"Tunnit"

Hienoja näyttelijäsuorituksia, mutta muuten kylmäksi jättävä elokuva. Ei imaissut mukaansa mutta ahdisti siitäkin edestä. Pikkupojan tuska oli käsin kosketeltavaa hänen pelätessä.... Juttu jäi jotenkin keinotekoisen etäiseksi.

Nicole Kidman Virginia Woolfina oli erinomainen.
Julianne Mooren Laura Brown jäi jotenkin etäiseksi.
Meryl Streep Clarissa Vaughanina, tiedä häntä, ei oikein ottanut selvää hahmosta mitä halusi tuoda julki.
John C. Reillyn Dan Brown oli liian kiltti ja mitään sanomaton.
Jack Rovellon Richie Brown oli todella koskettava tuskassa ja ahdituksessaan.
Toni Collette Kitty Barlowena hätkäytti pinnan pettäessä sairauden pelossa.

Kokonaisuutena olin pettynyt elokuvaan.

Monta leffaa on tullut dvd:ltä katsottua, tuo jäi kyllä kesken non puolen tunnin katsomisen jälkeen...roskaa

Elokuvatuotantoyhtiöt eivät olleet uskaltaa tarttua tähän elokuvaan luultavasti samasta syystä kuin palstalle kirjoittaneet eivät ole sitä jaksaneet katsoa: Tunnit toteuttaa tarinaansa tavalla, jota nykyelokuva vieroksuu. Se on rytmitetty rohkeasti ja sen henkilöhahmot on kuvattu intiimisti ilman nykyleffan vaatimia jyrkkiä draamankäänteitä ja tarjottimelle asetettuja ongelmia. Tunnit liikkuu samanaikaisesti kolmessa eri ajassa ja kolmen eri naisen näkökulmassa. Ja pääosassa on kirja (Woolfin teos Mrs. Dalloway). Koska Tunnit ei istu millään nykyisen elokuvakatsojapolven opittuihin raameihin, voi sen katsominen olla vaikea ja tyrmääväkin kokemus.

Kuitenkin Michael Cunninghamin alkuperäiskirja Tunnit voitti Pen/Faulkner-palkinnon. Elokuva on kahminut pystejä ja kiitosta ympäri maailmaa. Esiintyjät eivät olleet ehdolla vain Oscar-gaalassa, vaan kolme naista (Kidman, Streep ja Moore) voittivat yhdessä parhaan naisnäyttelijän tittelin Berliinin elokuvajuhlilla. Jostain syystä niin monet ovat vaikuttuneita tästä erilaisesta elokuvasta. Jotain sellaista Tunneissa siis varmasti piilee, jota palstalle arvostelleet eivät ole kokeneet.

DVD:n kommenttiraidalla kirjailija Cunningham kertoo, että hän ymmärsi varsin konkreettisesti elokuvan nähtyään, ettei hänen kirjaan kirjoittamia henkilöiden päänsisäisiä liikkeitä voi elokuvassa millään tavalla näyttää. Mutta se tapa, jolla Clarissa Vaughn (Meril Streep) kuorii kananmunan elokuvassa kertoo meille kaiken, mitä meidän tarvitsee hahmosta sillä hetkellä ymmärtää. Tässä hienovaraisessa ja pikkutarkassa kuvauksessa ohjaaja Stephen Daldryn ja hienojen näyttelijöiden ainutkertainen saavutus näkyy.

Tunnit edustaa sellaista elokuvallista voimaa kuvallisessa kerronnassa, jonka toivoisi herättävän myös muut elokuvantekijät huomaamaan, mitä resursseja nykyelokuva ei käyttä. Itseasiassa vielä päinvastoin: Tunnit edustaa palkintojensa ja huomionsa (ns. selkään taputtelun ”Olittepas te rohkeita ja hienoa, kun uskalsitte”) jälkeenkin sellaista elokuvaa, jota nykytekijät ja rahoittajat pyrkivät karttamaan. Se on todellinen harmi koko taiteenmuodon kehitykselle.

Ajattelin ennen kuten ensimmäiset kirjoittajat. Luin kirjan. Otin selvää kirjan ihmisten elämänhistorioista. Ulkoisesti elokuvassa ei tosiaan tapahdu näkyvän dramaattista. Elokuva on tylsä jos odottaa toimintaa ja tarjottimella tarjottua valmiiksi ajateltua dramaattista juonta. Elokuva kuvaa erinomaisesti ihmisen pakahduttavaa yksinäisyyttä omassa elämässään. Mielen liikkeitä kuvataan tarkasti ja hienovaraisesti alleviivaamatta, korostamatta ja tuomitsematta. Kirjassa kaikki tämä tulee paremmin hahmotettavaksi kuin elokuvassa, joka onnistuu vaikeassa - ellei mahdottomassa - tehtävässään loistavasti. Ihminen elää niinkuin hän voi elää. Jokainen meistä on muille merkityksellinen tavoilla mitä emme aina itse ymmärrä ja mille emme aina voi mitään. Vastuu on kannettava, jokaisen on se tehtävä. Oma elämä on elettävä ja vastuunsa on kannettava. Mielisairaana ja mielisairaan läheisenä eläminen on erityisen raskasta. Puhutteleva elokuva loistavasta kirjasta.

Mee katsomaan Stallonen munaa...