Moikka, haluaisin kysellä miten te muut "hoidatte" tilanteet jossa hermo palaa lapsen kanssa?
_itellä palaa joskus niin käpy tempperamenttisen tytön kanssa(1v11kk) että on pakko joko itse lähteä pois, tai viedä tyttö sohvalle jäähylle. on ollut muutaman kerran lähellä että läväytän, mutta jotenki vaan olen saanut itseni siinä vaiheessa kokoon, mutta pelkään että pystynkö siihen joskus kuitenkin, onkos muilla samoja tuntemuksia?
tulee sellanen kaamee syyllisyyden tunne kun tajuan että lyönti on ollu lähellä..
joskus ärsyttää kun mikää ei oo hyvin, pitää päästä syliin, eiku pois eiku takas. huutaa täyttä kurkkua jos ei saa haluamaa tavaraa, ja tämä koskee vaan minua, isää kyllä uskoo eikä huuda hänelle..
olen kyllä yrittänyt olla antava/rankaiseva, mutta tuntuu että oon vaan joskus likan tunteiden roskakori, ja sitte ei saa oikeen purettua tilannetta pois mielestä..
kovasti aina halataan ja pussataan kun olen äyskinyt tytölle tai huudahtanut, mutta miksi se tunne tulee aina sellasena mieleen että äitinä olen väärässä kun huudan, vaikka tyttö on hankala välillä.. olis kiva kuulla miten teillä hihojen palamiset sammutetaa??
:)
_itellä palaa joskus niin käpy tempperamenttisen tytön kanssa(1v11kk) että on pakko joko itse lähteä pois, tai viedä tyttö sohvalle jäähylle. on ollut muutaman kerran lähellä että läväytän, mutta jotenki vaan olen saanut itseni siinä vaiheessa kokoon, mutta pelkään että pystynkö siihen joskus kuitenkin, onkos muilla samoja tuntemuksia?
tulee sellanen kaamee syyllisyyden tunne kun tajuan että lyönti on ollu lähellä..
joskus ärsyttää kun mikää ei oo hyvin, pitää päästä syliin, eiku pois eiku takas. huutaa täyttä kurkkua jos ei saa haluamaa tavaraa, ja tämä koskee vaan minua, isää kyllä uskoo eikä huuda hänelle..
olen kyllä yrittänyt olla antava/rankaiseva, mutta tuntuu että oon vaan joskus likan tunteiden roskakori, ja sitte ei saa oikeen purettua tilannetta pois mielestä..
kovasti aina halataan ja pussataan kun olen äyskinyt tytölle tai huudahtanut, mutta miksi se tunne tulee aina sellasena mieleen että äitinä olen väärässä kun huudan, vaikka tyttö on hankala välillä.. olis kiva kuulla miten teillä hihojen palamiset sammutetaa??
:)
Vastaukset 24
Vanhimmat
Jos asiat kerkee menee siihen pisteeseen et iteltä palaa hihat?
Ei lasta komenneta vain silloin kuin palaa hihat, vaan sitkeys ja pitkäjänteisyys ja johdonmukaisuus kasvatuksessa palkitaan lapsen hyvällä käyttäytymisellä!
Kasvata ennen kun palaa hihat!
Pitää osata myös sulkea korvat huudolta, että sen kestää hermostumatta, keskittyä itse johonkin muuhun ym. ym.
En kiellä ettei itseltänikin olisi joskus hermo palanu, mut se on ite lähettävä jäähylle silloin, oma hermo ei saa niissä tilanteissa mennä!
Ja yleensä silloin tietää, että kasvatuksessa on joku aukko!
taas jälleen kerran joku kukkahattu täti sanoo että kasvatuksessa aukkoja, tämäpä yllättävä kommentti ;) no pitäähän sitä sanoa muiden kasvatusta aukottomaksi, kentis se on sitä että itsellään on jäänyt mustia koloja kasvatuksessa.. Eipä se minusta sitä kerro jos vanhemmalla palaa pinna että siinä kasvatus on kysessä.. jälleeen kerran näitä 50 luvun kansakoulun opettajia liikenteessä..
vastata, jos tuo edellisen vastaajan viesti ei kelvannut?
