Tiedämme nuorten psyykkisten oireilun ainakin tietoon tulleiden tapausten perusteella lisääntyneen merkittävästi lyhyelläkin aikavälillä, mutta miksi emme ota nuorten psyykkistä ja työkyvyttömyyttä pitkässä juoksussa aiheuttavaa oireilua tosissaan?
Tässä ehdotukseni kouluterveydenhoidon kehittämiseksi. Ensiksi oppilaalle annetaan tehtäväksi lyhyt rasti ruutuun tehtävä, jossa voidaan kysyä läheissuhteista, koulutyöstä, opettajista, koulukavereista, harrastuksista ja jne.
Oppilaan kanssa keskusteltaisiin tilanteesta, ja mahdollisiin ongelmakohtiin nuoren elämässä haettaisiin ratkaisuja. On meinaan myöhäistä puuttua tilanteeseen, jos nuori elää negatiivisten tunteiden ympäröimänä oppivelvollisuuden päätyttyä.
Itse olen havainnut hyväksi selviytymiskeinoksi henkisen tasapainon saavuttamisessa mietiskelyn (tosin yksin), jolla yritän selviytyä negatiivisista tunteista kuten kateudesta, katkeruudesta, vihasta, mustasukkaisuudesta, peloista, häpeästä, syyllisyydestä ja ahneudesta.
Tässä ehdotukseni kouluterveydenhoidon kehittämiseksi. Ensiksi oppilaalle annetaan tehtäväksi lyhyt rasti ruutuun tehtävä, jossa voidaan kysyä läheissuhteista, koulutyöstä, opettajista, koulukavereista, harrastuksista ja jne.
Oppilaan kanssa keskusteltaisiin tilanteesta, ja mahdollisiin ongelmakohtiin nuoren elämässä haettaisiin ratkaisuja. On meinaan myöhäistä puuttua tilanteeseen, jos nuori elää negatiivisten tunteiden ympäröimänä oppivelvollisuuden päätyttyä.
Itse olen havainnut hyväksi selviytymiskeinoksi henkisen tasapainon saavuttamisessa mietiskelyn (tosin yksin), jolla yritän selviytyä negatiivisista tunteista kuten kateudesta, katkeruudesta, vihasta, mustasukkaisuudesta, peloista, häpeästä, syyllisyydestä ja ahneudesta.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Kouluterveydenhoitoahan on saatavilla, mutta laatu on ala-arvoista. Yhteistyö vanhempien kanssa on olematonta. Vanhempia ei kuunnella ollenkaan. Olen jo kymmeniä kertoja ottanut kouluterveydenhoitajaan yhteyttä, että tutkisi lapseni fyysisen kunnon (esim. hb, verenpaine ja syke). Terveydenhoitaja on vain katsonut silmämääräisesti, että terveeltä näyttää. Nyt veimme lapsen yksityiselle lääkärille ja lähti päivystyksenä sairaalaan.
Nuo terveydenhoitajalta vaatimani tutkimukset olisivat kertoneet, että jotain on pielessä, mutta minut leimattiin hulluksi isäksi. Papereita on väärennelty, tietoa siitä, että olisin ottanut terveydenhoitajaan yhteyttä ei ole missään. Sinne on jopa kirjoitettu, että vastustan terveydenhoitoa, vaikka olen sitä jo aivan mielipuolisena vaatinut!! Kuka enää antaa lastaan julkiseen terveydenhoitoon, kun tulos on tällainen? Yhteistyö vanhempien kanssa ja terveydenhuollon kunnioitus vanhempiin, on avainsana.
Murrosikäiset eivät halua keskustella keski-ikäisten terveydenhoitajien ja psykologien kanssa. Heillä on kuitenkin pohjimmiltaan hyvä yhteys vanhempiin ja tätä yhteyttä ei kunnioiteta millään tavalla. Ihan varmaan tulee negatiivisia tunteita huonosta terveydenhoitajasta joka vähättelee vanhempiakin.
Sulla Hermiitti on oikea tapa selviytyä: mietiskely. Siinä on mahtava voima ja sitähän ne nuoretkin tekee. Silloin vain nämä "ammattiauttajat" diagnosoivat nuoret sulkeutuneiksi ja veteytyneiksi. Muistan omasta murkkuiästäni, miten paljon sitä tuli mietiskeltyä. Nyt se on kiellettyä.
toimivaa vielä kehittää? Jos jo nyt se havaitsee riskiryhmät, miten sitä vielä voitaisiin kehittää?
Aikuisilla pitäisi olla keinoja oppilaan syrjäytymiskehityksen estämiseksi!
