Onko teillä muilla kokemusta siitä, että kun olet masentunut ja itsetuhoinen,niin auttamisen sijaan perheesi alkaakin saarnata sinulle kuinka itsekästä on ajatella itsemurhaa (Läheiset jäävät kärsimään) ja heidän mielestään haet vain huomiota ja esität marttyyriä, että vaikka olisit menettänyt elämässäsi ihan kaiken ja olet elämänhaluton, niin siltikin sun pitäisi jaksaa sosiaalisesti toimia etikettien mukaan?
Kerron teille hieman omaa tarinaani. Taustatietona kerron, että lapsena vanhempani erosivat ja elin jonkinlaisella sotatantereella. Koin ulkopuolisuutta, vaikkei mun tarkoitettu tuntevan niin. Silti vain koin niin uusioperhekuvioiden takia yms. Olen kärsinyt siitä lähtien lievästä masennuksesta. Jo hyvin varhain aloin ajatella kuolemaa, olen ollut koko elämäni kovin väsynyt ja kuolema on tuntunut ainoalta ratkaisulta monta kertaa. Silti minut ollaan tunnettu positiivisena elämäniloisena ihmisenä, koska olen paljolti peittänyt väsymykseni. Itsetuhoisuus jäi murrosiässä itseni raapimiseen, se helpotti. Ajattelin kuitenkin jo nuorena kuolemaa, rekat pelottivat minua, koska halusin usein kävellä rekan alle (enää en tekisi itsemurhaa siten, että joku toinen on siinä osallisena). Mulla on ollut elämässäni matkan varrella mukana paniikkihäiriö, ahdistuskohtauksia, sosiaalista jännittämistä ym. Silti olen opiskellut sosiaaliselle alalle ja pärjään kohtalaisen hyvin.
Koko elämäni ajan olen tuntenut voimakasta epävarmuutta ja yksinäisyyttä. Jouduin jo varhain alkamaan huolehtia itsestäni, koska elin mielenterveysongelmaisen äidin kanssa. Mä en koskaan voinut tietää mitä seuraavana päivänä tapahtuu.Vuosi sitten tapasin miehen, jonka kanssa koin turvallisuutta ja elämästäni tuli melko tasapainoista. En ollut uskonut, että kukaan saisi epävarmuuden tunnettani lieventymään. Olin kertonut hänelle masennuksestani jo heti tavatessamme. Sitten kun meille tuli vaikeuksia suhteessamme ja masennuin taas, niin hän ei kestänyt sitä. Koin jonkinlaista halveksuntaa hänen taholtaan, häntä ärsytti jos en jaksanut nousta sängystä ylös ja nukuin paljon. Hänen mielestään se oli asennekysymys, se sängystä ylös nouseminen. Hänen mielestään se on omasta asenteesta kiinni antaako itsensä masentua. Siitäkös minä vielä masennuin enemmän, koska hän tavallaan syyllisti mua omasta olostani. Ja kun mulla ei ollu voimia nousta sieltä sängyn pohjalta.. Lopulta sitten erottiin. Otin eron raskaasti, koska hän oli ensin saanut poistettua epävarmuuden muurin sisältäni ja olin täysin haavoittuvainen sen jälkeen. Minun oli hyvin vaikea jäädä yksin, pelkäsin yksin jäämistä ja pelkäsin taas sen yksinäisyyden ja epävarmuuden alkavan uudestaan.. Silloin aloin taas ajatella itsetuhoisia ajatuksia.. Viilsin itseäni, lakkasin syömästä jne. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin niin valmis kuolemaan, että pakkasin jo tavarani ja kirjoitin jäähyväiskirjeet. Kun vanhemmilleni selvisi asia, he pitivät minulle saarnaa itsekkyydestä, huomionhakuisuudesta ja marttyyriydestä ja heidän mielestään minun tuli kantaa vastuu siitä kuinka olin kiristänyt itsemurhavouhotuksillani heitä (?!). Isä on aina ollut minulle rakas ja meillä on olllut erottamattoman läheiset välit. Tiedän kuitenkin isäni asenteen, hän on aina ajatellut että itsemurhaa aikovat ja masennuksella herkuttelijat ovat huomionhakuisia ja se on tyhmää hänen mielestään. Hänen mielestään kaikki olisi varmaan oman tahdon kysymys. Mä järkytyin siitä, että he käänsivät väsymykseni ja itsetuhoisuuteni ihan toiseksi kuin miten se oli tarkoitetttu. He kririsoivat, halusivat saada mielipiteensä esiin, eikä auttaa mua. En mä saarnaa olisi sillä hetkellä tarvinnut kun olin niin umpikujassa että halusin vaan kuolla. Olisin kaivannut läsnäolijaa, että ihmiset vain olisivat olleet läsnä, olleet ihan niinkuin ennenkin. Ymmärrän kyllä että masennus ja itsetuhoisuus on rankkaa läheisillekin, mutta tässä ei ollut kyse siitä, he eivät kritisoineet sitä vaan sitä ainoastaan miten