Olisiko pitänyt sanoa, että kaikki on lapsen syytä, että hän on tahallaan ilkeä ja kiusaa äitiään, ja äidillä on oikeus reagoida siihen suuttumuksella, raivolla ja vaikka lyömällä? Ja että kaikkien myötätunnon on oltava kiusatun äitiparan puolella? Sitäkö toivot?
Ja jos jonkun viesti ei miellytä, sen voi kuitata rupeamalla nimittelemään ja kiukuttelemaan?
Kohta varmaan heittäydyt maahan ja rupeat huutamaan ja sätkyttelemään.
että vastata saa että joko äiti on huono tai lapsi paha? Eikö rakentava vastaus kelpaa :D :D
Ihan oikeasti, loukkaavia kommentteja on turha heitellä kun toinen kysyy apua. Niistä kun ei ole hyötyä kenellekään. "kasvata sitä" ei oel neuvo vaan typerä letkautus, juuri kasvatusneuvojana tässä kaivataan. kastava, mutta miten? Normista poikkeava tai termperamenttinen lapsi todellakin tarvitsee erilaista käsittelyä kuin joku toinen lapsi, samasta muotista eivät tenavat tule. Myöskin lapset saman eprheen sisällä, siis samoilla aksvatusmetodeilla, voivat reagoida täysin eri tavoin.
Niinkuin meillä kun se toinen on kiukkupussi ja toinen rauhallinen ja tottelevainen pikkuenkeli. Nappulat kuin yö ja päivä, samat vanhemmat, sama kasvatustapa.
Jos "huono äiti" tai "paha lapsi" ovat ne ainoat vaihtoehtosi, varteenotettava vaihtoehto on myös olla sanomatta mitään.
***
olet varmastikkin itse lapseton henkilö, kun näköjään rt ymmärrä että lapset suuttuvat ja kiukuttelevat?? mikäli sinulla on lapsia, voin sanoa että lapsesi ei voi hyvin mikäli hän ei koskaan itke, tai tuo tunteitaan julki!
'
joko olet persoonana sellainen että lapset eivät uskalla näyttää tunteitaan sinulle.. tämä on totuus, ja jos olet provo, kiitos voi lopettaa. et ilmeisesti ole edes oikein ymmärtänyt ap.n tekstiä, lukutaito/luetun ymmärtäminen kunniaan!
lapseton ja lapseni ovat kiukutelleet paljonkin.
Eli pieleen menivät analyysisi.
Minä olen persoonana sellainen, että katson aikuisen ihmisen velvollisuudeksi hillitä itsensä eikä mennä uhmaikäisen lapsen tasolle.
Kylläpäs sinä superäiti olet! Vai, että pitää kasvattaa ennenkun pinna palaa?
Kyllä se vaan niin on, että tähän äitiyteen kuuluu kaikki tunteet, myöskin hermostuminen ja kiukku ja syyllisyys omasta kiukustumisesta.
Mielestäni on hyvä, kun juuri itse tiedostaa tunteensa ja pohtii niitä.
samasta asiasta hermostua, et kyl mää teen asialle jotain, ennen kun musta tulee ihan hermoraunio, et tekis mieli hakata mukulakin!
Kun oot ite hermoraunio, niin ei tosiaan mee mukulallekaan mikään perille, et kyl ittensä tarvii olla rauhallinen, eikä yhtyä lapsen kiukkuun!
Pysyä aikuisena niissä tilanteissa.
Hermojen palaminen lapsen aikana ei ole suotavaa, eikä varsinkaan sen hermon palamisen näyttäminen lapselle, aikuisen täytyy osata lähteä siitä tilanteesta ennemmin pois!
