Olemme yrittännet lasta nyt vuoden päivät. Clomhexal lääkitys juuri aloitettu. Mitään varsinaista "vikaa" ei kummastakaan ole löytynyt. Suurin vika taitaakin olla mun päässä; oon todella paha stressaaja.
Tämän vuoden aikana kaksi ystävää ovat tulleet raskaaksi. Hieman on kirpaissut, kun miettii, että "miksi heillä onnistuu, mut ei meillä?!"
Nyt kolmas ystävä ilmoitti raskaudestaan. Olivat onnistuneet heti ekalla yrittämällä! Valitettavasti raskaus meni kesken kuudennella viikolla. Yritin olla ystäväni tukena tässä vaikeassa asiassa. Pakko oli kuitenkin myöntää itselleen, että välillä päässäni pyöri ajatus, että "raskaaksi ekalla yrittämällä!" Meidän yhteiset ystävätkin itkivät kuultuuan, että kaverilla ollut keskenmeno.
Nyt on alkanut ilkeät ajatuksen pyöriä päässäni. Miksi kukaan ei itke meidän takia? Joka kuukausi toivon (ja usein uskon), että olisin raskaana. Ja noin 12 kertaa olen menettänyt tämän haave-vauvani!
Mieheni otti sitten puheeksi tämän asian keskenmenon saanneen ystäväni kanssa baari-illan päätteeksi (kumpikaan ei siis ollut selvinpäin). Ystäväni kohauttin olkapäitään eikä häntä kiinnostanut kuunnella; sanoi vain, ettemme ymmärrä mitään.
Olen yrittänyt soittaa ystävälleni ja selvittää tämä tilanne, mutta hän ei suostu vastaamaan. Mulla on jo tarpeeksi ahdistunut olo lapsettomuuden takia enkä kestä menettää vielä ystävää tämän takia.
Onko kellekkään sattunut samantapaista?
Tämän vuoden aikana kaksi ystävää ovat tulleet raskaaksi. Hieman on kirpaissut, kun miettii, että "miksi heillä onnistuu, mut ei meillä?!"
Nyt kolmas ystävä ilmoitti raskaudestaan. Olivat onnistuneet heti ekalla yrittämällä! Valitettavasti raskaus meni kesken kuudennella viikolla. Yritin olla ystäväni tukena tässä vaikeassa asiassa. Pakko oli kuitenkin myöntää itselleen, että välillä päässäni pyöri ajatus, että "raskaaksi ekalla yrittämällä!" Meidän yhteiset ystävätkin itkivät kuultuuan, että kaverilla ollut keskenmeno.
Nyt on alkanut ilkeät ajatuksen pyöriä päässäni. Miksi kukaan ei itke meidän takia? Joka kuukausi toivon (ja usein uskon), että olisin raskaana. Ja noin 12 kertaa olen menettänyt tämän haave-vauvani!
Mieheni otti sitten puheeksi tämän asian keskenmenon saanneen ystäväni kanssa baari-illan päätteeksi (kumpikaan ei siis ollut selvinpäin). Ystäväni kohauttin olkapäitään eikä häntä kiinnostanut kuunnella; sanoi vain, ettemme ymmärrä mitään.
Olen yrittänyt soittaa ystävälleni ja selvittää tämä tilanne, mutta hän ei suostu vastaamaan. Mulla on jo tarpeeksi ahdistunut olo lapsettomuuden takia enkä kestä menettää vielä ystävää tämän takia.
Onko kellekkään sattunut samantapaista?
Vastaukset 3
Vanhimmat
ja äkkiä. et tarvitse tuollaisia ystäviä, joita ei kiinnosta sinun asiat.
Joo samaa mieltä, heivaa heti tollainen ystävä. sillä on yks keskenmeno takana, itse et pääse edes siihen asti että voisit moista pelätä. Kaverisi ei tiedä mitään. Itselläni ymmärtäväisimpiä ystäviä ovat sellaiset joilla on lapsia; he tietävät mitä menetän. Kieltämättä lapsettomat vetävät keskusteluihin aina omat vauvakuumeensa ja keskenmenot, sen koommin kuuntelematta saati tajuamatta mitä itse käyn läpi. Itse olen kokenut myös keskenmenon, ja se on hirveää, mutta se ei ole sama kuin tuomio ettet ehkä koskaan saa omaa lasta, ollenkaan, ikinä...
Halusin vähän aiheen vierestä kommentoida tuohon stressaamiseen. Meillä elämän tilanne oli todella huono ja elettiin valtavan surun ja stressin keskellä, kun yritin tulla raskaaksi. Silti meillä tärppäsi, vaikka stressasin tosi paljon. Stressille ei voi mitään. Turha sano, että elä stressaa. Jokainen stressaa, kun joutuu elämään lapsettomuuden kourissa. Tärkeintö on kuitenkin, että kovastakin stressistä huolimatta voi tulla raskaaksi ja raskaus jatkua. Olen stressannut vielä odottaessakin ja kaikki on mennyt vauvan kannalta hyvin.
Kyllä minäkin olisin halunnut jättää kuulematta kommentit ekasta kerrasta, kun meillä oli yritystä 2 vuotta takana. Kannattaa olla välittämättä niin paljon kuin pystyy,