tyhmää masennus ja itsemurhalla "kiristäminen" on. Mä en koe itsemurha-aikeitani kauhean kiristämiseksi, koska en vaatinut muilta mitään. Se oli pikemminkin avunhuuto, kun kerroin että en tiiä miten jatkaa elämää, että haluisin vaan kuolla. Sylin tarjoamisen sijasta sain vain saarnoja. Silloin meni välit poikki perheen kanssa. Ensin menetin miehen ja sitten perheeeni. Se oli rankkaa, mutta tiesin että se oli ainoa keino jos aioin päästä jaloilleni, niin silloin piti välttää ihmissuhteita jotka vain satuttivat ja estivät toipumistani. Äitipuoleni yritti säpättää yhtä sun toista ja sanoin hänelle että en halua enää olla tekemisissä hänen kanssaan, koska hänen kritisointinsa vetää mua enemmänki takasin hautaan ku sieltä poispäin. Se oli hänen mielestään sitä kiristämistä. Mut sehän oli fakta, että hänen tapansa toimia sai mut enemmän haluamaan kuolla kuin elää. En tarkoittanut sitä kiristykseksi. Nyt perheeni odottaa minulta anteeksipyyntöä! Mun pitäisi kuulema pyytää anteeksi kun reagoin niin voimakkaasti ja suutuin heidän kritiikistään. Että nyt se meneekin niin päin että minä olen loukannut heitä, mutta he eivät itse näe miten paljon satutti kun he sanoivat mun esittävän ja hakevan huomiota, että ei mulla oikeasti niin hätä ole! Mutta eivät he ymmärrä. Ainoa keino miten mä voisin heille ehkä anteeksi joskus antaa olisi se, jos oppisin ajattelemaan, että "en voi olla heille vihainen asiasta, jota he eivät voi ymmärtää kun eivät itse ole olleet samassa tilanteessa". Heidän mielestään en saisi enää vatvoa menneitä asioita, lapsuutta ym. Heidän mielestään on kyse vain mun omasta valinnasta haluta joko elää tai kuolla. No se on kyllä totta. Mutta ei siinä shokissa ja masentuneena kauheasti ajattele sitä valintana sillä hetkellä. Vaikka olen jo aikuinen (24), niin en totta hitossa ole vielä "parantunut" menneisyyden vaikeuksista. Tunnen edelleen epävarmuutta ja hätäännyn helposti niinkuin kasvaessani yksin aikuiseksi, vailla tukea ja turvaa. Mulla ei ole kauheasti kykyjä käsitellä pelottavia, ahdistavia tunteita ja kun tarpeeksi väsyn, haluaisin vaikka kuoleman avulla lopettaa sen epävarmuuden. Ja nyt multa odotetaan anteeksi pyyntöä! Joutuisin tavallaan pyytämään anteeksi omaa oloani.. Mä oon aina ollut perhe-ihminen, mutta nyt olen joutunut oikeasti miettimään, tarvitsenko mä sellaista perhettä, jossa en tule ymmärretyksi, jossa mua vaaditaan pyytelemään anteeksi masennuksen aiheuttamia asioita?
Haluaisinkin tässä samalla toivottaa voimia kaikille masentuneille tai muuten vain särkyneille! Ja masentuneiden läheisille myös. Minä selvisin vaikeimman yli, koska ystävystyin eron jälkeen henkilön kanssa, jolle masennukseni ja itsetuhoisuuteni ei ollut mikään ongelma, sain nukkua sen luona jos pelkäsin olla yksin. Ei se mulle psykiatriksi ruvennut, se vain oli mun seurana ja lievitti yksinäisyyttä ja silleen pikkuhiljaa pääsin jaloilleni=) Mä en voi kuin ihmetellä, että miten se ihminen sattuikin tulemaan elämääni juuri sillä hetkellä!
Kerron teille hieman omaa tarinaani. Taustatietona kerron, että lapsena vanhempani erosivat ja elin jonkinlaisella sotatantereella. Koin ulkopuolisuutta, vaikkei mun tarkoitettu tuntevan niin. Silti vain koin niin uusioperhekuvioiden takia yms. Olen kärsinyt siitä lähtien lievästä masennuksesta. Jo hyvin varhain aloin ajatella kuolemaa, olen ollut koko elämäni kovin väsynyt ja kuolema on tuntunut ainoalta ratkaisulta monta kertaa. Silti minut ollaan tunnettu positiivisena elämäniloisena ihmisenä, koska olen paljolti peittänyt väsymykseni. Itsetuhoisuus jäi murrosiässä itseni raapimiseen, se helpotti. Ajattelin kuitenkin jo nuorena kuolemaa, rekat pelottivat minua, koska halusin usein kävellä rekan alle (enää en tekisi itsemurhaa siten, että joku toinen on siinä osallisena). Mulla on ollut elämässäni matkan varrella mukana paniikkihäiriö, ahdistuskohtauksia, sosiaalista jännittämistä ym. Silti olen opiskellut sosiaaliselle alalle ja pärjään kohtalaisen hyvin.