Ja kasvattamisella tarkoitan, että jos arjen saa lapsen kanssa sujumaan, niin ei tarvi kauheemmin polttaa pinnaa!
Mut kai mää sit oon superäiti, kun olen osannut olla heittelemättä lasta seinille kun pinna palaa, ja olla huutamatta, vaan rauhoittunut ensin itse ja hoitanut asian sitten. Ja saanu arjen sujuun niin, ettei se pinna kauheen usein pala, tosi harvoin.
Mut hoitakoon hermoheikot asiat miten tykkää, mut ei kantsi sit ihmetellä jos naapurit tekee lastensuojeluilmoituksia.
"Hermojen palaminen lapsen aikana ei ole suotavaa, eikä varsinkaan sen hermon palamisen näyttäminen lapselle,"
Mitenkäs sitten kun lapsesi hermostuu jostakin, eikö sekään ole suotavaa, eikä varsinkaan sen hermostumisen näyttäminen???? Onko hyvä että lapsesi patoaa kaiken sisälleen ja sitten aikuisena masentuu tai muuten oireilee lapsuuden tukahdutettuja tunteita? Itse hermostumalla (siis kohtuudella) osoitat lapsellesi, että olet itsekin ihminen ja INHIMILLINEN ja hersotuminen on normaalia eikä se kaada maata. Kunhan asiat sovitaan ja anteeksikin voi pyytää ja opettaa tätäkin taitoa lapselle. Mutta jos oikeasti kykenet olemaan lujahermoinen niin onnitteluni! :)
Olen samaa mieltä, että kaikki tunteet kuuluvat elämään, myös ne negatiiviset ja niiden näyttäminen myös on sallittua.
Lisäksi meillä ei ainakaan hermojen palaminen tarkoita lapsen seinille heittelyä, niinkuin ed. kirjoittaja asian ilmaisi.
Työskentelen mielenterveystyössä ja olen nähnyt,mitä tunteiden sisälle patoaminen ja se, ettei tunnista tunteita/osaa ilmaista niitä oikealla tavalla, voi pahimmillaan aiheuttaa.
Tosin auttaa se että tietää mikä on vikana, lapsi ei ole "vain" temperamenttinen, vaan myös neurologisesti hiukan erilainen.
Tunteiden roskakori, tuo oli hyvä. Sitähän se on! Äiti, joka on turvallisin, läheisin ja lapsi tietää vuorenvarmasti että äiti ei hylkää vaikka hän tekisi mitä, on se joka saa päälleen lapsen tunteiden purkamisen. Se on hyvä asia :D se kertoo siitä että lapsella on tarpeeksi turvallinen olla, jotta hän uskaltaa näyttää ne tunteet ja kokeilla miten pitkälle voi mennä.
Maltti menee joskus itsekultakin, mitään pyhimyksiä tässä olla vaan ihan tavallisia ihmisiä joilla on muutkin murheet ja ilot sen lapsen lisäksi.
Ajan kanssa se kyllä helpottaa, uskaltaisin väittää. Välillä tulee helposti unohdettua että lapsikin ymmärtää asioita, hänelle Voi puhua vaikka silä ei välitöntä vaikutusta olisikaan. Kun kuikkuaminen on ns. turhaa, pelkkää purkua, voi olla ihan hyvä todeta lapselle että saa riehua, kunhan ei satuta ketään. Saa kertoa mikä on, äiti on tässä. Mutta kiukku tarttuu, siksi äidin täytyy välillä käydä nurkan takana ravistamassa kiukku pois :D
Yksi temppu joka auttaa kun on hermot mennä, on yksinkertainen kunhan sen muistaa; rennoilla lihaksilla ei voi olla vihainen. Jos hengität kolme kertaa syvääm,syvään, hitaasti, ja rentoutat kaikki lihaksesi, saat taas hetken pinnaa lisää. Hyödyllinen temppu, koska sitkeyttä tuossa vaaditaan. Sitkeys ja johdonmukaisuus ovat ne asiat jotka ajan kanssa tuohon auttavat.