-
"kateudesta, katkeruudesta, vihasta, mustasukkaisuudesta, peloista, häpeästä, syyllisyydestä ja ahneudesta."
Minä painottaisin noita tunteita, joista aloituksessa kirjoitin. Joku voi ihmetellä, miksi pelko on listallani, mutta siihen on selvä syy, sillä olen kärsinyt lapsuudessa ja nuoruudessa pahoista pelkotiloista. Edellisestä johtuen yritän käsitellä ilmaantuvat pelkotilat mietiskelyllä. Kuolemanpelkokaan ei oikein enää vaivaa, kun on tullut käytyä kuoleman porteilla.
Terve ylpeys ei minusta ole negatiivista, sillä usein meillä suomalaisella on taipumus latistua halveksunnan alla, mutta minä olen siinäkin asiassa poikkeus. Olenhan minä ylpeästi F20.0 paranoidinen skitsofreenikko!
-
hermit kirjoitti:
"... Tässä ehdotukseni kouluterveydenhoidon kehittämiseksi. Ensiksi oppilaalle annetaan tehtäväksi lyhyt rasti ruutuun tehtävä, jossa voidaan kysyä läheissuhteista, koulutyöstä, opettajista, koulukavereista, harrastuksista ja jne..."
Entä tuollaisen "rasti ruutuun" testin jälkeen?
Ei ongelma ole siinä, ettei avuntarvitsijoita tunnistettaisi vaan siinä, ettei apua ole sen tarvitsijoille antaa.
Yhteiskunnan resurssit kuluvat tyhjäntoimittajien ja vapaamatkustajien elättämiseen.
Oppilashuollon ja sosiaalihuollon yleensä ongelmana on hyvinvoinnin käyttäminen aseena kansalaista vastaan. Kun hyvinvointi on virallinen puolipakko, sen varjolla tehdään nöyryyttäviä ja alistavia toimenpiteitä. "Ongelmien" löytyminen suo oppilashuollolle valtaa.
Iltalehden 29.9.2008 mukaan Ampujaa on kiusattu. Psykologisen maailmankatsomuksen vuoksi oppilashuolto ei osaa asettua riitojen yläpuolelle vaan leimaa yhden osapuolen (Ammuskelija?) hulluksi. Sellainen on omiaan synnyttämään vihaa, lehtitietojen mukaan Ammuskelija oli "yhteiskuntavastainen".
Kauhajoen tapauksessa ei ole missään suoraan sanottu onko Ampujalla hullun paperit vai ei, on vain epämääräisesti vihjailtu että on.
-
Totta!
Miksei kiusaamisen suhteen noudateta nollatoleranssia?
Miksi kiusaajat pääsevät aina kuin koira veräjästä mutta kiusattu leimataan syypääksi kiusatuksi tulemiseen?
Olen itse nähnyt, miten kiusaaja osaa tekeytyä erittäin hienosti käyttäytyväksi vaikkapa opettajan läsnäollessa, mutta opettajan käännettyä selkänsä kiusaaminen alkaa. Olen nähnyt, miten kiusaamisen aihe etsitään vaikka tikulla kaivaen. Koetetaan matkia kiusattavaa hänen hyvissä taidoissaan ja lahjoissaan onnistumatta siinä. Esimerkiksi kiusaaja seurasi suunnistuskilpailuissa kiusattua, joka oli taitava, mutta kiusaaja osasi itse vain juosta, ei suunnistaa. Lopulta hänen oli kohdattava totuus, aina ei voinutkaan seurata - ja silloin hän menestyi hyvin huonosti. Kadehditaan kiusattua, joka yritetään nujertaa, vaikka kiusaaja itse tuli lopulta nujerretuksi, kun kiusattu aina vain oli kuin "korkki pinnalla" kaikista upotusyrityksistä huolimatta. Kaksi kertaa piti ottaa yhteyttä opettajaan, joka otti yhteyttä kiusaajan kotiin, kaksi kertaa opettajan piti kertoa kiusaajan vanhemmille asiasta. Molemmilla kerroilla yhteydenotto auttoi, mutta vasta toisen "katkaisuhoidon" jälkeen koulukiusaaminen loppui. Onneksi lapsi uskalsi kotona kertoa asiasta ja vanhemmat uskoivat häntä ja puuuttuivat heti asiaan, kuten myös opettaja hienolla tavalla. Kiusaajasta näkee, että hänen ei ole hyvä olla. Sitä en tiedä, näkevätkö hänen omat vanhempansa sitä.