Koko elämäni ajan olen tuntenut voimakasta epävarmuutta ja yksinäisyyttä. Jouduin jo varhain alkamaan huolehtia itsestäni, koska elin mielenterveysongelmaisen äidin kanssa. Mä en koskaan voinut tietää mitä seuraavana päivänä tapahtuu.Vuosi sitten tapasin miehen, jonka kanssa koin turvallisuutta ja elämästäni tuli melko tasapainoista. En ollut uskonut, että kukaan saisi epävarmuuden tunnettani lieventymään. Olin kertonut hänelle masennuksestani jo heti tavatessamme. Sitten kun meille tuli vaikeuksia suhteessamme ja masennuin taas, niin hän ei kestänyt sitä. Koin jonkinlaista halveksuntaa hänen taholtaan, häntä ärsytti jos en jaksanut nousta sängystä ylös ja nukuin paljon. Hänen mielestään se oli asennekysymys, se sängystä ylös nouseminen. Hänen mielestään se on omasta asenteesta kiinni antaako itsensä masentua. Siitäkös minä vielä masennuin enemmän, koska hän tavallaan syyllisti mua omasta olostani. Ja kun mulla ei ollu voimia nousta sieltä sängyn pohjalta.. Lopulta sitten erottiin. Otin eron raskaasti, koska hän oli ensin saanut poistettua epävarmuuden muurin sisältäni ja olin täysin haavoittuvainen sen jälkeen. Minun oli hyvin vaikea jäädä yksin, pelkäsin yksin jäämistä ja pelkäsin taas sen yksinäisyyden ja epävarmuuden alkavan uudestaan.. Silloin aloin taas ajatella itsetuhoisia ajatuksia.. Viilsin itseäni, lakkasin syömästä jne. Ensimmäistä kertaa elämässäni olin niin valmis kuolemaan, että pakkasin jo tavarani ja kirjoitin jäähyväiskirjeet. Kun vanhemmilleni selvisi asia, he pitivät minulle saarnaa itsekkyydestä, huomionhakuisuudesta ja marttyyriydestä ja heidän mielestään minun tuli kantaa vastuu siitä kuinka olin kiristänyt itsemurhavouhotuksillani heitä (?!). Isä on aina ollut minulle rakas ja meillä on olllut erottamattoman läheiset välit. Tiedän kuitenkin isäni asenteen, hän on aina ajatellut että itsemurhaa aikovat ja masennuksella herkuttelijat ovat huomionhakuisia ja se on tyhmää hänen mielestään. Hänen mielestään kaikki olisi varmaan oman tahdon kysymys. Mä järkytyin siitä, että he käänsivät väsymykseni ja itsetuhoisuuteni ihan toiseksi kuin miten se oli tarkoitetttu. He kririsoivat, halusivat saada mielipiteensä esiin, eikä auttaa mua. En mä saarnaa olisi sillä hetkellä tarvinnut kun olin niin umpikujassa että halusin vaan kuolla. Olisin kaivannut läsnäolijaa, että ihmiset vain olisivat olleet läsnä, olleet ihan niinkuin ennenkin. Ymmärrän kyllä että masennus ja itsetuhoisuus on rankkaa läheisillekin, mutta tässä ei ollut kyse siitä, he eivät kritisoineet sitä vaan sitä ainoastaan miten tyhmää masennus ja itsemurhalla "kiristäminen" on. Mä en koe itsemurha-aikeitani kauhean kiristämiseksi, koska en vaatinut muilta mitään. Se oli pikemminkin avunhuuto, kun kerroin että en tiiä miten jatkaa elämää, että haluisin vaan kuolla. Sylin tarjoamisen sijasta sain vain saarnoja. Silloin meni välit poikki perheen kanssa. Ensin menetin miehen ja sitten perheeeni. Se oli rankkaa, mutta tiesin että se oli ainoa keino jos aioin päästä jaloilleni, niin silloin piti välttää ihmissuhteita jotka vain satuttivat ja estivät toipumistani. Äitipuoleni yritti säpättää yhtä sun toista ja sanoin hänelle että en halua enää olla tekemisissä hänen kanssaan, koska hänen kritisointinsa vetää mua enemmänki takasin hautaan ku sieltä poispäin. Se oli hänen mielestään sitä kiristämistä. Mut sehän oli fakta, että hänen tapansa toimia sai mut enemmän haluamaan kuolla kuin elää. En tarkoittanut sitä kiristykseksi. Nyt perheeni odottaa minulta anteeksipyyntöä! Mun pitäisi kuulema pyytää anteeksi kun reagoin niin voimakkaasti ja suutuin heidän kritiikistään. Että nyt se meneekin niin päin että minä olen loukannut heitä, mutta he eivät itse näe miten paljon satutti kun he sanoivat mun esittävän ja hakevan huomiota, että ei mulla oikeasti niin hätä ole! Mutta eivät he ymmärrä. Ainoa keino miten mä voisin heille ehkä anteeksi joskus antaa olisi se, jos oppisin ajattelemaan, että "en voi olla heille vihainen asiasta, jota he eivät voi ymmärtää kun eivät itse ole olleet samassa tilanteessa". Heidän mielestään en saisi enää vatvoa menneitä asioita, lapsuutta ym. Heidän mielestään on kyse vain mun omasta valinnasta haluta joko elää tai kuolla. No se on kyllä totta. Mutta ei siinä shokissa ja masentuneena kauheasti ajattele sitä valintana sillä hetkellä. Vaikka olen jo aikuinen (24), niin en totta hitossa ole vielä "parantunut" menneisyyden vaikeuksista. Tunnen edelleen epävarmuutta ja hätäännyn helposti niinkuin kasvaessani yksin aikuiseksi, vailla tukea ja turvaa. Mulla ei ole kauheasti kykyjä käsitellä pelottavia, ahdistavia tunteita ja kun tarpeeksi väsyn, haluaisin vaikka kuoleman avulla lopettaa sen epävarmuuden. Ja nyt multa odotetaan anteeksi pyyntöä! Joutuisin tavallaan pyytämään anteeksi omaa oloani.. Mä oon aina ollut perhe-ihminen, mutta nyt olen joutunut oikeasti miettimään, tarvitsenko mä sellaista perhettä, jossa en tule ymmärretyksi, jossa mua vaaditaan pyytelemään anteeksi masennuksen aiheuttamia asioita?