Älä unohda palkita itseäsi hyvin hoidetun tilanteen jälkeen. Olkoon se leffa, suklaa tai viinilasi. Mistä Sinä nautit. Itseään ei sa unohtaa.
Ja muuten; äiti on tosiaan ihminen ja lapsi ei ole tyhmä. Lapsi saattaa ottaa mallia ja antaa itsensä menettää hallinnan jos äitkin niin tekee (huomaan sen itse kun joskus on keittänyt toaaalisesti yli, olen motannut sohvatyynyä pari kertaa. Tottakai lapsi on äidin aggressiivisuuden mallittanut, ja saattaa nyt samassa pisteessä alkaa hakata tyynyjä, aia mitä thansa lähellä olevaa. Se pelottaa, kun näke miten omat reaktiot siirtyvt suoraan lapselle) pointtini nyt on että se että hermot joskus pettävät, on inhimillistä ja lapsen on myös hyvä tietää ettei se ole maialmanloppu. Riidat sovitaan, ja huonoa käytöstä pyydetään anteeksi. Niin lapset kuin aikuiset.
***
Olen samaa mieltä kanssasi. kylläpä sen äidin hermot saanee palaa, olemme me äiditkin vain ihmisiä, eikä tunteettomia tallajia. Muistanpa yhden äidin jota lapsi puri ja löi, äiti vaan antoi lapsen tehdä niin, enpä usko että äiti siitä hirveästi nautti kun koko muskarin porukka katsoi kun lapsi veti äitiä kymmennen nolla!(taitanee tässä muutama kirjoittaja olla juurinkin samanlainen purettava äiti) huomasin jo että täällä aletaan jo puhumaan ihan muusta kun asiasta, mutta kivan kun kirjoitin ja ymmärsit mitä meinasin.. mieheni kyllä lienee oikeassa siinä että lapsen pitää tuntea vanhempaa kohtaa pelon sekaista kunnioitusta, ja lapsi turvautuu siihen kuka hänelle rajat asettaa..
onnea ja iloa sulle, ja voimia kanssa lapsen kanssa, täytynee ottaa neuvosta vaari ja alkaa toteuttaa puhallustekniikkaa..
ymmärryksessä vikaa?
Kirjoitit:
"mieheni kyllä lienee oikeassa siinä että lapsen pitää tuntea vanhempaa kohtaa pelon sekaista kunnioitusta, ja lapsi turvautuu siihen kuka hänelle rajat asettaa.. "
Minä en ainakaan saanut tristarin kirjoituksesta tällaista käsitystä.. Eikä siinä kyllä sanottu, että hermojen menetys on sallittavaa (kaikille sitä sattuu, mutta ei se ole hyväksyttävää, pitäisi löytää joku toinen keino).
"mieheni kyllä lienee oikeassa siinä että lapsen pitää tuntea vanhempaa kohtaa pelon sekaista kunnioitusta, ja lapsi turvautuu siihen kuka hänelle rajat asettaa.."
Ei missään tapauksessa pelon sekaista kunnioitusta. Lapselle pitää osata asettaa ja opettaa rajat ja sallittava käytös ilman, että lapsen tätyy pelätä vanhempiaan. Lapsi joka pelkää vanhempaansa ei tätä kunniota, halveksii vain. Saattaa toimia kuten halutaan pelon takia. Sitäkö todella tahdotte.
