Opiskelen yliopistolla ja viime viikolla yhdellä toisella opiskelijalla piti olla eräänlainen pieni esitelmä, mutta odottaessaan vuoronsa hän sai ymmärtääkseni paniikkihäiriön (näytti siltä, että hän tukehtuu ja hän juoksi ulos). Minusta tämä ihminen on kiva (mutta en tunne häntä hirveän hyvin) Minulle tuli paha olo, että hänellä on ahdistavaa. En tiedä mitä kannattaisi tehdä. Ehdotuksia? Joka tapauksessa olen normaalisti ystävällinen, mutta onko se törkeätä olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Minusta muut kurssilaiset suhtautuivat asiaan rauhallisesti. Joku sanoi, että tällainenhan on aika tavallista nykyään. Minulla ei ole itselläkään aina niin helppoa, mutta oireet ovat muunlaisia (unettomuus yms.)
Paniikkihäiriö kurssikaverilla
Mitä tehdä?
6706
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
älä tee mitään, ole kuten aiemminkin.
t. 25 v paniikkihäiriön kanssa elelyä
Voit mielestäni kuitenkin sopivan paikan tullen jutella siitä asiasta. Se on kyllä suuri helpotus, jos joku suhtautuu siihen niin, että siitä voi keskustella. Koska hän luultavasti tietää, että kaikki sen huomasivat. Enkä tarkoita mitään erityistä utelua, teet vain selväksi että kanssasi voi jutella asiasta,mikäli hän haluaa. Jotenkin itse ajattelen, että on hyvä, kun on ihminen tai ihmisiä, jotka tietävät asian ja joihin se ei vaikuta sen kummemmin.
Joskus ihmettelen,miksi näistä asioista ei koulussa puhuta, siis siitä,että tilanteet voivat jännittää todellakin paljon. Sekin, että tietää, että muistakin jännittää, on jo helpotus.
Hänellä oli siis paniikkikohtaus, luultavasti jännityksestä. Se ei vielä tarkoita sitä,että hänellä olisi paniikkihäiriö. Esimerkiksi minulle sanottiin,että en varsinaisesti kärsi paniikkihäiriöstä,vaan että jännitän tilanteita niin kovasti, että joudun pnaiikkiin. Mutta kohtauksia en varsinaisesti saa. Ne eivät tule ilman jotain painetta,tilanteesta, paikasta riippuvaa.
kohtauksen saanut ottaa sen puheeksi!
Minusta kyllä sopivassa tilanteessa voi asiasta puhua. Mutta toki se tarkoittaa sitä, että tahdikkaasta voi antaa toiselle tilaisuuden ruveta puhumaan asiasta. Tai ainakin tehdä tiettäväksi, että itse on valmis juttelemaan asiasta, jos ao henkilö haluaa.
Tietenkin joku voi kokea sen tunkeilevana, meitä ihmisiä on moneksi. Mutta minä itse en kokisi niin, enkä ole kokenut. Panikoiva ihminen on usein niin ongelmansa sisällä, että hänelle tekee hyvää huomata toisten suhtautuvan siihen kuin mihin tahansa ongelmaan. Aloituksen voi tehdä vaikkapa kertomalla itsestään, omista ongelmistaan. Antamalla siis tilaisuuden.
Mutta tilannetajua tietenkin tarvitaan.
Luulen, että aloittajalta sitä löytyy.
Minulla on sellainen tuntuma, että paniikkihäiriöön ei ole yhtä ainoaa syytä, vaan se saattaa olla useiden asioiden summa.
Jonain päivänä lääketiede kenties ratkaisee syy-yhteydet. Pelkästää psyykkinen oire se ei ole, mitä sitten ko. oire tarkoittaneekaan.
Hermoston ja välittäjäaineiden kanssa oireella on tekemistä, mutta hermosolut ovat soluja kuten muutkin elimelliset solut.
Ja niiden hyvinvoinnista pitää pitää huolta, ravitsemuksellisesti, hivenaineiden ja vitamiinien kuin myös hapen ja liikeratojen kautta.
Väitän myös, että jos ympäristömme laajassa merkityksessä olisi optimaalisen puhdas (saasteiden ja ympäristömyrkkyjen suhteen), oireyhtymä taitaisi olla melkoisen harvinainen.
Kirjoitit, että paniikkikohtaus tulee jännityksestä tai se seuraa jotain tapahtumaa.
Paniikkikohtaus tulee omistajalleenkin lähes aina yllättäen. Se ei johdu jännittämisestä. Se on alttius elimistössä reakoida asioihin tällä tavalla. Yleensä ihminen, joka sairastaa paniikkihäiriötä on halukas myös siitä puhumaan, koska se helpottaa omistajaansa suunnattomasti.
Olen lähes 20 vuotta pitänyt sitä mukanani ja tiedän kuinka karmeita kohtaukset voivat myöskin olla, mutta sen saa myöskin rauhoittumaan hyvin lääkityksellä ja terapialla. Vertaistuki on paniikkihäiriössä mielestäni välttämätön, koska se auttaa purkamaan sen aiheuttamaa kuormitusta. Olen itse omassa elämässäni usein tilanteissa, jossa olen yleisön edessä yksin ja jännitän hurjasti, mutta minulle ei paniikkikohtaukset tule koskaan silloin, vaan muutaman päivän sen jälkeen.