Suomessa pitäisi käydä aktiivista keskustelua maatalouden tulevasta suunnasta. Luulisi, että viimeistään tämä 141-sotku kertoi, että maataloutemme ei voi enää tuudittautua veronmaksajien maksamiin kainalosauvoihin. On melkoinen ihme, että Suomi sai neljäksi seuraavaksi vuodeksi näinkin hyvät ehdot. Olisikohan Kauna-Paavolla tässä sormensa pelissä, kun hän juoni asioita Romano Prodin kanssa. Joka tapauksessa on selvää, ettei Suomen erityiskohtelua tulla sietämään loputtomiin. EU:hun tulee joukko maatalousvaltaisia uusia jäseniä, jotka alkavat ennen pitkää ihmetellä sitä, miksi jäsenmaita on asetettu eriarvoiseen asemaan. Jo nyt Ruotsissa oltiin kovin tarkkana Suomen neuvottelujen suhteen.
Maatalousyrittäjille viestin pitäisi olla selvä. Tulevaisuutta ei voi raknetaa epävarmuuden varaan kuten he ovat sanoneetkin. Siksi on parasta, että räknäykset tehdään sen varaan, että kansallinen tuki on nollatasoa. Kaikki mikä tulee yli, on maataousyrittäjän näkökulmasta joululahjan veroista. Näkökulma pitää muuttaa vaativasta nöyräksi. Näin olisi pitänyt älytä tehdä jo kauan sitten. Ruotsissa asiat on mitä ilmeisimmin ymmärretty paremmin ja sopeutumisajat käytetty hyväksi jo aikaa ennen EU:ta. Suomessa sen sijaan on tuettu hirvittävää ylituotantoa, jota ei voi perustella millään kestävän kehityksen kriteerillä. Edelleen meillä on useimmilla sektoreilla ainakin lievä ylituotanto-ongelma.
Kansainväliset vapaakauppaprosessit ovat käynnissä. Vaikka niissä otettin riitojen takia vähän takapakkia, ne tulevat jatkumaan, jos on todellista halua välttää maailmanlaajuista protektionismiä, joka voisi johtaa ennen pitkää ennen näkemättömään talouslamaan. WTO-prosessissa on hyvin mennessään loistavia mahdollisuuksia tulevaisuuden suhteen. Siis talouden laajentumisen näkökulmasta. Kehitysmaat hyötyisivät suunnattomasti vapaakaupasta, jos niiden etujen polkeminen saataisiin sopimusjärjestelyillä aikaiseksi. EU joutuu hyvin todennäköisesti taipumaan WTO-prosessin ehtoihin, ellei se halua jäädä sivuun globaalista talouskehityksestä. Kehitysmaiden rinnalla on nimittäin myös osittain Yhdysvallat ja eräät muutkin suuret valtiot eritoten maatalouskysymyksissä.
Kannattaa lukea tämän päiväisestä Hesarista erittäin asiantunteva mielipidekirjoitus tästä samasta asiasta. Siinä kehotetaan linjaamaan maaseudun kehittämiseen suuntaa ympäristön ja maisemanhoitoon, mitkä ovat jääneet tähän asti Suomessa retuperälle esim. Ruotsiin verrattuna.
Maatalousyrittäjille viestin pitäisi olla selvä. Tulevaisuutta ei voi raknetaa epävarmuuden varaan kuten he ovat sanoneetkin. Siksi on parasta, että räknäykset tehdään sen varaan, että kansallinen tuki on nollatasoa. Kaikki mikä tulee yli, on maataousyrittäjän näkökulmasta joululahjan veroista. Näkökulma pitää muuttaa vaativasta nöyräksi. Näin olisi pitänyt älytä tehdä jo kauan sitten. Ruotsissa asiat on mitä ilmeisimmin ymmärretty paremmin ja sopeutumisajat käytetty hyväksi jo aikaa ennen EU:ta. Suomessa sen sijaan on tuettu hirvittävää ylituotantoa, jota ei voi perustella millään kestävän kehityksen kriteerillä. Edelleen meillä on useimmilla sektoreilla ainakin lievä ylituotanto-ongelma.