Haluaisinkin tässä samalla toivottaa voimia kaikille masentuneille tai muuten vain särkyneille! Ja masentuneiden läheisille myös. Minä selvisin vaikeimman yli, koska ystävystyin eron jälkeen henkilön kanssa, jolle masennukseni ja itsetuhoisuuteni ei ollut mikään ongelma, sain nukkua sen luona jos pelkäsin olla yksin. Ei se mulle psykiatriksi ruvennut, se vain oli mun seurana ja lievitti yksinäisyyttä ja silleen pikkuhiljaa pääsin jaloilleni=) Mä en voi kuin ihmetellä, että miten se ihminen sattuikin tulemaan elämääni juuri sillä hetkellä!
Vastaukset 20
Vanhimmat
Mulla on ollut samantyyppistä ongelmaa. Siinä 16-17-vuotiaana tulin siihen tulokseen, ettei elämä ole mitenkään elämisen arvoista. Olisi parempi kuolla. Kasvoin aikalailla yksikseni, vanhemmilla ei ollut aikaa tukea varsinkaan henkisesti. Ja siitä seurasi kai just se et oon edelleen epävarma, ajoittain jopa sulkeutunut ihminen. Nyt, vanhemmalla iällä alkoi mennä vähän paremmin, tosin, liian usein edelleen tulee pelkoa ja masennusta. (Ehkä jopa vuoden verran täs ehti nyt mennä ajoittain jopa hyvin, mutta nyt sitten taas...) Pelkoa siitä et jää yksin, taas... Ja taas minä todella olen yksin, ollut jo 2,5v. pari viikkoa on mennyt ihan mieli maassa ja tekis mieli vaan kuolla... Ei oo enää mitään järkee elää.
Avaajalle sanoisin sen verran että sinä et ole se joka sen anteeksipyynnön on velkaa.
Se ettet pääse ylös sängystä muista arjen rutiineista puhumattakaan ei ole mikään asennekysymys.
Anna niitten kusipäitten olla omissa oloissaan ja koeta vain jaksaa päivä kerrallaan.
Virtuaalihalaus sinulle. Itselläni on puoliso, läheiset välit sukulaisiin,ja hyviä ystäviä. Jos olen alkanut voida psyykkisesti pahoin, ystävät ovat lähteneet viemään lääkäriin vaikka keskellä yötä taksilla, katsoneet että menen nukkumaan, en ota lääkkeitä liikaa ym. Ilman tätä turvaverkkoa olisi käynyt jo huonosti. Hienoa, että sinulla on läheinen ystävä.
Mielestäni ihmisiä ei pitäisi syyllistää kuoleman toivomisesta. Masentunut ihminen ei kaipaa yhtään lisää syyllisyyttä, vaan hyväksyntää ehdoitta. Lienee länsimainen ajatus, että itsemurha olisi "syntiä", Aasiassa itsemurha on hyväksyttävä ratkaisu kunniansa menettäneelle.
Siis ihan oikeesti lähetän virtuaalisesti voimia sinulle!
Ymmärrän hyvinkin sun tunteet ja tunne kun perhe ei välitä tai ovat olevinaan etteivät välitä.
Missä päin Suomea asut?
Oletko saanut mistään apua masennukseesi?
Kuullostaa kovasti siltä että tarvitset kipeästi ammattiauttajaa ja henkilöä joka kuuntelee Sinua Ihan Oikeesti.
Apua on ihan oikeasti saatavilla ja usko pois että toivoakin on, vaikka ei aina siltä tunnu.