Muuten olen sitä mieltä, että äitikin on ihminen, joskus menee hermo, mutta silloin pitää mennä itseensä ja miettiä mitä teki väärin. Lapselle pitää toki osoittaa rajat ja jäähysysteemi on vallan mainio väline tähän. Mutta jäähyllä lapsen pitää saada kuitenkin olla lähellä vanhempaansa eikä esim. omassa huoneessa tai vessassa. Tuoleja tai nojatuoleja siirtelemällä saa esim. olkkariin hyvän jäähypaikan, jossa on rajat.
tarkoitin sitä että kyllä vanhemmalla pitää olla lasta kohtaan auktoriteetti, elikkä juuri pelon sekainen kunnioitus; ja esimerkkinä kerroin tämän muskari mamman! kyse on siinä juurikin siitä että äiti antaa lapsen tehdä niin, koska lapsi ei pelkää eikä kunnioita äitiä!
Että silleen, jos sinä käännät toisen posken kun ku lyö, tee mun puolesta ihan miten vaan, ja koita nyt sinäkin lukea nää viestit kunnolla/ihan ajatuksen kera..
luin, mutta en ole samaa mieltä. Auktoriteetti ja kunnioitusta pitää olla, mutta ei pelkoa vanhempia kohtaan.
Mun lapsi pelkää seurauksia, ei minua ja siinä on suuri ero.
Kunnioitus ansaitaan ja lapsen ei pitäisi koskaan joutua pelkäämään vanhempiaa, eikä mitään kotonaan. lapsen pitää kerta kaikkiaan tutnea olevansa turvassa ja pystyvänsä ennustamaan mitä hänen ymärillään tapahtuu.
Ne rajat sen sijaan tuovat turvallisuutta; mutta esimerkiksi rangaistuksen pelko ei tuo kunnioitusta vaan lisää kapinaa. Tärkeämpää kuin rangaistus on se että lapsi ymmärtää toimineensa väärin (ja omalta kohdaltaan aikuisen on myös hyvä tuo tiedostaa, kun aikuinen menettää malttinsa ja saa lapsen pelkäämään, on ehdottomasti tehtävä asialle jotain. Lapsi EI saa pelätä, se on sekä älylliselle että henkiselle kehitykselle vahingollista), rangaituksen tarkoitus on osoittaa lapselle missä meni vikaan, ei saada häntä alistumaan tai nöyrtymään. Siitä hän ei opi mitään muuta kuin pelkoa.
Esimerkkinä. Lapsi lyö toista lasta. Rangaistus olkoon vaikka jäähy, ja keskustelu aiheesta. Lasta kohdellaan ihmisenä, tällä koetetaan hänelle opettaa se että lyömisellä on seurauset moelmmille osapuolille, ja saada lapsi ymmärtämään Miksi se on väärä teko. Jos rangaistuksena lapsi saa selkäänsä tms hänet pelolla saadaan hallintaan, hän tottelee kyllä, mutta toistaa ten kun kukaan ei näe, eikä hän jää siitä kiinni. Rangaistuksen pelko, ja oikein toimimisen halu, ovat hyvin kaukana toisistaan.
Ennemmin porkkanaa kuin keppiä siis :D sitkeä äiti joka halaa tiukasti raivokohtauksenkin läpi, on hieno saavutus. Tosiaan, se sitkeys ja rauhallisuus vaikka se itselle vähän maksaisikin. Sillä saadaan lapsi joka sekä käyttäytyy, että Haluaa käyttäytyä hyvin.
***
Ei minunkaan lapsi pelkää minua nurkassa puntit tutisten, tarkoitin kyseisellä lauseella juurinkin sitä että pelkää vanhemman seurauksia/reaktiota.
lapsi edes harvoin kokee sitä oikeaa"pelkoa" vanhempaa kohtaa, eihän me sentään hirviöitä olla
no miten vaan, jos nyt käsitit todella että laitan vappunaamarin naamalle ja pelottelen täällä lasta niin nyt käsitit täysin väärin..
olen itse psykologi enkä voisi asiaa itse paremmin muotoilla.
