Eli. Olen alle parikymppinen naisihminen. Saatan olla vain luulotautinen tai jotain, mutta ajattelin silti kysyä jos joku vaikka ymmärtäisi mitä ajan takaa... Toivottavasti tekstistä saa selkoa.
Niin kauan kuin muistan, on elämä ollut melkoista vuoristorataa. Välillä tulee jaksoja että tuntuu että kaikki on mahtavaa. Energiaa riittää, kaikki tuntuu mahdolliselta. Aloitan uusia harrastuksia ja otan koulussa extrakursseja. Jopa siihen pisteeseen että homma menee "yli". Jaksojen jälkeen saan hävetä omaa typeryyttäni, kun sitten haalitut hommat kaatuvat niskaan.
Välillä sitten on aikoja kun mikään ei toimi. Joskus näiden aikana olo on tajuttoman ahdistunut. Kaikki tehtävät on aivan mahdottomia, jään kotiin ja itken ja vedän ranteita auki ja saan raivareita jos joku yrittää puuttua asiaan. Tuntuu, että koskaan ei enää päivä paista tähän risukasaan ja vedän sitten kaiken ns. paskaksi. Jälleen kerran saan jakson jälkeen siivota sotkuja. En tunnista itseäni tältä ajalta, en kyllä loistavien jaksojen ajaltakaan.
Noista huonoista jaksoista on toisenlainenkin versio, sellainen on päällä nyt. Ajatus ei kulje. Tätäkin kirjoittaessa on vaikeaa jäsennelllä teksti järkevästi. Koulussa on kamalaa kun jokainen tehtävä on aivan ylitsepääsemätön. Olo on aivan puutunut ja harmaa. Aivot on kuin kohmeessa. Tunteita ei ole. En ajattele mitään, kuuntelen musiikkia ja tuijotan seinään, muuta en haluaisikaan tehdä. Kuin olisi pienessä, ankeassa humalassa 24/7. Tämä on siinä mielessä vähän outoa, että yleensä olen aika kova unelmoimaan ja ideoimaan ja tunteet heittelee tosiaan.
Välissä on aikoja että kaikki on okei. Ihan tavallinen olo siis.
Onko tällainen nyt sitten normaalia, liittyykö teini-ikään vai mitä ihmettä? Olenko vaan jotenkin äärimmäisyyksiin menevä ihmistyyppi? Onko tällaisia kokemuksia muilla?
Tosiaan, olen pahoillani tästä tekstistä... Mutta toivottavasti viesti pääsee perille :S
Niin kauan kuin muistan, on elämä ollut melkoista vuoristorataa. Välillä tulee jaksoja että tuntuu että kaikki on mahtavaa. Energiaa riittää, kaikki tuntuu mahdolliselta. Aloitan uusia harrastuksia ja otan koulussa extrakursseja. Jopa siihen pisteeseen että homma menee "yli". Jaksojen jälkeen saan hävetä omaa typeryyttäni, kun sitten haalitut hommat kaatuvat niskaan.
Välillä sitten on aikoja kun mikään ei toimi. Joskus näiden aikana olo on tajuttoman ahdistunut. Kaikki tehtävät on aivan mahdottomia, jään kotiin ja itken ja vedän ranteita auki ja saan raivareita jos joku yrittää puuttua asiaan. Tuntuu, että koskaan ei enää päivä paista tähän risukasaan ja vedän sitten kaiken ns. paskaksi. Jälleen kerran saan jakson jälkeen siivota sotkuja. En tunnista itseäni tältä ajalta, en kyllä loistavien jaksojen ajaltakaan.
Noista huonoista jaksoista on toisenlainenkin versio, sellainen on päällä nyt. Ajatus ei kulje. Tätäkin kirjoittaessa on vaikeaa jäsennelllä teksti järkevästi. Koulussa on kamalaa kun jokainen tehtävä on aivan ylitsepääsemätön. Olo on aivan puutunut ja harmaa. Aivot on kuin kohmeessa. Tunteita ei ole. En ajattele mitään, kuuntelen musiikkia ja tuijotan seinään, muuta en haluaisikaan tehdä. Kuin olisi pienessä, ankeassa humalassa 24/7. Tämä on siinä mielessä vähän outoa, että yleensä olen aika kova unelmoimaan ja ideoimaan ja tunteet heittelee tosiaan.
Välissä on aikoja että kaikki on okei. Ihan tavallinen olo siis.
Onko tällainen nyt sitten normaalia, liittyykö teini-ikään vai mitä ihmettä? Olenko vaan jotenkin äärimmäisyyksiin menevä ihmistyyppi? Onko tällaisia kokemuksia muilla?
