mulla jännittää aivan kauheasti juuri nyt.tuntuu etten pysty menemään sinne. samalla tiedän,että menen kuitenkin,vaikka tuskin saan nukuttua juurikaan.olen sellaisessa ammatissa jossa ei kovin sosiaalinen onneksi tarvitse olla,mutta huonoina päivinä(viikkoina,kuukausina)sekin vähä sosiaalisuus tuntuu aivan ylivoimaiselta.
ehkä siksi jaksan kuitenkin käydä töissä,kun hyviäkin aikoja on riittävän usein.mutta jos olen hiemankin masentunut/väsynyt jännittäminen tuplaantuu heti,enkä edes pysty peittämään sitä,saati masennusta.
ihmiset luulee että olen töykeä kun en huomioi heitä,vaikka oikeasti vain jännitän aivan s...nasti.tästä seuraa entistä kauheampia itsesyytöksiä,vaikken edes oikeasti tarkoita olla töykeä.
eniten ehkä pelkään että ihmiset siellä ei musta pidä enkä kestäisi elää sen asian kanssa,kun muutenkin olen aika yksinäinen.
olen ollut työelämässä kymmenisen vuotta joten luulisi että jännittäminen helpottaa,mutta eihän se niin näy olevan.kai muuten pärjään ihan ok,mutta näitä huonoja päiviä on aivan kamalan vaikeaa kestää joskus.vaikka ammattini on aivan sosiaalisten taitojeni ylärajalla,vaaditaan siinä "normaalin ihmisen"(?) näkökulmasta hyvin vähän mitään sosiaalisia taitoja.seuraava askel olisi kai majakanvartija tai metsuri tms,mutten tunne kutsumusta kumpaankaan.
onko kukaan muu tuskaillut saman asian kanssa ja miten olette selvinneet siitä?
ehkä siksi jaksan kuitenkin käydä töissä,kun hyviäkin aikoja on riittävän usein.mutta jos olen hiemankin masentunut/väsynyt jännittäminen tuplaantuu heti,enkä edes pysty peittämään sitä,saati masennusta.
ihmiset luulee että olen töykeä kun en huomioi heitä,vaikka oikeasti vain jännitän aivan s...nasti.tästä seuraa entistä kauheampia itsesyytöksiä,vaikken edes oikeasti tarkoita olla töykeä.
eniten ehkä pelkään että ihmiset siellä ei musta pidä enkä kestäisi elää sen asian kanssa,kun muutenkin olen aika yksinäinen.
olen ollut työelämässä kymmenisen vuotta joten luulisi että jännittäminen helpottaa,mutta eihän se niin näy olevan.kai muuten pärjään ihan ok,mutta näitä huonoja päiviä on aivan kamalan vaikeaa kestää joskus.vaikka ammattini on aivan sosiaalisten taitojeni ylärajalla,vaaditaan siinä "normaalin ihmisen"(?) näkökulmasta hyvin vähän mitään sosiaalisia taitoja.seuraava askel olisi kai majakanvartija tai metsuri tms,mutten tunne kutsumusta kumpaankaan.
onko kukaan muu tuskaillut saman asian kanssa ja miten olette selvinneet siitä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
kaikilla toi juttu on,eivät vaan myönnä,mullakin joskus mutta sitten otan motörheadin levyn soimaan aamulla ja töihinmennessä olenkin jo itsevarma vanhakonkari joka tekee asiat omalla tyylillään!
Minuakin jännitti työpaikalle meno ja siellä työskentely todella kauan. Vasta nyt kun olen ollut samassa töpaikassa noin 18 vuotta voin sanoa ettei sinne meno jännitä yhtään. Mutta työni on melko sosiaalista ja välillä on hyvin sterssaavia sosiaalisia tilanteita niin niitävarten käytän Cipralex nimistä lääkettä. Autaa todella hyvin jännittämiseen eikä aiheuta mitään sivuvaikutuksia ainakan minulle.
Minua ei niinkään se töihin meno jostain syystä jännitä, mutta kaikki kontaktit ihmisten kanssa ja jonkun asian kysyminen tai jonkun oman virheen myöntäminen töissä on kyllä semmoinen kauhunhetki että huh... Ihmisiä jää tervehtimättä siksi etten uskalla katsoa silmiin. Jos luulen jonkun olevan sellainen "hauska" ihminen joka vitsailee muista ja on olevinaan kovis, alan tavallaan pelkäämään häntä enkä uskalla siis katsoa edes päin. Ja juuri tämän takia ajattelen että minua luullaan työpaikallani hyvin töykeäksi ja inhottavaksi ihmiseksi. Muutaman ihmisen kanssa olen onnistunut luomaan jonkunlaisen työkaverisuhteen, eivät siis ajattele luultavasti minua töykeäksi tms. Joskus töissä tuntuu etten pysty tähän, on pakko olla ihmisten kesken ja kaikki tuijottavat minua ja miten suoriudun töistäni. Kun on parempi päivä, ei väsytä ja olen positiivinen, on tätä ongelmaa vaikeampi huomata itsessäni. Joskus hävettää todella paljon omat punastumiset ja höpöttelyt mutta olen jo niin tottunut tähän omaan ongelmaani että koetan vaan hiihtää eteenpäin välittämättä tästä... Ainoa mikä todella harmittaa on se, että minusta varmasti saa todella töykeän ja itsekeskeisen kuvan kun en aina tervehdi tai huomoi muita.
Hei, mulla on kans hiukan tuontapaista, riippuu todellakin päivästä, mutta joskus tuntuu että se on sietämätöntä, joskus taas sitä ei ole ollenkaan. Siihen vaikuttaa todella paljon, kuka ihmisistä on kyseessä tms. Onko teillä jonkinlaista s-postia, niin voisi jutella enemmän?
Haluatko laittaa oman mailisi tähän niin voin vaikka kirjoitella? :)
[email protected]