Poikani on kohta jo 9-vuotias, mutta päivittäin töissä ollessani ikävöin häntä ja olen huolissani hänestä. Kai pelkään, että jotain sattuu koulussa tai koulumatkalla. Minulla ei ole mahdollisuutta viedä häntä kouluun aamulla, eikä enää mahdollisuutta hakeakaan koulusta, koska oikeus osittaiseen hoitovapaaseen loppuu toisen luokan jälkeen. Eikä ole varaa jäädä töistä poiskaan. Hän itse ei anna syytä huoleen, on kiltti ja aurinkoinen pikkupoika, eikä varmasti kiusaa ketään. Alituinen huoli ja kaipaus vaan stressaavat minua itseäni, en pysty keskittymään työasioihin. Olisiko jollain jotain konstia tai keinoa, jolla saisin mielenrauhan. Olen naimisissa ja kuitenkin jo 35-vuotias. Poikamme on ainoa lapsi.
Ikävöin poikaani
ylihuolehtivako?
2388
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olisi kyllä hyvä että jotenkin pääsisit tuosta huolestasi eroon. Tottakai lapset huolettavat aina vanhempiaan mutta asiat eivät useinkaan ole meidän käsissämme..
Lapsesi on jo 9-vuotias ja miten sitten kun hän muuttaa kotoa opiskelemaan vaikka toiselle puolelle Suomea tai maailmaa..? Et voi vahtia liikaa nytkään. Lapsen on saatava itsenäistyttävä rauhassa, äiti ei voi vetää lasta kokoajan "takaisin kohtuun".
Jossain vaiheessa poikasi voi kokea liian huolesi ja ripustautumisesi niin ahdistavana että riuhtaisee itsesi kokonaan eroon etkä saa lapseesi enää mitään kontakstia. Ja tuskin haluat lapsestasi mitään hissukkaa peräkammarin poikaakaan.. ;)? Jos huolesi ja pelkosi tuntuu sinusta liian raskaalta, kannattaa varmaan hakeutua terapiaan.
Itseäni lohduttaa todella paljon seuraava ote Kahlil Gibranin profeetta-kirjasta, toivottavasti saat siitä itsekin jotain irti:
"Teidän lapsenne eivät ole teidän lapsianne.
He ovat Elämän kaipuun tyttäriä ja poikia.
He tulevat kauttanne mutta eivät teistä itsestänne.
Ja vaikka he asuvat luonanne, eivät he sittenkään kuulu teille.
Antakaa heille teidän rakkautenne, mutta älkää ajatuksianne.
Sillä heillä on omat ajatuksensa.
Voitte hoivata heidän ruumistaan vaan ette heidän sielujaan.
Sillä heidän sielunsa asuvat huomenkoiton asunnossa,
Minne te ette voi mennä, ette edes unelmissanne.
Te voitte yrittää tulla heidän kaltaisikseen,
Mutta älkää yrittäkö tehdä heitä itsenne kaltaisiksi.
Sillä elämä ei mene taaksepäin eikä viivy menneessä päivässä.
Te olette jousia, josta lapsenne singotaan elävinä nuolina.
Jousimies näkee matkan pään loppumattomalla polulla ja Hän taivuttaa teidät voimallaan,
jotta hänen nuolensa sinkoaisivat kauas ja nopeasti.
Taivu Jousimiehen käsissä ilomielin.
Sillä samoin kun Hän rakastaa nuolia, jotka lentävät,
Hän rakastaa myös jousta, joka on järkkymätön."
Tiedänhän toki kaiken tuon, josta puhuit ja kerroit. Olen huomannut nyt yhä useammin, ettei enää saa halata tai suukottaa spontaanisti. Hän itse tulee luokseni kun kaipaa sellaista. En missään nimessä halua lastani karkoittaa, vaan sitä että välimme pysyvät yhtä aitoina ja luottavaisina kuin tähänkin asti. Ehkä juuri tämä alkava itsenäistyminen onkin alkanut minua ahdistaa, huomaan ettei hän tarvitse minua niinkuin ennen. Annan nyt hieman ajan kulua, ja jos en rauhoitu, haen ammattiapua. Kiitos vastauksestasi, otin sen lainauksen itselleni talteen.