Alkaa olla ihan neuvoton olo, kun olen mielestäni tehnyt lähes kaiken voitavani oppiakseni elämään tämän uuden ongelmani kanssa ja aina kun pääsen jostakin oireesta eroon, ilmaantuu uusi oire.
Kaikki alkoi nelisen vuotta sitten kamalassa työpaikassa, jossa oli aina kiire ja nazimainen meininki. Ei siitä sen enempää, mutta kertonee jotain, jos porukasta 3/5 söi verenpainelääkkeitä, ettei kaikki ihan hyvin ollut.
Noh, aloin sairastella flunssia, mitä en ikinä tee. Sitten alkoivat korvat soida. Verenpaine nousi terveydelle haitallisiin lukemiin, alapaine yli 100 ja yläpaine yli 200. Jouduin sairaalaan, kun pulssia ei saatu laskemaan alle 150.
"Pääsin" verenpainelääkitykselle. Paineet alkoivat olla vuoden kuluttua kurissa. Rinnalla pysyivät kuitenkin yölliset valvomiset, kamalat sydämenhakkaamis/hikoilukohtaukset rajuine korvien soimisineen.
Vaihdoin työpaikkaa. Nyt olen ollut puolisentoistavuotta ihan miellyttävässä työpaikassa, paitsi että lähin työkaveri vaihtui tuossa puoli vuotta sitten ja hänen kanssaan on hiukan vaikea tulla toimeen. Aamulla saan hiipiä varovasti töihin, jotta saan selville onko huono aamu vai tavanomaistakin huonompi aamu. Tämä pahantuulisuuden ilmentymä ei suostu kuuntelemaan, vaikka yritän aina kääntää kaiken positiiviseksi ja parhain päin.
Suurella vaivalla hankkimani mielenrauha alkaa olla mennyttä. En enää jaksa.
Nyt on alkaut taas ilmetä pientä tykyttelyä, palan tunnetta kurkussa, rintaa puristaa (tai tulee sellainen olo, että on pakko röyhtäistä)...
Kaiken huipuksi sain työpaikkalääkäriltä pelottelusaarnan kesällä. Hän käski laihduttaa 10 kiloa ja kertoi erittäin vakuuttavasti, mihin kaikkeen tulen sairastumaan, ellen heti laihdu.
Nyt sitten näen joka asiassa veritulpan ja aivoinfarktin riskin, olen yöllä aivan varma, että jalan vihlaisut ovat veritulppaa, päänsäryn aavistus aivoverenvuotoa, enkä saa unta, kun pelkään, että kaikki toteutuu. Kuuntelen kaiket päivät kroppaani (ja onnistun tuntemaan vihlontaa kasvoissa, poskionteloissa, korvissa, kielessä ja silmissäkin sekä raajoissa eri puolilla), hikoilen yöllä tuskissani ja pelkään. Unensaanti alkaa olla työn ja tuskan takana. Olen ennen näitä unihäiriöitä ollut nopea nukahtaja, joka nukahtamishetkestä nukkuu kuin tukki heräilemättä välillä. Voi kuinka kaipaankaan niitä aikoja! Työkaverin kamalien ruikutusten kuunteleminen oikeasti alkaa ottaa päähän, varsinkin kun hän arvostelee ihan kaikkea, mitä teen, koska olen luontaisesti hajamielinen professori ja törmäilen esineisiin ajatuksissani.
Olen pidetty työpaikallani, mutten tiedä, mitä tekisin tämän tumman pilven kanssa. Hän vihaa kaikkea ja kaikkia, on katkera perheelleen ja lähisuvulleen, on ikisinkku, vihaa hemmoteltuja ihmisiä ja inhoaa menestyjiä. Hän myös elää menneisyydessä ja kertoilee jatkuvasti tarinoita vanhoista hyvistä ajoista kun tehtiin kunnolla töitä. Minä itse taas olen sellainen, etten tuo töihin koskaan murheitani vaan olen hymyileväinen ja iloinen. Se ei auta, jos on kaksi hapannaamaa työpaikalla.