Tosiaan, olen pahoillani tästä tekstistä... Mutta toivottavasti viesti pääsee perille :S
Vastaukset 8
Vanhimmat
Minullakin on jaksoja, jolloin kaikki menee hyvin. Jaksan tehdä asioita reippaasti enkä murehdi turhia. Yhtä-äkkiä se muuttuu ja sössin kaikki asiani niin koulussa kuin töissä. Perästä sitten soitellaan ja ihmetellään, että mikäs nyt tuli. Yritän selitellä asioita fyysisillä sairauksilla ym. Olen joskus miettinyt, että voisinko olla maanis-depressiivinen, mutta todennäköisesti olen vain yliherkkä tai jotain... ammattiapua kyllä kaipaisin.
liittyvät elämäntilanteisiin, psyykkiseen stressiin, ravintoon, päihteisiin jne. Minulla tuo johtui kroonisesta kofeiinimyrkytyksestä. Ajoittain olin täysin dementoitunut, en pystynyt lukemaan tai kirjoittamaan mitään, tuntui, että aivot eivät yksinkertaisesti toimi, aloitekyky ja energia olivat tasan nollilla ja tuntui, että haluaisi vain nukkua pois.
Nyt alkaa olla pää kunnossa, ei yhtä hyvässä kuin joskus ennen myrkytystä mutta ehkä se tästä vielä kuntoutuu, kofeiiniin en tule koskemaan enää ikinä mistään hinnasta.
Itselläni on samanlaisia tunteita ollut lapsuus/teini-iästä lähtien. On hyviä kausia, jolloin saattaa olla todella hyvällä tuulella ja saada paljon ideoita, aloittaa uutta, ja sitten välillä on taas kamalia masennuskausia kun maailma vaan tuntuu kaatuvan päälle. Olen joskus ajatellut sairastavani maanis-depressiivisyyttä, mutta tätä ei ole diagnosoitu. Toiset ihmiset saattavat myös olla maanis-depressiivisiä luonteeltaan(usein tunteelliset ja herkät ihmiset). Jos arki tuntuu ylivoimaiselta niin kannattaa toki hakea apua vaikka koulupsykologilta, -kuraattorilta tai joltain luotettavalta taholta.
pitkäjännitteisen kaverin itsellesi,ja aloittaisi vain toteuttaa yhtä ehkä mielenkiintoisaampaa päähänpistoasi,kun sellainen vaihe taas tulee? Voisit myös neuvotella receptisi kirjoittajankanssa,jos voisi vähän muuttaa lääkitystäsi,joka voi aiheuttaa tunteen,kuin olisi pienessä pätkässä?Koita selvitä koulussasi,se on muutakin kuin opinnahjo,se on myös hyvä sosiaalinen kontakti ikäistesi kanssa,mikä ikäluokkaa seuraa sinua merkittävimmin elämässäsi samat kokeneena jne.
kaksisuuntaista mielialah.?
Minulla oli jo nuoruudesta saakka juuri nuo samat tunnetilat, välillä pää täynnä uusia ajatuksia ja puhkuin into, sitten tuli pudotus maanpinnalle ja ahdistukset. Vuosien ajan jaksoin tehdä töitä, mutta en jaksanut olla samassa paikkaa kauan. Mistää ei tullut mitään, koko elämä meni jotenkin hukkaan.
Kyllä tämä tällainen tunteiden vuoristorata tarkoittaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, joten menkääpä lääkäriin, paras mennä psykiatrille jotta saatte oikean diagnoosin. Minulle sanottiin että tämä sairaus on aligiagnosoitu, eli meitä on ennemmän kuin on diagnooseja tehty.
Tärkeintä minusta on se, että nyt nuoret ihmiset eivät antaisi vuosikymmenien mennä hukkaan kärsien näitä vaikeuksia. Ei ole hääviä se, että ei jaksa hankkia ammattia, ei jaksa käydä töissä eikä jaksa mitään muutakaan. Vaikka välillä tulee niitä parempia aikoja, niin tosiasiassa mitää ei valmiiksi saa.
Mulle kävi just niin, elämä meni hukkaan, vaikka päätä olisi ollut muuten opiskellakin, niin minusta ei koskaan tullut mitään. Sairauden takia.
sellainen asiaan perehtynyt ja ns"kunnollinen" asiansa tietävä lääkäri jolle asiasi kerrot ja saat heti kunnollisen hoidon ja tuen, muuten elät loppu elämäsi jos jonkinmoisten terveyskeskus psygiatrien kierretettävänä. Itseäni hoidettiin masennusdiagnoosilla vuosia ennenkuin tapasin asiaansa erikoistuneen psygiatrin, joka teki minulle diagnoosin joka ei ollut masennus vaan aivan eri sairaus, lopetin masennuslääkeet ja perehdyin sairauteeni, aloitin hoidon joka auttaa elämään sairauden kanssa suhkoht normaalia elämää.
Mulla on ollut vuosia erilaisia pakkomielteitä/muita outoja ajatus/tunne ongelmia,ne ovat todella helvetillisiä,kokemusta on :( Voin sanoa vain että unensaanti,ruokavalio,liikunta,hapen saanti,päivä rutiinit sekä järkyttävien kokemusten oikein käsittely auttavat :) Noiden kaikkien ansiolla pääsin omien ongelmien yli :) Joten kokeilepa noita :) psykologit ja tabut ovat vasta vika vaihtoehto,tosin lääkäril hyvä käydä ja selvit ettei kyseessä aivokasvain.