Kiitos teille jotka vastasitte ja toivotitte voimia!=)
Olen käynyt psykiatrilla 14-vuotiaasta lähtien. Psykiatrini kanssa on synkannut hyvin, voin melko avoimesti puhua hänelle. Silloin eron jälkeen kun olin ihan shokissa (2kk sitten) sain sille ylimääräisiä aikoja, jopa sunnuntaina jos tarve vaati, koska se on yksityinen psykiatri niin se voi tehdä töitä vähän millon haluaa=)Paljon töitä mä oon tehny sen psykiatrin avulla, oon oppinu mm.kuvaamaan tunteitani sanojen avulla ja jonkin verran purkamaan sitä ahdistunutta oloa kun se käski mun aikanaan miettiä, että mitä mä ajattelen sillä hetkellä kun alkaa ahdistaa, että mitkä asiat ne on mitkä sen olon saa aikaan. Se ahdistunut olo on tietysti monien asioiden summa, eikä sen perimmäisiä syitä aina saa oikein tietoisuuteen, mutta ehkä jotain aina. Musta tuntuu että se ahdistus on mun elimistön tottunut reaktio, siis että elimistö on jo tottunut reagoimaan sillä tavalla ja se tulee vähän kuin luonnostaan. Sen asian kanssa varmaan pitää vielä tulevaisuudessa tehdä töitä, että oppisi purkamaan sitäkin tunnetta auki ja tekemään sille jotain. Niin, siis vaikka psykiatrini on hyvä ja pidän hänestä, niin tuntuu silti, että ei se paha olo oikein lähde, tuntuu että olen lopullisesti rikki.. Pieni toivon kipinä mulla kuitenkin on, sillä kun tapasin exäni niin mulla oli alussa kuitenkin hänen kanssaan todella hyvä olla, ennenkuin ongelmat alkoivat. Että jos mä vaan löytäisin miehen, joka ymmärtäis tätä mun masennusta, niin voi olla etten enää masentuisikaan niin paljon, koska elämässä olisi turva ja tasapaino.
Asun pohjois-savossa. Nii ja mulla on masennuslääkitys, pieni annos tosin. Ennen olin kaikkia ryhmäterapioita vastaan, mutta nyt oon alkanu miettiä, että oiskohan hyvä tavata muita samassa tilanteessa olevia.. Pelkään kuitenkin työni takia käydä missään tommosissa ryhmissä, missä puhutaan asioista avoimesti, koska jos ne asiat jotenkin lähtee leviämään muiden ihmisten kautta, niin työni voi olla vaarassa, koska olen kasvatusalalla. Ai niin! Äitipuoleni mietti sitäkin, että olenkohan vaaraksi työpaikallanikin lapsille, että entä jos päätän tappaa itseni töissä! Se oli aika ylilyönti kyllä. EIköhän itsemurhat ja viiltelyt tapahdu ihan omassa yksinäisyydessä, yön pimeydessä tms.. Mä pelkäsin että se äitipuoli soittaaa mun töihinkin ja sanoo että mä olen vaaraksi lapsille, heh!=) Ei se soittanut..Mutta ne kielsi mua hetken aikaa pitämästä yhteyttä pikkusiskoihini, ne epäilivät että olen niin sekaisin että saatan heillekin puhua kuolemasta tms.. Sekin mua loukkas, että ne epäili, että mä vahingoittaisin lapsia. En ole koskaan antanut mitään aihetta epäillä, että laittasin lapset kohtaamaan asioita, joita heillä ei ole kykyä vielä kohdata! Mä olen aina rakastanut siskojani ja meillä on todella lämpimät välit. Miten ne kehtaa epäillä, että satuttaisin heitä... snif...
Kirjoituksesi toi mieleeni oman tyttäreni. Hänellä on varmasti juuri tuollainen olotila, kuin sinulla tuossa alussa kirjoitit. On hyvin vaikea kohdata oman lapsen hätää, kun itse ajattelee elämästä positiivisesti. On vaikea ymmärtää nuorta, jolla päällisin puolin asiat ovat kunnossa, mutta joka jostain syystä näkee kaiken niin synkkänä ja ainoa toivo on, että tulisi sairaus tai pääsisi täältä elämästä pois jollain muulla keinoin.
Olen itsekin jo aivan ahdistunut, enkä tiedä, mitä pitäisi äitinä tehdä. En ole saanut psykiatrin koulutusta, olen vain tavallinen, muutaman lapsen äiti ja välitän lapsistani yli kaiken. Kärsin heidän puolestaan ja olen jo itsekin vaipumassa synkkyyteen tämän nuoren lapseni takia. En pysty auttamaan, vaikka sitä todella haluaisin. Kunpa vain tietäisin miten.
Mitä sinä odotit vanhemmiltasi tuossa vaikeassa tilanteessasi? Odotitko vastauksia masentuneisuuteesi, voisitko auttaa minua toimimaan oikein oman nuoreni kanssa, etten tekisi hänelle siten, kuin sinun vanhempasi tekivät sinun kohdallasi? Tiedän, että vanhempasi olivat varmasti yhtä avuttomia tilanteessa niin kuin minäkin, eikä heillä varmasti ollut tarkoitus satuttaa sinua, heilläkään ei vain ollut keinoja miten toimia tuossa tilanteessa. Älä moiti heitä, anna heille anteeksi, ylipäätänsä masentuneisuus on meille keski-ikäisille ihmisille melko vieras käsite, emme jostain syystä ole kokeneet sitä niin paljoa, kuin mitä nykyajan nuoret kokevat. En tiedä mistä se johtuu, onko tämä elämä muuttunut liian vaativaksi ihmisille, vaaditaan koulussa, työelämässä, ym. liian paljon suorituksia, jotka kuluttavat meidän nuoret loppuun. Vanhemmilla on olevinaan kiire, emmekä ehdi paneutua ajoissa lapsiemme hätään. Vieraannumme läheisistämme.
Toivon sydämestäni, että saat asiasi kuntoon ja että vanhempasi saavat mahdollisuuden vielä rakastaa sinua, jos vain annat siihen vielä mahdollisuuden. Kerro heille, mitä haluat heiltä.
Tervehdys!
