"Sairastuin" bulimiaan yläasteella ja sitä jatkui vaihtelevasti muutaman vuoden ajan. Olin hyvin perfektionisti vähän kaikessa. Tein uskomattomia juttuja vain tavoitellessani täydellisyyttä, kuten mm. viikonloppuisin kirjoitin uudestaan lukemattomia määriä kouluteoriaa uusiksi (kaikki piti olla kauniilla käsialalla). Vähensin syömistä, mutta bulimiakohtauksissa ahmin ruokaa yli varojeni ja oksensin itseni tyhjäksi asettamalla siivousämpärin keskelle olohuonetta. Ja tyhjensin sen sitten vessaan. Koulun keskiarvo oli loppujenlopuksi 4,2 ja sain stipendinkin valmistuttuani (aluksi koulumenestys oli huono, kun keskityin juhlimiseen eli join kunnon humalaan viedäkseni muun maailman pois).
Bulimia paheni tämän jälkeen vieläkin. Tein lähes päivittäin monen tunnin lenkkejä ja mielessä pyöri vain ruoka. Masennun aika pahasti ja suhteet läheisiin kärsi hirveästi!
Jotenkin kuitenkin selvisin. Bulimiaa oli kestänyt lähes 6 vuotta. Nyt olen ollut aika selvillä vesillä lähes 3 vuotta. Mutta nyt taas opiskelen ja asun yksin. Rehellisesti sanottuna minua ei haittaa että bulimia on taas tulossa. Se on kuin väline täydellisyyden tavoitteluun. Oksentamisen jälkeen on voittaja-olo. Mutta toisaalta taas ei.. Hävettää käydä kaupassa ja ostaa niin paljon roskaa. Saa nähdä miten nyt käy. Osa syy miksi "ihannoin" omaa bulimiaani on, että saan näyttää siinä itselleni ja muille. Että minä pystyn tähän (vaikka tietenkään kukaan ei tästä tiedä, vain muutama minulle läheisin, mutta hekin asuvat kaukana).
Olen huomannut itsessäni, että koska vaadin itseltäni niin paljon, niin vaadin myös muilta. Ja se on selvästi haitannut elämääni. En ole kuitenkaan mikään tunnekylmä, vaan päinvastoin hyvinkin tunteellinen. Muihin samaistuminen ja myötäeläminen ovat olleet elämässäni niin kauan kuin muistan.
Anteeksi sekavan oloinen viesti.
Kohtalotovereita? Haluaako joku keskustella omista kokemuksistaan? kaikkea hyvää kaikille!
Bulimia paheni tämän jälkeen vieläkin. Tein lähes päivittäin monen tunnin lenkkejä ja mielessä pyöri vain ruoka. Masennun aika pahasti ja suhteet läheisiin kärsi hirveästi!
Jotenkin kuitenkin selvisin. Bulimiaa oli kestänyt lähes 6 vuotta. Nyt olen ollut aika selvillä vesillä lähes 3 vuotta. Mutta nyt taas opiskelen ja asun yksin. Rehellisesti sanottuna minua ei haittaa että bulimia on taas tulossa. Se on kuin väline täydellisyyden tavoitteluun. Oksentamisen jälkeen on voittaja-olo. Mutta toisaalta taas ei.. Hävettää käydä kaupassa ja ostaa niin paljon roskaa. Saa nähdä miten nyt käy. Osa syy miksi "ihannoin" omaa bulimiaani on, että saan näyttää siinä itselleni ja muille. Että minä pystyn tähän (vaikka tietenkään kukaan ei tästä tiedä, vain muutama minulle läheisin, mutta hekin asuvat kaukana).
Olen huomannut itsessäni, että koska vaadin itseltäni niin paljon, niin vaadin myös muilta. Ja se on selvästi haitannut elämääni. En ole kuitenkaan mikään tunnekylmä, vaan päinvastoin hyvinkin tunteellinen. Muihin samaistuminen ja myötäeläminen ovat olleet elämässäni niin kauan kuin muistan.
Anteeksi sekavan oloinen viesti.