Kiusaajat voivat todella olla ovelia ja suuria näyttelijöitä, kuin kaksipuolisia ihmisiä. Ajattelen, että kateus on heidän moottorinsa. Kun jollain on jotain hyvää, se tahdotaan ottaa heiltä pois. En tiedä, lähteekö tuo kadehtimisen kulttuuri kodeista ja muiden ihmisten halveksimisesta lasten kuullen. Itse aikanaan kärsin paljon tuosta toisten aiheettomasta mollaamisesta ja loputtomasta haukkumisesta ja ajattelin, etten jatka sitä omassa elämässäni ja perheessäni. Ihmeekseni olen huomannut, että tuollainen yksinkertainen päätös voi muuttaa paljon. Se katkaise pahan ja pahansuopaisuuden kierteen. Se on auttanut lapsiamme ja isompaakin yhteisöä, mutta ei minua kovin paljon. Olin jo niin vahingoittunut siihen mennessä enkä pysty vieläkään uskomaan ihmisten aitoon hyväntahtoisuuteen minua kohtaan, en edes terapeuttini. Ehkä omat lapsemme ovat poikkeus tuossa säännössä, ovathan he "minusta tulleet", olen heitä hoitanut alusta pitäen, lähes jokaisen itkun lohduttanut, eivät muut. En tiedä, miten tuo epäluulo lopulta murretaan, mitä terapeuttini tekee, että voin vähitellen päästää hänet aivan lähelleni.
Kiusaajia ei selvästi koeta ongelmana, vaan vain kiusatut. Kiusattuja pidetään suomalaisessa junttiperinteessä psykopaatteina ja vaarallisina kostonhimoisina hulluina.
Kiusaajia ei sen sijaan edes haluta haravoida. Ja kun kiusaaja ohjataan hoitoon, hänen vanhempansa keskeyttävät sen. Kiusaajassa ei voi olla vikaa, koska hän projisoi paranoidisti itseensä kuvitteleman vian kiusattuun, jolloin vian harha materialisoituu/materialisoidaan kiusatussa.
Hyvä osoitus tehokkaasta projektiosta on, että laajat stereotypiat ovat kiusaajien puolella.
rasti ruutuun kyselyt toimivat. Ne ovat yksityisiä ja kiperät kysymykset pistävät todella pohtimaan asioita.
Kunpa vain ongelmia osattaisiin hoitaa. Mutta ihan varmasti nuorten ongelmat painuvat taas unholaan. Niistä ei puhuta enää missään ja taas vuoden kuluttua joku riehuu aseen kanssa. Tärkeintä poliitikoille on Suomen raha-asiat ja välit muihin maihin. Sääli vain että nuoria ei auteta. Heissä kuitenkin on tulevaisuus.
Mielestäni enemmän vaan psykologeja ja kuraattoreita kouluihin! Nykyään psykologit eivät EHDI muuta kuin testata oppilaita, joilla on vaikeuksia koulussa. Ei muuta. Jono on pitkä ja koulussa vain yksi psykologi. Pitäisi saada muutama lisää, jotta ehtisi myös jutella oppilaiden kanssa ja olla kiinnostuneita aidosti heidän tilanteestaan. Kun psykologeja olisi tarpeeksi, niin jokaista oppilasta ehdittäisiin seurata säännöllisesti.
Nuo kuraattorit ja psykologit ovat sinänsä hyviä, mutta he ovat kuitenkin vain kuin palovartijoita, auttavat ongelmissa olevia. Paljon helpompaa ja tuloksellisempaa on estää nuo "palot" ennakolta, huolehtia, että lapset ovat vanhempiensa hyväksymiä ja rakastamia juuri sellaisina kuin ovat, eivät vanhempien omien täyttymättä jääneiden haaveiden toteuttajia, hyväksyttyjä kenties tehtyään jotain ylivertaisia suorituksia ja sittenkin epävarmoja kelpaavuudestaan.
Olen seurannut kouluelämää jo toistakymmentä vuotta lastemme välityksellä. Kokeneet opettajat kertovat, miten lasten levottomuus on lisääntynyt, miten on vaikeaa odottaa, miten perheillä (vanhemmilla) on omia vaikeuksia, jotka heijastuvat lasten elämään. Olen senkin nähnyt, miten luokassa lähes puolet oppilaista on eroperheistä. Silloin, kun itse olin koulussa kymmeniä vuosia sitten, olivat oikeastaan kaikki perheet ehjiä. Joku lapsi oli yksinäisen äidin lapsi, mutta muuten vanhemmat elivät yhdessä. Perheet ovat pienempiä kuin silloin kauan sitten. Silloin ei abortti ollut kuten 70-luvulta alkaen helposti saatavilla. Niin, tuskin minäkään tässä kirjoittaisin, jos olisi ollut niin.
