Moni ihminen on nykyään siinä tilanteessa, ettei ole ketään todellista ystävää, jolle voisi puhua muustakin kuin sukkien väristä.. Samanlaisessa tilanteessa ovat oikeasti useat, erotuksena on vain se, että osalta heistä löytyy pintapuolisia kavereita ja osalta taas ei löydy.
No, miehet ehkä tulevatkin toimeen ilman sen kummempia avautumisia, mutta me naiset olemme asia erikseen.
Tuntui eilen bussissa jotenkin niin pahalta, kun nuori nainen (20-24v.) höpötti takanani puhelimeen teennäisellä, epätoivoisella ja tekopirteällä äänellä. Hän puhui jostain aivan simppelistä asiasta. Jauhoi, jauhoi ja jauhoi. Kuuden minuutin päästä puhelu loppui. Puhelu, joka käsitti tasan yhden asian: taulu meinasi pudota viime yönä päälleni. Tästä ihmisestä tuli käsitys, ettei hänellä ole ystäviä. Kunhan roikkuu sitkeästi porukan hännillä.
Tällaisia nuoria naisia on oikeasti TOSI monia. Miehet ja vanhukset ehkä luulevat, ettei ko. henkilö kärsisi yksinäisyydestä kun ylipäätänsä jotain puhelee, mutta tosiasiassa yksinäisyys käsittää tasan yhden asian: sen, ettei voi missään olla oma itsensä. Se kuihduttaa ihmisen elämäniloa roimasti!
Onhan tästä jo ihan selvä ilmiökin, etteivät naiset voi olla todellisia ystäviä toisilleen: Lähes jokainen suomalaisnainen ottaa elämässään miesystävän numeroksi yksi. Se on hieman kurjaa, koska eihän tavallinen,normaali mies voi ymmärtää naista yhtä hyvin kuin toinen nainen.
Halusin vain ilmaista, kuinka yksinäisiä me suomalaiset olemmekaan.
No, miehet ehkä tulevatkin toimeen ilman sen kummempia avautumisia, mutta me naiset olemme asia erikseen.
Tuntui eilen bussissa jotenkin niin pahalta, kun nuori nainen (20-24v.) höpötti takanani puhelimeen teennäisellä, epätoivoisella ja tekopirteällä äänellä. Hän puhui jostain aivan simppelistä asiasta. Jauhoi, jauhoi ja jauhoi. Kuuden minuutin päästä puhelu loppui. Puhelu, joka käsitti tasan yhden asian: taulu meinasi pudota viime yönä päälleni. Tästä ihmisestä tuli käsitys, ettei hänellä ole ystäviä. Kunhan roikkuu sitkeästi porukan hännillä.
Tällaisia nuoria naisia on oikeasti TOSI monia. Miehet ja vanhukset ehkä luulevat, ettei ko. henkilö kärsisi yksinäisyydestä kun ylipäätänsä jotain puhelee, mutta tosiasiassa yksinäisyys käsittää tasan yhden asian: sen, ettei voi missään olla oma itsensä. Se kuihduttaa ihmisen elämäniloa roimasti!
Onhan tästä jo ihan selvä ilmiökin, etteivät naiset voi olla todellisia ystäviä toisilleen: Lähes jokainen suomalaisnainen ottaa elämässään miesystävän numeroksi yksi. Se on hieman kurjaa, koska eihän tavallinen,normaali mies voi ymmärtää naista yhtä hyvin kuin toinen nainen.
Halusin vain ilmaista, kuinka yksinäisiä me suomalaiset olemmekaan.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Halusin vain ilmaista, kuinka yksinäisiä me suomalaisNAISet olemmekaan.
Miehilläkin on tarve avautua. Suurin osa miehistä hoitaa sen vain päissään.
Koska ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää avautua selvinpäin.