Kansainväliset vapaakauppaprosessit ovat käynnissä. Vaikka niissä otettin riitojen takia vähän takapakkia, ne tulevat jatkumaan, jos on todellista halua välttää maailmanlaajuista protektionismiä, joka voisi johtaa ennen pitkää ennen näkemättömään talouslamaan. WTO-prosessissa on hyvin mennessään loistavia mahdollisuuksia tulevaisuuden suhteen. Siis talouden laajentumisen näkökulmasta. Kehitysmaat hyötyisivät suunnattomasti vapaakaupasta, jos niiden etujen polkeminen saataisiin sopimusjärjestelyillä aikaiseksi. EU joutuu hyvin todennäköisesti taipumaan WTO-prosessin ehtoihin, ellei se halua jäädä sivuun globaalista talouskehityksestä. Kehitysmaiden rinnalla on nimittäin myös osittain Yhdysvallat ja eräät muutkin suuret valtiot eritoten maatalouskysymyksissä.
Kannattaa lukea tämän päiväisestä Hesarista erittäin asiantunteva mielipidekirjoitus tästä samasta asiasta. Siinä kehotetaan linjaamaan maaseudun kehittämiseen suuntaa ympäristön ja maisemanhoitoon, mitkä ovat jääneet tähän asti Suomessa retuperälle esim. Ruotsiin verrattuna.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Hmmm..., Minä olen sitä mieltä, että oli erittäin hyvä, että suomalaiset maanviljelijät saivat neljäksi vuodeksi eteenpäin neuvoteltua hyvät ehdot kotimaamme maataloustuelle, tosin sellaisessa toiminnassa saa olla myös hieman häikäilemätön neuvottelija.
Kotimaamme maanviljelijät tietävät, että neljä vuotta menee todella nopeasti ja sitten täytyy taas neuvotella uusi maataloustuki meidän yhteiskunnallemme ja sitten on myös totta, se että Euroopan Unioniin tulee uusia valtioita, joissa harjoitetaan maanviljelyä ja se saattaa johtaa sisäisiin vastakkainasetteluhin Euroopan Unionin maataloustukineuvotteluissa mutta se on hyvä asia koska sellaisesta toiminnasta syntyy aina jotain uutta.
Minä olen ajattellut sillä tavoin, että kotimaamme maataloutta tarvitaan edelleen meidän yhteiskunnassamme, sillä onhan meidän yhteiskunnassamme noin kuusimiljoonaa asiakasta, jotka erittäin mielellään syövät ja juovat meidän yhteiskunnassamme.
Kotimaamme maanviljelijöiden pitää myydä sitä mitä tarvitaan meidän yhteiskunnassamme ja meitä ympäröivässä maailmassa, sekä kysyä, että mitä suurin osa suomalaisista tekee meidän yhteiskunnassamme ja ruveta myymään, sekä markkinoimaan heille sellaisia tuotteita, joita he tarvitsevat.
Minä en usko suureen talouslamaan, sillä meitä ympäröivässä maailmassa on kautta aikojen tehty tuhoisia terroristi - iskuja ja vanhoja konflikteja on sammunut, sekä tilalle on syntynyt uusia konflikteja.
Maanviljelijöiden pitää myydä sitä mitä tarvitaan meidän yhteiskunnassamme ja meitä ympäröivässä maailmassa.
Ja, mikäli Euroopan Unionin myöntämän maataloustuen jakaminen loppuu tai vaikeutuu meidän yhteiskunnallemme lähitulevaisuudessa, niin sellainen maataloustuki on haettava Yhdysvalloista ja neuvoteltava sellainen ratkaisu johon kotimaamme maanviljelijät tulevat olemaan tyytyväisiä. Se on lähitulevaisuuden ongelma mutta kuitenkin hyvin lähellä.