Psykologien tulisi nimenomaan kyetä ennaltaehkäisemään oireilua koulussa, mutta se edellyttää kaikkien oppilaiden seuranta"tutkimuksia", millä viittaan en testipalikoihin vaan juttelemiseen.
Minua kiinnostaa kysyä, oletko sitä mieltä, että vastuu on nimenomaan vanhemmilla? Eli jos kotona on kaikki hyvin, niin koulussakin menee paremmin? Entä se koulumaailma - ikävät samanikäiset luokkalakaverit, jotka saattavat nöyryyttää oppilasta sanoilla, jopa teoilla. Osa lapsista on herkempiä ja ottavat herkästi sanomisetkin vastaan ja tosissaan.
Kysyn siis, kuinka voimme selittää lasten ja nuorten pahoinvointia, MIKSI he voivat niin pahoin? Kenellä on vastuu?
Suurimman pahuuden olen kokenut kotona, en koulussa. Koulu luultavasti oli pelastukseni. Olin herkkä ja muut herkuttelivat minuun kohdistuvalla pahuudella. Enää en ole herkkä enkä mitään muutakaan, en tiedä, millainen oikeastaan olen. Tuo herkyys juuri on asia, joka vaikuttaa siihen, miten kiusaaminen vahingoittaa. Toinen haavoittuu helpommin kuin toinen. Yksi lapsistamme oli leikki-ikäisenä niin herkkä, että alkoi aina itkeä esimerkiksi Richard Scarryn kirjoja luettaessa. Toiset ovat nauttineet siitä vauhdista ja sekasorrosta.
Ajattelen, että lapsen suhde omiin vanhempiinsa on tärkeä, ehkä tärkeintä hänen hyvinvoinnilleen. Turvallisessa ja pelottomassa suhteessa (vanhempiinsa) elävä lapsi uskaltaa kertoa myös ikävistä asioista kotona. Lapsensa hyvin tuntevan vanhemman on helppo nähdä lapsesta jo pelkän olemuksen perusteella tämän paha olo. Koulussa on kiusaamiseen löytynyt apu opettajasta, tukioppilaasta tai vastaavasta. Kun kiusaaja jää kiinni ja kiusaamisasiaa ei salata tai hävetä, vaan siitä puhutaan (tarkoitan myös kustakin tapauksesta erikseen, ei vain yleisesti), on kiusaaminen loppunut. Syy kiusamiseen voi olla mikä tahansa erilaisuus, jopa erityinen lahjakkuus, ei vain "vika". Voisi ajatella, että vanhemmat tuntevat omat lapsensa paremmin kuin kukaan muu. Sen vuoksi ajattelen, että heillä on parhaat mahdollisuudet havaita oman lapsensa paha olo. Tiedän, että todellisuus voi olla aivan muuta, niin se oli omassa elämässänikin. Kukaan ei huomannut pahaa oloani, ei suinkaan, vaan olin monen läheiseni vihan, pahan olon ja kieroutuneiden toimien purkautumiskanava. He nauttivat siitä, kun saivat minut lohduttomuuden tilaan, ja "hoitona" oli jotain aivan muuta kuin lohdutusta ja myötätuntoa.
Ehjä lapsi kestää kolhuja paremmin kuin särkynyt, pelokas ja epäluuloinen. Särkynyt sulkee itsensä muurin sisään, ettei kukaan enää voisi häntä vahingoittaa. Hän ei uskalla päästää ketään lähelleen, ettei haavoittuisi vielä lisää. Lapset kaipaavat vanhempiensa läsnäoloa. Vaikka makaan sängyssä, kun en jaksa muutakaan, tulee viisivuotiaamme luokseni ja "lukee" kirjaa vieressäni. Sillä tavoin hän tahtoo olla kanssani, enkä ole hänelle vihainen tai aja häntä pois. Meidän on hyvä olla yhdessä.
Ehkä minulle on kehittynyt jokin eritynen taito havaita toisen ihmisen vaarallisuus. Sanoihan terapeuttini minulle, että kun katson jotain ihmistä (myös terapeuttia), katsomiseni tarkoitus on vaaran arviointi eikä suinkaan havaita, onko toinen esimerkiksi ymmärtänyt, mitä tarkoitan puheellani tai vastaavaa. Minun on helppo nähdä muiden tunnetilat tai niiden muutokset, myös lastemme. Tuo "taito" on kehittynyt aivan vahingossa, vain oman hengissäpysymiseni vuoksi.