Juuri tällainen nuori nainen valitettavasti olen, minulla vaan ei ne mies puolisetkaan ole pysynyt koska he ovat poikkeuksetta olleet edellisen mieheni ystäviä eivätkä nämä vaivaudu edes tervehtimään kun kadulla vastaan tullaan... Se on jopa aika nolostuttavaa joskus kun tervehdit ja toinen vain mulkaisee. Me sentään erosimme edellisen mieheni kanssa rauhallisin merkein mutta ilmeiseti miehen ystävillä on jokin jäänyt kaihertamaan.
että yksinäisillä nuorilla miehillä tilanne olisi yhtään erilainen? Vai onko kyseessä sittenkin vain sinun mutu-"tietoon" perustuva ennakkoluulo? Mistä oikein keksitte jauhaa tuollaista paskaa?
Eikös naiset juuri tykkää juoruta minuutteja ja jopa tunteja jostain mitättömistä asioista? Kunhan saavat vaan höpöttää. Ehkäpä sillä naisella oli pälä pälä vaihde päällä ja yritti saada bussissa istumisaikansa kulumaan jotenkin. Toi "lähes jokainen" on mun mielestä vähän yleistystä. Eiköhän naiset halua mielummin naisen ystäväksi numero yksi.
Tosin mulla se avautuminen tapahtuu ainoastaan netissä. Johtuen tosin mm. siitä, että kaverini asuvat kaikki nykyään niin kaukana, ettei paljoa tai koskaan näe.
Siksi olenkin usein yksinäinen kun heistä ei kuulu. Tällaisina synkempinä hetkinä yritän tehdä jotain hauskaa, katsoa elokuvaa tms. En voi sanoa olevani kuitenkaan läheisriippuvainen. Paljon olen saanut olla yksin. Ikävintä on olla yksin seurassa.
Niin, eihän sitä halua leimautua yksinäiseksi tuossa iässä. Ehkä epävarmuutta peitellään 'näennäisellä varmuudella'. Pitää vaikka kertailla edellisillan BB:n tapahtumia. Tai että montako valkovenäläistä joinkaan baarissa. Ei ole trendikästä olla outsider. Joillekin hiljaisuus tuntuu olevan pieni kuolema. Minä pidän ei-pinnallisista keskusteluista ja myös niiden väliin tulevista hiljaisista ajoista.
Onneksi minulla on muutama hyvä ystävä, joiden kanssa pystyn puhumaan kipeistä asioista, kuten parisuhteettomuudesta yms. Minäkin koen silti usein olevani yksinäinen. Siitä yksinäisyydestä keskustelen mm. diakonin kanssa. Olen niin ujo, etten kykenisi höpöttämään puhelimeen kovaäänisesti esim. bussissa.
Totta että ei ole trendikästä olla outsider. Mutta diakonin juttusilleko sä menitkin? Nehän nimenomaan lohduttelee että kyllä sinullekin on joku ja jättävät siihen harhaluuloon että se joku tulee ja etsii sinut, eikä sinun tarvitse tehdä muuta kun rukoilla. Hoh hoi.
Luulin että osaisit sentään mennä ammatti-ihmiselle kuten psykologi tai oikein psykiatri.
Kyllä minulla on ajat vetämässä joka suuntaan. Tarvitsen jotain ammattilaista purkaakseni tämän estyneisyyttä aiheuttavan solmun. On jotain pielessä, kun ei kykene muodostamaan tyydyttäviä ihmissuhteita ja sen seurauksena kärsii yksinäisyydestä sekä ahdistuksesta. Sain ajan psykiatrillekin parin viikon päähän.
Kävin muutamalla bissellä parissa baarissa. Jopa niissä tunnen olevani outsider, joka onkin ihan hyvä juttu. Kapakkameininki ei ole minun makuuni. Enpä haluisi seurustella kapakassa viihtyvän naisen kanssa. Baari onkin huono paikka tavata hakemaani naista. Ei ole mitään muutakaan paikkaa, jossa voisi tutustua, joten yksinäisyys jatkuu.