tiedän miltä tuntuu kun hermo palaa! Voi vitsi, sitä on tapahtunut nyt muutaman kuukauden ajan enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Poika on 9v, ja aivan kamala. Suoraan sanoen. Vänkkää vastaan joka ikisessä asiassa, mikään ei ole hyvin. Hän vihaa vanhempiaan, kun muiden vanhemmat on niiiin paljon ihanampia ja parempia. Toivoisi ettei meitä edes olisi olemassa. Haukkuu ja huutaa! Siinä sitä sitten ollaan. Purraan hammasta yhteen ja hengitellään rauhallisesti.. en suutu, en huuda... Ja toinen mäkättää vieressä. Kyllä hitto vie huudan ja kovaa. Huusin jo kerran että ala mennä huoneeseen ja äkkiä ,ennenkun käyn suhun käsiksi. Ikinä en ole edes tukkapöllyä antanut ja nyt tämä herra saa minut niin vihaiseksi ettei tosikaan. Tyttö on vasta 1v2kk, mutta tulossa on vielä vaikeampi tapaus.. sen huomaa jo nyt. Keskustelemme aina asioista, ja siitä miksi tilanne meni taas tuohon pisteeseen. Sovitaan ja kaikki menee hyvin, kunnes 15 min kuluttua tulee uusi juttu, joka pistää pojan vihaamaan vanhempiaan, ja toivomaan ettei heitä olisi olemassa.. jne! Tätä meillä on nykyään joka päivä.
siltä tuo kuulostaa. Pelaatteko hänen kanssaan (ei tietokonepelejä vaan muuta), annatteko huomiota? Myös ilman pikkusisarusta. Kuulostaa, että pojalla on tosi paha olla. Pidätte kai kiinni, ettei ole paljoa tietokoneella tai katso telkkaria? Onko kavereita, ei kai koulussa kiusata? Aika huolissani olisin tuosta käytöksestä nyt.
Hyvä, ettet ole koskaan lapseen käyttänyt kuritusväkivaltaa.
taaperon äiti (toinen uhmaiässä toinen ei onneksi vielä). Minun lapsuudenkodissani ei huudettu eikä edes ääntä korotettu, mutta minä itse kyllä "tuuletan" mölyt mahastani kun hihat meinaa palaa. Reilu kaksivuotis testaa äitiään ihan kaikessa ja ihan koko ajan, antoi syliä ja halia kuinka paljon tahansa :). Pääsääntöisesti yritän hoitaa homman rakentavasti, mutta sitten kun ne hihat palaa niin sitten huudan ja kovaa. No ei ole kivaa, ei minustakaan. Ainoa keino on selittää taaperolle, että äiti harmistui ja että äitiäkin joskus suututtaa, ja se on sallittua (niin kuin lapsenkin negatiiviset tunteet). Anteeksi pyydän reaktioni voimakkuutta, ja ainapa se niin tympeä syyllisyydentunnekin sitten siltä hiipii kehiin. Mielestäni kaikenlaisten tunteiden ilmaisu on sallittua, mutta sitä ilmaisutapaa ainakin minun pitäisi vielä vähän hioa, koska lapseni ottavat mallia kuitenkin. Vanhemmuuskin on oppimista ja itsensä kohtaamista.
itse olen monta kertaa meinannut läimäyttää lasta, ja pelkään että joku päivä tosiaan teen sen. Huudan myös ja yritän kaikin voimin rajoittaa sitä. Ei mitenkään hyvät fiilikset...
Tuntuu, että lapsi tosiaan haluaa vaan syliin. Ottahan se päähän kun toinen vaan huutaa :(
Itse koitan vastaavassa tilanteessa heittää aivot narikkaan (siis iteltäni, en lapselta;) ja juttelen rauhallisesti.
Nuo uhmat kyllä loppuu kunnes tulee toinen uhma ;). Lapset ne on sellaisia jukuripäitä.
Tsemppiä!