Kohtalotovereita? Haluaako joku keskustella omista kokemuksistaan? kaikkea hyvää kaikille!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Löytyyhän meitä. Aivan kuten minä. Oksennan jopa ämpäriin olohuoneessa!
joo, tiedän ton voittamisen tunteen. Aina kun saa jotain ulos niin ajattelee, että siinä meni taas muutama sata kaloria! Jee. Se on mieletöntä nähdä sieltä lavuaarissa (sinne mä oksennan) että kuinka paljon mun mahalaukkuun oikeesti mahtuu. Auttiskohan mahalaukun pienennysleikkaus meitä parkoja..?
Sama täällä... Myöskin oksennan ämpäriin johon oksenna ahmimisen jölkeen omassa huoneessa ja musiikin soidessa jottei kämppikset kuule. Siitä voin aina seurata että montako litraa sieltä sit tuli, ja sit kun on mielestäni tullut suunnilleen sen verran kun oon syönykki ni oon tyytyväinen tulokseen ja voin tehdä kaiken uudestaan! aika säälittävää mielestäni...
Mun "bulimia" alkoi, kun olin tossa 16-17 vuotta. Olin lukion ensimmäisellä luokalla. Vuosi tuosta jätin hyvin pitkäaikaisen poikaystäväni ja oireet katosivat melkein vuodeksi. Tuolloin jo seurustelin toisen pojan kanssa ja olin aika onnellinen, kunnes sain tietää, että suhde on pelkkää valhetta: hän petti, minä petin, etc. Kaukosuhde.
Myöhemmin tuosta aloin seurustelemaan taas. Sain yo-todistuksen, aloitin uuden työn ja muutin poikaystäväni kanssa yhteen. Kaikki tapahtui vuoden sisällä. Uusi työ stressasi kamalasti, koska en tiennyt alasta paljon mitään ja tein paljon virheitä, joista sitten kuulin.
Lihoin 10kg, koska söin, vaikka ei ollut nälkä. Olin oppinut rakastaan ruokaa -liikakin.
Lopulta tajusin tilanteeni, ja aloin syömään terveellisesti ja käymään salilla. Sain päivittäisen päänsäryn, pahanolon ja vatsakivun pois. Paino ei kuitenkaan laskenut ja masennuin, kun en mahtunut entisiin housuihini.
Ja tässä nyt ollaan -taas. LÖysin "ihmedieetin" pari viikkoa sitten, jota lähdin kokeilemaan. Tarkoituksena syödä keittoa päivittäin... joskus jotain muutakin. Nyt olen siinä pisteessä, että syön päivisin vain hedelmiä ja salaatteja ja leipää. Hedelmät saan pidettyä sisälläni, koska pelkään sitä heikkoa oloa enkä halua, että kukaan saa tietää, että olen heikko!
Oksennan salaatit, oksennan leivät, oksennan limut... Kaiken. Äitillä käydessäni, käyn mielelläni yksin, koska siellä tulee syötyä paljon ja kaikkea. Syömisen jälkeen, ajan nopeasti kotiin ja oksennan kaiken pois. Oksennan aina niin paljon, että mahani menee melkein kramppiin eikä tule ylös enää yhtään mitään. Tunnen itseni voittajaksi silloin.
Tunnen itseni voittajaksi, kun vaaka näyttää päivittäin yhtä kiloa vähemmän, mitä edellisenä päivänä.
Sorruin taas tähän. Enkä pääse pois. Pari vuotta sitten oksensin vain kerran tai pari viikossa, jos edes sitäkään. Nyt oksennan joka päivä ja aina kaiken, mitä olen syönyt. Pelottaa vähän, mutta haluan niin paljon laihtua ja näyttää hyvältä. Mietin hetken, pitääkö poikaystäväni minusta, jos laihdun liikaa... Ajattelin, että totta kai, onhan hän seurustellut ennenkin minua laihempien tyttöjen kanssa.
Että tällasta täällä.... Jos jatkan laihduttamista -1kg per päivä... jo 10 päivän päästä voin painaa sen ihannepainoni verran: 50kg
Tiedän, että en jää siihen 50kg enkä koskaan parane tästä. En ikinä.