Traumaterapeuttia kaivataan

Toivon täällä jonkun traumaterapeutin vastaavan tälläiseen haastavaan elämäntilanteeseen.

Olen pienestä lähtien tuntenut ahdistusta lestadiolaisuudessa vietetystä elämästäni toivoen, ettei ihan koko elämäni menisi samaa rataa, vaan voisin kokea sielunrauhan.

Heti alkajaisiksi tahdon sanoa, ettei se auta, vaikka kuinka tekisin parannuksen. Miten sen parannuksen armon muka voisi käsittää.
Tunnen lestadiolaisen uskon ajattelutavan paremmin kuin hyvin, vaikka en sillä tahdo kerskua.
Tiedän, miten parannus tehdään. Uskotaan evankeliumi ja sanotaan:"Saanko uskoa syvämmeni pohjasta kaikki eppäilykseni ja kiusaukseni laitimmaisen tuntoisesti anteeksi"!

Ei kuulkaa onnistu vieläkään. Sama tympeä olotila kalvaa mielen syövereissä.
Mistähän hiivatista se voisi johtua.
Kun kuuntelen saarnoja, niin ne alkaa pitkästyttää.
Kun seurat loppuu, sama vastenmielinen näky kohtaa aina ulkona tupakkipaikalla.
Silloin ajattelen, että eikö nuo voi uskoa tupakkipirun kelkkaan lähtemisen himoja sekä riippuvaisuuksiaan anteeksi.

Koskaan en ole kuullut,. että tupakan pauloista voisi pyytää voimia tai esirukousta erroon pääsemiseksi.
Kyllä sen taas näki tuolla Oulun syysseuroissa.
Kun kysyin, miten te erotutte jumalattomasta maailmasta tupakoinnissa, niin vastaus oli tyrmäävä. Minulle naurettiin, että tuolla peruskouluissa pitää mennä salaa tupakoimaan kauas koulun läheltä, mutta täällä rauhanyhdistyksen pihalla voi vapaasti polttaa.

Kun kansanopistojen järjestyssäännöissä lukee: Tupakointi kielletty opiston alueella, niin silti siellä on tehty oikein tupakointipaikka nuorille asuntolan läheisyyteen, jossa he saa vapaasti poltella alaikäisyydestään huolimatta.

Rehtorin toteamus on: "Me emme kehtaa alkaa kyttäilemään täällä, meillä on parempaakin tekemistä." Ne, jotka polttaa, useimmilla on vanhempien lupa. Ne nuoret ovat niin pahasti koukussa tupakkaan, että jos ne ei sitä saa, niin nehän tulis hulluiksi ja ei niitä pidättelis mikään. Polttakoot rauhassa, ei niitä voi enää auttaa.
Kun lukee vuosikymmenten takaisia vanhoja Päivämies lehtiä, niistä voi aistia, että silloin kirjoitetiin paheksuvasti tupakasta ja sen haitoista, mutta nyt Päivämies lehti varoo visusti lausumasta kielteisiä asioita.

Tupakan pauloihin joutuneita ei siis tahdota auttaa, vaan heitä mieluummin kannustetaan siihen, jotta he edes jollakin tavalla pysyisivät uskomassa.
Oma käsitykseni on, kun näen nuoria tyttöjä rauhanyhdistyksen tupakkipaikalla, että he ovat maailmaan menossa pikkuhiljaa.

Tämä on se minun traumani, johon toivon mukaan traumaterapeutti vastaisi.

Minulle on sanottu, että ummista silmäsi ja älä välitä muista.
Eihän tämä voi olla kristillistä ajattelutapaa tälläinen, jos oli silloinkaan, kun ihmisiä hoitokokousvuosina kytätiin toisenlaisista elämäntavoista ja mielipiteistä.

Minun nuoruudessani oli paha asia, jos meni esim. katsomaan kaupunkiin tullutta tivolia tai jalkapallomatsia.

Ettei muka saisi olla lähimmäisistään huolestunut.
Kun näen perheen äidin ja isän tupakoimassa suviseuroissa lapset ympärillään, se ei anna perheen tulevaisuudesta kovinkaan ruusuista kuvaa.

Olen huomannut ja huomaan jatkuvasti, miten monilla uskovaisilla perheillä on ongelmia ja joita koitetaan helpottaa tupakan avulla.

On tuiki tavallista, että nuori perheenisä on ylirasittunut puskiessaan alati kasvavan perheen eteen töitä statuselintason saavuttamiseksi.
Ja kun väsyy ja päätä vannehtii, niin mikäpä sen mukavempaa, kuin sytyttää se ystävä nortti.
"Ei mikään voi niin virvoittaa, kuin minkä nortti tupakka antaa".
En kestä katsoa, käydä seuroissa, kun siellä ei anneta elämänohjeita tupakan orjille.
En kestä kuunnella keskustelupäivillä vain turhanpäiväistä jaaritusta, että on meillä sitten hyvä Jumala ja kuinka rakkaita te sisaret ja veljet olette tässä aljetussa uskossa.

Tietenkään ei voi mennä yleisön eteen puhumaan omista traumaattisista elämän vaiheistaan.
Seurakuntapäivillä puheet ovat niin sanotusti juhlapuheita, joissa ylistetään seurakuntaa ja Jumalan lapseutta.

Leimautumisen takia pitääkin purkaa turhautumistaan tänne keskustelupalstalle.
Tämä helpottaa, täällä on epäonnisia matkalaisia, joille rauhanyhdistys ei ole tuonut rauhaa sisimpään. Uskon, että Jumala puhuu meille täälläkin sisarten ja veljien kautta, ei vain rauhanyhdistyksen toimitalossa.