiksi syyttänyt toista joistain mitä teen itsekin, eli syytökselläni ei ole pohjaa. Silloin otan käyttööni salaisen aseeni. Olen oppinut siihen, että saan anteeksi mitä tahansa, vetoamalla kamalaan ja kurjaan menneisyyteeni.
Minulla on niin paha olla, vihaan itseäni. Tiedän tekeväni väärin. Tiedän että iso osa syytöksistäni ja valituksistani on täysin aiheettomia. Tiedän, että syy ongelmiini, on minussa itsessäni, ei ystävissäni tai heidän käytöksessään. Pelkään niin paljon, että ystäväni saavat minusta tarpeekseen. Pelkään jääväni yksin, ihan jo senkin takia, että ketä sitten syytän, jos ei ole ketään ketä syyttää. En kyllä usko ystävieni minua jättävän, koska kuitenkin suurimman osan ajasta, olen kuin enkeli heidän seurassaan. Mutta minulla on niin paha olla heidän kanssaan jos siksi että tiedän itse sen mitä olen heistä ajatellut mielessäni ja mitä olen heistä sanonut terapiassa. Pelkään että jotenkin se mitä pään sisälläni tai terapiassa tapahtuu, tulee heidän tietoonsa. Olen yrittänyt muuttua niin paljon, haluan muuttua, lopettaa tämän syyttelyn. Mutta en onnistu siinä, loppujen lopuksi huomaan aina olevani samalla tiellä, ja yleensä huomaan sen vasta siinä vaiheessa, kun on liian myöhäistä enää kääntyä takaisin. Esimerkiksi terapeutilleni en kykene enää myöntämään tätä asiaa, mitä tämä todellisuudessa on. Tiedän kuitenkin ettei hän voi auttaa minua ennen kuin kykenen myöntämään kaiken. Olen aika varma siitä, että hän on kuitenkin asian suhteen oikeilla jäljillä, mutta ei voi sanoa sitä, ja vaikka sanoisikin, kieltäisin kaiken. En kestä sitä, että olisin taas takaisin tilanteessa, jossa minä olen väärässä ja kaikki on minun syytäni. Vaikka tässä tapauksessa todellakin on niin.
Olen ihan rikki.
Tautatietoja.. Olen lähestulkoon koko elämäni elänyt ihmissuhteissa ( niin kaveri-, seurustelu, kuin perhesuhteetkin), joissa minua on alistettu, hallittu, olen aina ollut vääränlainen, viallinen, väärässä, kaikki mahdollinen ja mahdotonkin on ollut minun syytäni. Nyt tuo elämä on takanapäin, katkaisin kaikki siteeni näihin ihmisiin, ja aloitin uuden elämän. Traumoja ja ongelmia oli kuitenkin kasautunut niin paljon, ettei uusi elämä alkanutkaan niin kuin toivoin, vaan tipahdin oikein rytinällä pohjalle. En ole pitkään aikaan (vuosiin) kyennyt esimerkiksi työelämään, arkielämäkään ei oikein ota sujuakseen. Olen kuitenkin onnistunut saamaan muutaman uuden ihmissuhteen elämääni.
Mutta minusta on tullut jotakin kamalaa, alan olla monessa suhteessa samankaltainen kuin menneen elämäni ihmiset. Minun pitää saada olla aina oikeassa. Kaiken pitää mennä niin kuin minä haluan. Ihmisten ja asioiden pitää olla sellaisia kuin minä haluan. Enkä ole koskaan tyytyväinen. Vaikka asiat muuttuisivat sellaisiksi kuin haluan, ei se kelpaa, sekin on väärin, vaadin jotain muuta.
Syytän ja haukun ystäviäni jatkuvasti, valitan heistä jatkuvasti. Väitän ystävieni olevan syypäitä nykyisiin ongelmiini ja elämäni sujumattomuuteen. Valitan, että ystäväni ovat sellaisia, eikä tällaisia, että he tekevät niin eikä näin ja kohtelevat minun noin eikä näin ja että tämä aiheuttaa pahan oloni. Mutta en syytä ystäviäni suoraan päin naamaa, vaan tämä syyttely ja valitus tapahtuu terapiassa. Ja miksi näin teen terapiassa. Odotan koko ajan, että terapeuttini sanoisi minun olevan oikeassa ja että ystäväni todellakin ovat ilkeitä ja pahoja.
Toki ikäviä asioita tapahtuu myös ihan oikeasti. Kyllä ystäväni välillä myös luokkaa ja satuttaa ja kohtelee huonosti. Mutta jokainenhan tekee näin joskus. Ja sekin, että näin tapahtuu on pohjimmiltaan minun omaa syytäni. Jos joku loukkaa ja satuttaa minua, pysyn edelleen useimmiten vain hiljaa, nielen kaiken. Ja kun toinen ei tiedä loukanneensa tai satuttaneensa, niin sitten hän jatkaa toimintaansa samalla tavalla. Minä pysyn vain hiljaa, vihani kasvaa, ja saan myös lisää materiaalia terapiaan, todisteita siitä, miten minua jatkuvasti satutetaan.