Alan epäillä, että tämä negatiivisuudessa eläminen on tehnyt minusta nyt sitten paniikkihäiriöisen lisäksi vielä luulosairaankin. Viimeksi, kun jouduin tavarahissiin, joka jäi jumiin, meinasin oikeasti kuolla hapenpuutteeseen. Sen verran rajusti pelästyin ja pelkäsin. (hapannaama pakotti hissiin ja sanoi, että aikuinen ihminen ei voi ratsastaa fobioillaan ja hidastaa muiden matkantekoa).
Pitääkö minun taas vaihtaa työpaikkaa? En enää kohta jaksa. Mistä ihmeestä saa voimia sietääkseen jatkuvaa negatiivisuutta? Oma elämä on muuten kunnossa. Perhekuviot hiukan hankalat, kun puoliso on vielä muutaman vuoden komennuksella Venäjällä, mutta muita ystäviä ja tuttuja kyllä löytyy!
Kaikki alkoi nelisen vuotta sitten kamalassa työpaikassa, jossa oli aina kiire ja nazimainen meininki. Ei siitä sen enempää, mutta kertonee jotain, jos porukasta 3/5 söi verenpainelääkkeitä, ettei kaikki ihan hyvin ollut.
Noh, aloin sairastella flunssia, mitä en ikinä tee. Sitten alkoivat korvat soida. Verenpaine nousi terveydelle haitallisiin lukemiin, alapaine yli 100 ja yläpaine yli 200. Jouduin sairaalaan, kun pulssia ei saatu laskemaan alle 150.
"Pääsin" verenpainelääkitykselle. Paineet alkoivat olla vuoden kuluttua kurissa. Rinnalla pysyivät kuitenkin yölliset valvomiset, kamalat sydämenhakkaamis/hikoilukohtaukset rajuine korvien soimisineen.
Vaihdoin työpaikkaa. Nyt olen ollut puolisentoistavuotta ihan miellyttävässä työpaikassa, paitsi että lähin työkaveri vaihtui tuossa puoli vuotta sitten ja hänen kanssaan on hiukan vaikea tulla toimeen. Aamulla saan hiipiä varovasti töihin, jotta saan selville onko huono aamu vai tavanomaistakin huonompi aamu. Tämä pahantuulisuuden ilmentymä ei suostu kuuntelemaan, vaikka yritän aina kääntää kaiken positiiviseksi ja parhain päin.
Suurella vaivalla hankkimani mielenrauha alkaa olla mennyttä. En enää jaksa.
Nyt on alkaut taas ilmetä pientä tykyttelyä, palan tunnetta kurkussa, rintaa puristaa (tai tulee sellainen olo, että on pakko röyhtäistä)...
Kaiken huipuksi sain työpaikkalääkäriltä pelottelusaarnan kesällä. Hän käski laihduttaa 10 kiloa ja kertoi erittäin vakuuttavasti, mihin kaikkeen tulen sairastumaan, ellen heti laihdu.
Nyt sitten näen joka asiassa veritulpan ja aivoinfarktin riskin, olen yöllä aivan varma, että jalan vihlaisut ovat veritulppaa, päänsäryn aavistus aivoverenvuotoa, enkä saa unta, kun pelkään, että kaikki toteutuu. Kuuntelen kaiket päivät kroppaani (ja onnistun tuntemaan vihlontaa kasvoissa, poskionteloissa, korvissa, kielessä ja silmissäkin sekä raajoissa eri puolilla), hikoilen yöllä tuskissani ja pelkään. Unensaanti alkaa olla työn ja tuskan takana. Olen ennen näitä unihäiriöitä ollut nopea nukahtaja, joka nukahtamishetkestä nukkuu kuin tukki heräilemättä välillä. Voi kuinka kaipaankaan niitä aikoja! Työkaverin kamalien ruikutusten kuunteleminen oikeasti alkaa ottaa päähän, varsinkin kun hän arvostelee ihan kaikkea, mitä teen, koska olen luontaisesti hajamielinen professori ja törmäilen esineisiin ajatuksissani.
