Voiko turhauttavampaa, ahdistavampaa ja masentavampaa olla?
Haluaisin olla ihmisten ympäröimänä, olla haluttua seuraa, saada aina matkaseuraa. Haluaisin että ihmiset soittelisivat eikä minun tarvitsisi aina ängetä ylimääräisenä mukaan. Haluaisin tosiaan matkustella, mennä vaikka kielimatkalle, mutta mitäpä siitäkään tulee kun ei keksi kenellekään mitään sanottavaa. Kyllä puheenlahjat ovat näköjään tie onneen mitä tulee vaikkapa työelämään tai sosiaaliseen elämään. Ilman niitä ei ole mitään.
Mutta sosiaaliset taidot ei vain riitä. Sosiaalisten ihmisten seurassa olen niin tyhmänä ja hiljaisena kuin voi olla. Voi olla että joku kysyy jotain enkä vaan keksi mitään muuta kuin "jaa-a, enpä tiedä". Tai sitten olen ihan vain HILJAA ja mietin minuutin mitä sanoisin. Kun ei ihan oikeasti keksi mitään sanottavaa, ellei sitten tönkösti halua alkaa selittämään jostain ihan aiheeseen ja tilanteeseen kuulumattomasta takerrellen.
Saan itku- ja masennuskohtauksia tämän takia kun on niin turhauttavaa. Tiedän että olisin niin paljon onnellisempi jos olisi enemmän ihmisiä ympärillä, mutta kun ei vaan pysty niin ei pysty. Kun kerran kuussa kelpaan jollekin esim. baariseuraksi, olen niin onnellinen siellä ihmisten keskellä, mutta samaan aikaan masentaa kun tietää että sitä on taas luvassa ehkä 10 viikon päästä vasta. Kun ei noita kavereita liikaa ole.
Kyllä joskus menee hyvinkin...
Haluaisin olla ihmisten ympäröimänä, olla haluttua seuraa, saada aina matkaseuraa. Haluaisin että ihmiset soittelisivat eikä minun tarvitsisi aina ängetä ylimääräisenä mukaan. Haluaisin tosiaan matkustella, mennä vaikka kielimatkalle, mutta mitäpä siitäkään tulee kun ei keksi kenellekään mitään sanottavaa. Kyllä puheenlahjat ovat näköjään tie onneen mitä tulee vaikkapa työelämään tai sosiaaliseen elämään. Ilman niitä ei ole mitään.
Mutta sosiaaliset taidot ei vain riitä. Sosiaalisten ihmisten seurassa olen niin tyhmänä ja hiljaisena kuin voi olla. Voi olla että joku kysyy jotain enkä vaan keksi mitään muuta kuin "jaa-a, enpä tiedä". Tai sitten olen ihan vain HILJAA ja mietin minuutin mitä sanoisin. Kun ei ihan oikeasti keksi mitään sanottavaa, ellei sitten tönkösti halua alkaa selittämään jostain ihan aiheeseen ja tilanteeseen kuulumattomasta takerrellen.
Saan itku- ja masennuskohtauksia tämän takia kun on niin turhauttavaa. Tiedän että olisin niin paljon onnellisempi jos olisi enemmän ihmisiä ympärillä, mutta kun ei vaan pysty niin ei pysty. Kun kerran kuussa kelpaan jollekin esim. baariseuraksi, olen niin onnellinen siellä ihmisten keskellä, mutta samaan aikaan masentaa kun tietää että sitä on taas luvassa ehkä 10 viikon päästä vasta. Kun ei noita kavereita liikaa ole.
Kyllä joskus menee hyvinkin...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Minä olen varsin puhelias, tottunut opas ja kouluttaja. Siitä huolimatta, tai ehkä siksi, en kaipaa vapaa-aikanani mihinkään rientoihin.
Toisinaan kadehdin ihmisiä, jotka ns. pitävät päänsä kiinni. Itse kun juttelen joka seurassa. Monasti jotkut taitavat tuumia, että koskahan tuokin on avohoitoon päässyt..
Olen aikalailla samassa tilanteessa kuin sinä alkuperäisin tekstin kirjoittaja. Itselläni on todella huonoja kokemuksia ihmissuhteista ja sekin osaltaan vaikuttaa siihen että olen huono solmimaan uusia. Halua olla paljon yksinkin. Mutta kyllä silti kaipaan ihmisiä elämääni, ihmisiä, joiden kanssa puuhata, tehdä asioita, jutella, mitä nyt ihmisten kanssa ikinä tehdäänkin. En vain uskalla lähestyä ketään. Minullakaan ei ole mitään sanottavaa. Hiljaisuutta ja sitä "enpä tiedä", "ihan sama". Hetkisen saatan saada keskustelua aikaan, kysymällä itse kysymyksiä toiselta, mutta itse en sitten osaa vastata jos minulta kysytään jotain, menen lukkoon, tai en vain uskalla ilmaista omaa mielipidettäni tms. Vanhoista traumoistahan tämä johtuu lähinnä.
Tällä hetkellä seurustelen, enkä poikaystävänikään kanssa paljoa puhele :D Meille on ihan luonnollista olla hiljaakin. Mutta suhteen ulkopuolella minulla ei sitten olekaan muuta elämää. ja kyllä se rasittaa ihan jo senkin takia, että poikaystävälläni niitä kavereita on mielin määrin.Minä nökätn sitten kotona yksin, kun poikaverini puuhastelee kavereidensa kanssa. Minäkin haluaisin muita ihmisiä elämääni, mutta en uskalla tutustua. Pelkään kuollakseni jo sitä, että kadulla tulee joku tuttu vastaan, kun en osaa sitten sen tervehtimisen jälkeen sanoa yhtään mitään.
Muutamia kavereita minulla on ollut viime vuosien aikana, mutta se on ollut juuri tuota mainitsemaasi kerran kuussa tai harvemmin baarissa käymistä, ja sitten saa taas odotella pitkiä aikoja, että tavattaisi uudestaan. Oharit ja perumiset kuuluvuivat kuvioon myös. Lopulta sitten tulin tulokseen että tuollainen elämä rassaa vielä enemmän, niimpä otin etäisyyttä. Enkä ole uskaltanut uusia suhteita luoda.
Minäkin kaipaan ihmissuhteita, mutta kun EI VAAN PYSTY. Ikäänkuin haron omenia puusta, mutta EN YLETÄ! Käteni ovat aina liian lyhyet! Ikää tulee koko ajan lisää ja suru sekä huoli tästä jatkuvasta yksinäisyydestä kasvaa koko ajan.
Nytkin on tilanne, että olen kaikki illat yksin yli viikon, kun lähiomaiset ovat ulkomailla matkoilla.
Mietin jo tässä, että löydänkö vielä psyk.osastolta itseni. :(