Mä vastaan sulle joku päivä, en ehdi nyt kirjotella!=)
En olosta
Ei minulla tainnut kauheasti olla odotuksia kenellekään, koska olin niin syvässä välinpitämättömyyden ja väsymyksen tilassa. En olisi muuta odottanut kuin että he olisivat pysyneet jämptinä ja olleet elämässäni niinkuin ennenkin. (Muuten olisin toivonut sitä että he jakaisivat arkea kanssani, mutta he asuvat toisella puolella suomea,niin se on hieman hankalaa käytännössä=) Olisin toivonut, ettei mikään muuttuisi. Pahinta ehkä vaikealla hetkellä on se että kaikki ulkoiset olosuhteet vielä muuttuvat. On tarpeeksi jo siinä omassa olossa, mutta jos läheiset vielä muuttavat yllättäen suhtautumistaan ja syyllistävät sua omasta olostas ja saavat sut tuntemaan että on väärin haluta kuolla ja kertoa kuolemanhalusta, niin se vain pahentaa entisetään tilannetta. Sitä on jo tarpeeksi yksin masennuksen ja kuolemanhalun kanssa, ilman että vielä toiset kääntää selän. Sekin oli aika paha isku kun äitipuoli sano ymmärtävänsä mun exää että miks se jätti mut, että "eihän kukaan kestä tommosta kun toinen sanoo haluavansa kuolla, se ei oo reilua". Se satutti mua kaikista eniten, että kun surin rakkaani menettämistä niin vielä joku tulee ja sanoo että rakkaani teki oikein kun jätti mut. Siks masentunteelle on tärkeää että ihmissuhteet ja elämänolosuhteet pysyy ennallaan, koska masennus itsessään on jo vaikeaa masentuneelle, saati sitten että hän joutuu huomaamaan vielä masennuksen hajottavan ihmissuhteita tms.. Masentuneelle kaikista parasta olisi, että ympärillä olevat läheiset säilyisivät hänen elämässään. Se on varmasti hiton rankkaa läheisille, siis että kun toista ei kiinnosta mikään, eikä masenunut osoita kiinnostusta yrityksillesi piristää häntä. Se yrityksesi arvostaminen ei ehkä ilmene niinä kuukausina/vuosina kun läheinen on masentunut, mutta arvata saattaa miten hän muistaa sut sitten selvittyään masennuksesta, hän muistaa että sinä olit hänen rinnallaan, et ainakaan syyllistänyt! Mutta pitää myös osata laittaa rajat. Itseään ei kuitenkaan saa väsyttää olemalla liikaa tukena masentuneelle.. Esim. kyllä äitipuoleni olisi saanut kritisoida mun käytöstä, mutta sen sijaan että hän sanoi miten väärin on haluta kuolla ja miten hän kokee sen kiristykseksi, niin olisi myös muistanut kertoa sen, että hän ymmärtää kyllä miten vaikeeta mulla on ja hänen mielestään on väärin haluta kuolla, mutta olisi kertonut silti välittävänsä musta ja sanonut että saan silti tulla heidän luokseen.. Pahinta oli se kokemus, että en saa mennä heille..ja etten saanut vähään aikaan tavata pikkusiskojani. Eli mun mielestä saa rankastikin arvostella ja kritisoida ja kertoa miten raskasta masennus ja itsetuhoisuus on läheisen näkökulmasta, mutta se etäännyttää masentuneen läheisistä, elleivät läheiset kerro myös yhtä voimakkaasti sitä miten paljon rakastavat, välittävät ja haluavat hänen selviävän ja olevan onnellinen! Mä yritän nyt toipua ja vältän yhteydessäoloa isään ja äitipuoleen.. yritän saada itseni kuntoon ensin ja sitten katson voiko tuosta rikkinäisestä perhesuhteesta enää tulla mitään. Tsemppiä sullekin tyttäresi kanssa! Vaikea sanoa mikä hänen kohdallaan auttaisi kun en tiedä tapausta. Masennuskin on aika monikoukeroinen juttu, mikä auttaa toista, ei välttämättä auta toista..
kyllä läheisissäsi, ei itsetuhoista ihmistä ole todellakaan syytä ruveta haukkumaan. On annettava kaikki mahdollinen tuki, kannustaa ja näyttää se välittäminen ja rakastaminen. Tämä elämänmeno on välillä niin koukeroista ja vaikeatakin, sinäkin olisit tarvinnut paljon tukea ja ymmärtämystä. Missäs ystävät ovat, eivätkö he ole tukenasi? Aika uskomattomailta kuulostaa nuo asiat, mitä kerroit. Olen itse ollut tukena läheiselle, joka on yrittänyt kolme kertaa itsemurhaa. Juttelemme usein, ja yritän mahdollisuuksien mukaan piristää häntä käymällä, soittelemalla ja viemällä välillä jotain uutta vaatetta tms.
Minun hyvät ystäväni asuvat toisella puolella suomea, koska valmistumisen jälkeen he muuttivat muualle kuin mä=)Tältä uudelta paikkakunnalta en ole vielä sellaisia ystäviä saanut, että voisin turvautua hädän hetkellä. Mulla on aina ollu ongelma, etten mä osaa hakea apua just sillä hetkellä kun on vaikeeta, yritän viimeseen asti esittää että kaikki on hyvin. Olen mä silti ystävieni kanssa jonkun verran jutellut.