Olen pidetty työpaikallani, mutten tiedä, mitä tekisin tämän tumman pilven kanssa. Hän vihaa kaikkea ja kaikkia, on katkera perheelleen ja lähisuvulleen, on ikisinkku, vihaa hemmoteltuja ihmisiä ja inhoaa menestyjiä. Hän myös elää menneisyydessä ja kertoilee jatkuvasti tarinoita vanhoista hyvistä ajoista kun tehtiin kunnolla töitä. Minä itse taas olen sellainen, etten tuo töihin koskaan murheitani vaan olen hymyileväinen ja iloinen. Se ei auta, jos on kaksi hapannaamaa työpaikalla.
Alan epäillä, että tämä negatiivisuudessa eläminen on tehnyt minusta nyt sitten paniikkihäiriöisen lisäksi vielä luulosairaankin. Viimeksi, kun jouduin tavarahissiin, joka jäi jumiin, meinasin oikeasti kuolla hapenpuutteeseen. Sen verran rajusti pelästyin ja pelkäsin. (hapannaama pakotti hissiin ja sanoi, että aikuinen ihminen ei voi ratsastaa fobioillaan ja hidastaa muiden matkantekoa).
Pitääkö minun taas vaihtaa työpaikkaa? En enää kohta jaksa. Mistä ihmeestä saa voimia sietääkseen jatkuvaa negatiivisuutta? Oma elämä on muuten kunnossa. Perhekuviot hiukan hankalat, kun puoliso on vielä muutaman vuoden komennuksella Venäjällä, mutta muita ystäviä ja tuttuja kyllä löytyy!
Vastaukset 9
Vanhimmat
Oireesi passaavat krooniseen kofeiinimyrkytykseen, tuttu asia minulle, jouduin sen takia eläkkeelle leimattuna hulluksi kun lääkärit eivät tulleet ajatelleeksi asiaa.
tuo kofeiinista paasaminen, jos se häiriö on sinulla ollut, ei se tarkoita sitä ettäkö paniikkihäiriöt johtuisivat aina vaan kahvista, on niitä muitakin syitä.
50% näistä vaivoista on kofeiinista johtuvia tai, että kofeiini pahentaa boireita siinä määrin, että ne loppuisivat jos kofeiinista pidättäydytään kokonaan.
Paniikkihäiriön hoitosuosituksissa on asia mainittu.
En käytä enää lainkaan kofeiinipitoisia juomia, kuten colaa tai muuta. Niiden käytön lopetin jo parisen vuotta sitten, kun tykyttelyä ja pulssia piti saada rauhoitettua.
Lisäksi nilkan turvotus pahenee kahvista, joten juon kaksi mukia kahvia työpäivän aikana, enkä muuta.
Minulla kramppaavat kaikki lihakset: käsivarressa, selässä, hartioissa yms. Lisäksi vielä puren hampaita yhteen niin valveilla kuin unessakin. Olen narskuttelijakin...
vaikka hautaan asti, itse kokeilin vähentää kahteen sormustimen kokoiseen kupilliseen päivässä, ei auttanut. Vasta kun lopetin kokonaan, alkoivat pahimmat kivut helpottaa ja paniikit lähtivät vasta kuukauden kuluttua lopettamisesta, masennus ja ahdistuneisuus noin 4-6 kuukaudessa.
Kofeiini ja sen aineenvaihduntatuotteet varastoituvat lihaksiin ja aiheuttavat särkyä, lopettamisen jälkeenkin niitä palautuu ajoittain takaisin verenkiertoon ja aiheuttaa fyysisiä oireita ja alkuvaiheessa myös psyykkisiä. Olo kuitenkin paranee kaiken aikaa ja vaikka oireilu välillä palaa, oireet livenevät koko ajan. Elimistön puhdistumiseen voi mennä jopa vuosi tai ylikin.
Join pahimpana stressikautena siinä painajaistyöpaikassa alkuvuosina jopa kahdeksan kuppia kahvia päivässä ja vapaalla paljon kolajuomia. Ei mitenkään mahdoton yhtälö, kun tarkemmin mietin.