Minä vasta opettelen puolustamaan itseäni tai vaikka ilmaisemaan oman aidon mielipiteeni. Silloin harvoin kun tässä onnistun, uskallan avata suuni, niin kaikki menee päin mäntyä. Puolustuksestani tulee syyttelyä. Tai sanoessani mielipiteeni, en siedä sitä että joku muu onkin erimieltä, minun mielipiteeni on se yksi ainut ja oikea. Tosin en lähde tähän taistoon, vaan ilmaisen tyytymättömyyteni vaikka mököttämällä. Niinä harvoina kertoina kun sanon syyttelyni päin naamaa, onnistun verhoamaan sen vaaleanpunaisen verhon taakse, teen sen jotenkin piilosta. Syytökseni menee perille, mutta teen sen niin etten ”jää kiinni”. Ja jos jään kiinni ja huomaan olevani pulassa, olen esimerkiksi syyttänyt toista joistain mitä teen itsekin, eli syytökselläni ei ole pohjaa. Silloin otan käyttööni salaisen aseeni. Olen oppinut siihen, että saan anteeksi mitä tahansa, vetoamalla kamalaan ja kurjaan menneisyyteeni.
Minulla on niin paha olla, vihaan itseäni. Tiedän tekeväni väärin. Tiedän että iso osa syytöksistäni ja valituksistani on täysin aiheettomia. Tiedän, että syy ongelmiini, on minussa itsessäni, ei ystävissäni tai heidän käytöksessään. Pelkään niin paljon, että ystäväni saavat minusta tarpeekseen. Pelkään jääväni yksin, ihan jo senkin takia, että ketä sitten syytän, jos ei ole ketään ketä syyttää. En kyllä usko ystävieni minua jättävän, koska kuitenkin suurimman osan ajasta, olen kuin enkeli heidän seurassaan. Mutta minulla on niin paha olla heidän kanssaan jos siksi että tiedän itse sen mitä olen heistä ajatellut mielessäni ja mitä olen heistä sanonut terapiassa. Pelkään että jotenkin se mitä pään sisälläni tai terapiassa tapahtuu, tulee heidän tietoonsa. Olen yrittänyt muuttua niin paljon, haluan muuttua, lopettaa tämän syyttelyn. Mutta en onnistu siinä, loppujen lopuksi huomaan aina olevani samalla tiellä, ja yleensä huomaan sen vasta siinä vaiheessa, kun on liian myöhäistä enää kääntyä takaisin. Esimerkiksi terapeutilleni en kykene enää myöntämään tätä asiaa, mitä tämä todellisuudessa on. Tiedän kuitenkin ettei hän voi auttaa minua ennen kuin kykenen myöntämään kaiken. Olen aika varma siitä, että hän on kuitenkin asian suhteen oikeilla jäljillä, mutta ei voi sanoa sitä, ja vaikka sanoisikin, kieltäisin kaiken. En kestä sitä, että olisin taas takaisin tilanteessa, jossa minä olen väärässä ja kaikki on minun syytäni. Vaikka tässä tapauksessa todellakin on niin.
Olen ihan rikki.
Vastaukset 2
Vanhimmat
puhua tästä kaikesta terapeutillesi, vaikka se vaikealta tuntuukin. Muista, että terapeuttisi on elämässäsi auttaakseen sinua, ei tuomitsemassa.
Voisiko tässä olla kyse siitä, että et ole tuon mainitsemasi vanhan elämän aikana myöskään puuttunut siihen miten sinua on kohdeltu ja sisääsi on jäänyt liian paljon käsittelemätöntä vihaa, jota nyt purat ystäviisi.
muualle, musiikkiterapiaan, toimintaterapiaan, tanssiterapiaan tai ihan perinteiseen puhumis-kuuntelemis -terapiaan. Terapeuteille ja psykologeillehan on koulutuksessakin opetettu, miten sitä toisen ihmisen vihatulvaa käsitellään. Vaikkei se varmaan ihan helppoa ole. Tai vaikka palstoille, psykologia -palstalle. Googlaa psykologia foorumi, niin löytyy ainakin yksi. Metsään tai ammu vesipyssyllä ilmaan, potki kiviä tai lehtikasoja. Että tosta saa, tosta ja tosta! ;]
Ja sitten niiden uusien ystävien kanssa. Toivot, että ne oikeesti on kiinnostuneita ja viitsii tutustua, oppia tuntemaan ja tekevät yhdessä juttuja sun kanssa.