Mä oon kans sitä mieltä että masentunut ja itsetuhoinen tarvii kaiken mahdollisen tuen. Jos läheisiä ärsyttää masentuneen tai itsetuhoisen käytös, voi vaan miettiä että kummalla on todellisuudessa pahempi olla.. että kummalla on aihetta käydä kritisoimaan ja syyllistämään. Mun kaveri joutu pari kuukautta sitten sairaalaan suljetulle osastolle, halus tappaa ittensä. Vaikka mä olin itekki samoissa ajatuksissa ja olin itsekin tuen tarpeessa, niin silti mä pidin huolta siitä kaveristani. Senkin vanhemmat oli syyllistäny sitä ja se jäi yksin. Mä pidin siitä sitten huolta, kuskasin sairaalaan aina uudestaan kun tarvis vaati. Ja käytin sitä konsertissa ja shoppailemassa ja kahviloissa ym. Eli autoin sitä jatkamaan arkee ja tekemään tavallisia asioita. Sellasta kanssakulkijaa mäkin olisin tarvinnu omasta perheestä. Onneks sitten ystävystyin erään henkilön kautta ja hänestä tuli juuri se arjessa kanssakulkija=) Mut ei mun vanhemmat varmaan voinu auttaa, koska nehän ei uskonu, että mulla oli oikeesti paha olla, ne sano että esitän marttyyria!huh huh=)
kun niin monet ihmiset pitävät tätä elämää itsestäänselvyytenä. Läheisen sairaus, itsemurha-ajatukset tms. tulevat tavallaan yhtäkkiä. Ei huomata, tai toisaalta ei halutakkaan huomata. Eipä sitä ymmärrä, miksi niitä tosiasioita on niin vaikeaa hyväksyä. Vielä vähemmän ymmärrän ihmisiä, jotka kääntävät selkänsä sairastuneelle ihmiselle. Se tuki, huolenpito ja välittäminen on aina tärkeää, mutta varsinkin sairastuneelle. Paljon tulee luettua näitä palstoja, ja kyllä on surullista, varsinkin juuri nuorten kommentteja lukiessa, tuntuu, että ovat aivan tuuliajolla, vanhemmille voi puhua, eivät ymmärrä jne. ja samoin myös ihmiset, jotka ovat yksin suruineen. Onneksi sinulla on ainakin yksi henkireikä, ja hyvä, kun jaksat välittää sairaana ystävästäsi. Onhan sitten vielä tämä palsta, jossa voi kertoilla kokemuksiaan, ja saada täältäkin sitä elämäniloa-toivottavasti. Paistaa se päivä risukasaankin. Huomenna on toivottavasti paremmin.
sulle pitkän tsemppiviestin, ja eikös hävinnyt taivaan tuuliin. Täällä on niin ruuhkaista aina välillä. No, huomenna päivä uusi. Jaksamista ja päiviä parempia. Eiköhän se elämä välillä hymyilekkin?
Kyllä se elämä välillä hymyileekin!=) Masennuksesta huolimatta mä silti suhtaudun elämään jokseenkin positiivisesti. Vaikka mulla on paha olla ja en tiedä tulevaisuudesta, niin kyllä mä oon oppinu nauttimaan elämän pienistä asioista. Ja niistä hyvistä hetkistä otan kyllä aina kaiken irti=)Tänää mun masennuslääkityksen määrää nostettiin vähän, joten toivotaan että pian hymy irtoo paremmin, heh!=)
ja kun kerran "tukiverkostosi" nyt ovat näin itsekkäitä, niin älä murehdi nyt heitä (vaikka läheisiäsi ovatkin) vaan keskity ajattelemaan itseäsi, ja oman mielenterveytesi hoitoa. Onneksi sinulla on se yksi olkapää, mihin nojata, ja se suuri asia. Toivottavasti lääkitys tepsii, ja elämä alkaa kirkastumaan. Monet mukavat asiat odottavat sinuakin. Vointeja.
Kyllä, oma perhe "hylkäsi." Kotona antoivat olla omissa oloissani, eivät kyselleet kuulumisia, lääkkeet ostivat ja silloin tällöin kyselivät miten terapiassa. Mun masennus/ahdistus sivuutettiin täysin. Tsemppiä sulle!
Koen, että masennukseni johtuu toimimattomasta perhekuviosta: isä hyväksikäyttöi, äiti ummisti silmänsä koko asialta, SIITÄ ei puhuttu! Ja sitten tytär vielä menee terapiaan psykiatrille ja kertoo siellä KAIKEN. Vanhempieni mielestä sairastumiseni masennukseen johtuu syömishäiriöstäni, jonka "kehitin" selvitymiskeinokseni ja suojaksi isän lähentelyiltä. Vielä tänä päivänä (tapahtumasta on 31 v) äitini pitää minua seonneena! Sairaalassa oloa ja itsemurhahakuisuuttani pidetään itsekkäänä heikkoutena. Lääkkeitäkään en saisi käyttää = ottaa heidän kunnialleen! Sairas tytär on häpeäksi, työssäkäyvä veljeni on palvottu, itse eläkkeellä!
kertomasi on hyvin tuttua. Äitini vaati minua ottamaan itseäni niskasta kiinni ja ryhdistäytymään. Isäni naureskeli minulle ja sanoi minun tarvitsevan vain enemmän kuria (tuli kuulemma hakattua liian vähän lapsena). Tätini moitti aikuiseksikasvamattomuudesta, siskoni laiskuudesta ja hemmotelluksitulemisesta, nuorisopsykiatri (!!!) 15 v. sitten kostonhimoisuudesta vanhempiani kohtaan (silloin ei lapsella voinut olla masennusta = vain aikuisten sairaus).