Päteekö tämä myös teessä olevaan kofeiiniin ja teeiiniin vai ainoastaan kahvin kofeiiniin?
Nämä minun pohjesärkyni alkavat olla sellaista luokkaa, että vitsit on vähissä. Kävelylenkeiltä saan vain penikkataudin, joka siis lisää kipuja. En enää tiedä, mitä tehdä, kun muutenkin terveys huolestuttaa. Syön jo magnesiumia, kalkkia, c-vitamiinia ja b-vitamiinia. Ja disperiniä 100mg verenpainelääkkeet. Ja kahta rauhoittavaa luontaistuotetta (Bachin tippoja). Aamurituaalit ovat siis vaikuttavat...
Mihin muuten vedät rajan? Syötkö suklaata, vaikka siinä on kofeiinia? Olen valmis kokeilemaan vaikka mitä, että saisin nukuttua ja tämä pelko loppuisi. Tänään on taas ollut kaamea päivä, kun kiukkuiita on ladellut vihamielisiä kommenttejaan oikealle ja vasemmalle. Tänään saivat jo raiskauksen uhritkin häneltä syyllistävän ripityksen. Kuulemma jokainen nainen, joka miehen seurassa liikkuu, on jo puoliksi lupautunut.
Kaikki mikä sisältää kofeiinia, siis trimetyyliksantiinia, teobromiinia, teaniinia jne... on lopetettava kokonaan jos haluaa saada äkkiä tulosta. Ei kahvia,ei edes "kofeiinitonta",ei minkään väristä teetä, ei suklaata, ei mitään missä on vähänkään kofeiinia missään muodossa.
Itse kävelin viimeiset 6 kuukautta kävelykepin kanssa kunnes lopetin kahvittelun. Viikon kuluttua sain jättää kävelykepin pois, pahimmat kivut olivat kadonneet. Kivut hellittivät hitaasti ja palautuivat ajoittain kun kudoksista vapautui sinne varastoituneita jäämiä. Nyt on kulunut noin 7kk lopettamisesta ja juuri nyt loppui viimeinen 2 viikon pituinen relapsi. Mutta olo on mitä upein, mistään ei kiristä, ei särje, ei vihlo, ei puudu paikat ja tuntuu kuin olisi saanut oman persoonallisuutensa takaisin sellaisena kuin se oli joskus alle kolmikymppisenä.
En ole käyttänyt yhtään mitään lääkkeitä enää 4 vuoteen.
Täältä löytyy muutama juttu jonka olen kirjoittanut aiheesta, nimimerkki on qmies.
http://takku.net/foorumi/viewforum.php?f=1
Kofeiini estää magnesiumin imeytymistä, joten sitä kannattaa ottaa paljon, lisäksi voi kokeilla E-Epaa ja karnosiinia, itselläni ne auttoivat jo silloinkin kun vielä join kahvia. En ole mikään luomufriikki, olen aina pitänyt noita juttuja täytenä humpuukina kunnes kokeilin epätoivoissani, oli pakko muuttaa mieltä kun huomasin että ne todella toimivat.
sillä työpaikka ja työkuviot vuonna 2001 muuttivat mun elämäni totaalisti, ja ei riitä että olisi tullut stressi ja paniikkihäiriöitä, sain laajat vatsaongelmat, eli vatsa meni juntturaan, ja nyt päällä lähes kaikki mahdolliset vatsavaivat, ja tämä kaikki alkoi työpaikasta, työpaikan kuvioista, mistä syntyi stressi ja paniikkihäiriöt kohtauksineen.
Rentoutuslääkkeet ja rentouttavat hieronnat vievät vaivaa mulla osittain aina pois.
Kerroit että sinulla sellaista vaivaa/tunnetta että palan tunne kurkussa ja pitäisi röyhtäisi, niin saattaa sullakin kyse olla siitä että vaivat ovat kehittyneet sinullakin kenties vatsan alueelle, sillä tuo röyhtäystunne voi viitata refluksitautiin, minkä minä olen myös paniikin ja stressin seurauksena siis saanut.
Ilkeitä juttuja nämä.
Tsemppiä!