Nykyään anoppini aivopesee poikaani kertomalla hänelle, ettei masennus ole sairaus. Tyttärensä hän on "valjastanut" keksimään minulle oikeaa tekemistä (olen eläkkeellä, johon ei hänen mielestään ole mitään perusteita). Mieheni täti myös käyttää poikaani hyväkseen kertomalla hänelle mitä hänen äitinsä pitäisi tehdä.
Tämä lista on siis loputon, ymmärtämättömiä ihmisiä masentunut kohtaa jatkuvasti ja kaikkialla. Yhteiskunnan ajatusmalli on tämä ja siksi hoitoakaan ei ole, eikä tule. Aselakia tiukennetaan ja metallinpaljastimia hankitaan kouluihin, mutta yksikään poliitikko ei ole puhunut mielenterveyspalveluiden lisäämisestä.
Joten meidän tulevaisuutemme on loistavan aurinkoinen!!!!
Masentuneisuus on 100% varmasti tila, johon kukaan ei tietoisesti halua/hakeudu. Itsetuhoajatukset luonnollisesti liittyvät siihen sietämättömän pahaan oloon ja siitä puhuminen on avunhuuto, sen ymmärrän. Ei masentunut ole itse sairauttaan aiheuttanut, enkä halua missään nimessä syyllistää masentuneita tilastaan, sillä päivittäisessä arjen pyörittämisessä on varmasti tarpeeksi haastetta.
Mutta... Itse edustan juuri sitä toista puolta, eli sitä perheenjäsentä, joka epätoivoisesti on yrittää auttaa vanhempaansa, jolle mikään apu ei kelpaa. Kaikki mahdolliset keinot ovat siis kulutettu loppuun! (Tämä on niin pitkä tarina, etten lähde purkamaan...)
Minä, huono lapsi (?), ajattelen siis tästä vanhemmastani juuri samoin, kuten sinun läheisesi Sinusta. Minunkin näkökulmastani itsemurhapuheet ovat järkyttävää kiristystä masentuneelta läheiseltäni; millä oikeudella hän uhkaa jättää meidät muut tänne kantamaan syyllisyyttä siitä, että emme osanneet auttaa häntä? Toinen loppuunkaluttu luu on juuri nuo menneisyyden katkerien asioiden kaivelu. Sama melankolinen levy pyörii toistona joka kerta kun tavataan, mitään uutta sisältöä tai oivallusta ei tule, eli läheiseni olo ei näytä paranevan vaikka monologiaan pitääkin.
Kertokaa siis masentuneen henkilön näkökulma; miten TE HALUAISITTE itse läheistenne teitä auttavan? Eikö tavoite kuitenkin olisi se, että masennus saataisiin koko perheestä pois - eikä tartutettua koko perheeseen... :-(
En oikein tiedä, miten masentunutta voi auttaa. Kai ainakin voi kuunnella häntä, jos hän haluaa puhua tai olla tai tehdä hänen kanssaan jotain, ehkä. Olen itsekin masentunut, mutta en kaipaa muita ihmisiä, en tahdo puhua heidän kanssaan, vaikka puhunkin, en tahdo liikkua missään, en tarvitse mitään, minua väsyttää jatkuvasti, mistään en saa iloa ym. Mitään ohjeita tyyliin "lähde liikkeelle" tai "ota itseäsi niskasta kiinni" ei kannata antaa, koska ne vain pahentavat masennusta. Kun ei jaksa nousta sängystä ylös, kun kaikki on yhdentekevää, turhaa, voit ajatella, että auttaminen ei ole helppoa.
Ajattelen, että vastuu on masentuneella itsellään siitäkin lopettaako hän itse elämänsä. Sitä en ole ajatellut tehdä, koska eräs läheiseni teki niin ja ne haavat paranevat hitaasti jälkeenjääneiltä. Pitää vain kitkuttaa päivästä toiseen, pitää kiinni rutiineista, syömisestä, nukkumisesta ja vähän tehdä työtäkin. Käyn terapiassa ja se kai auttaa minua eniten, vaikkakin hitaasti. Läheisten pitää huolehtia itsestään, etteivät hekin masennu. Vastuu on kuitenkin aikusella ihmisellä itsellään. Ei pidä kantaa turhaan syyllisyyttä, joka ei itselle kuulu. Ehkä on sittenkin parasta ottaa etäisyyttä, vaika se voi tuntua pahalta. Itseä pitää suojella eikä ottaa vastaan muiden syyllisyttä. Joissain tapauksissa voi pakkohoito olla avuksi. Silloin masentunut pääsee pahimman vaiheen ohi turvallisessa sairaalahoidossa.