Ja, mitä tulee teidän mainitsemaanne ylituotantoon, niin sellainen pystytään kääntämään positiiviseen suuntaan meidän yhteiskunnassamme, koska tiedetään millä tavoin ylituotanto on aiheutunut meidän yhteiskunnallemme.
Ei pidä luovuttaa liian helpolla. Ei anneta periksi.
Ps. Me tarvitsemme omavaraista ja uskottavaa, sekä uudistuvaa kotimaista maataloutta meidän yhteiskunnassamme.
Siinäpä kaksi mielipidettä maatalouden tukemisesta. Ensimmäisen esittäjä on täällä aikaisemmin todennut: "Mitä pienempi Suomen omavaraisuusaste on maataloustuotannossa, sitä parempi". Voidaan todeta, että sellainen lähtökohta on jo alunperin virheellinen. Jos EU:ssa tuetaan maataloutta, ja Suomi kuuluu EU:hun, on Suomen myös pakko tukea maataloutta. Kolmanneiksi kyllä Suomessa voidaan menestyksellisesti viljellä yhtä ja toista. Neljänneksi täydellinen riippuvuus tuontielintarvikkeista ei ole hyvä asia. Toisessa mielipiteessä liikutaan myös vahvasti aatteellisella tai asenteellisella pohjalla. Totuus on, että elinkeinon harjoittajan asema on epävarma. Voidaan arvailla, että maataloustuet säilyvät EU:ssa hyvin pitkään ja näinollen myös Suomessa. Eri jäsenmaiden välillä väännetään kättä ehdoista. Ei kannata suosiolla antaa periksi Keski-Euroopalle. Jatkossakin käydään näitä vastaavantapaisia neuvotteluja EU:n sisällä eri maiden kanssa. Asia vaatii sisäistä sovittelua jatkossakin. (Arvelee: Elintarvikkeiden kuluttaja).
Jos katsotaan ajassa 30-40 vuotta taaksepäin ja havainnoidaan kehityskulkuja, jotka ovat johtaneet tähän päivään, niin yksi piirre näkyy suorastaan ylitsekäyvän selkeänä: erikoistuminen ja keskittyminen.
En tunne maatalouden tukipolitiikan historiaa, mutta tuskin olen väärässä, jos teen sen johtopäätöksen, että tavoitteena ovat olleet yhteen tuotantosuuntaan erikoistuneet suurtilat, tai ainakin sellaisiin siirtyjät ovat saaneet parhaat tuet.
Miksi näin? No tietenkin siksi, että elintarvikkeiden hinnat saataisi alas, kun samaan historiajaksoon liittyy suljetun talouden aika, jolloin palkat nousivat ja inflaatio laukkasi parhaimmillaan tai pahimmillaan jopa 17-18% vuosivauhdilla, 70-luvun puolivälissä muistaakseni. Täytyihän maataloustuottajankin saada osansa.
Samaan aikaan keskittämisboomi, kulujen karsiminen ja rationaalinen toiminnan tehostaminen leimasi tuottajaosuustoimintaa ja sen omistamia yrityksiä. Elintarvikejalostukssakin keskitettiin toimintaa yhä isompiin laitoksiin ja pieniä suljettiin, koska isot sarjat ovat kannattavampia kuin pienet ja tuottavat myös omistajilleen paremman tilin.
Samaan aikaan keskittyi myös kauppa. K-kauppiaat integroituivat yhä tiiviimmin Keskoon ja hakivat omaa taloudellista tulostaan yhteisostoilla ja yhteismarkkinoinnilla. Tämä suosi ja kiihdytti elintarviketeollisuuden keskittämistä yhä isompiin yksiköihin, että ne pärjäisivät omassa kilpailussaan ja pääsisivät Keskon tavarantoimnittajiksi. Ja yhä enemmän keskittyvä teollisuus vaati yhä suurempia eriä maataloustuottajilta, jotka alkoivat vieläkin enemmän keskittyä ja erikoistua.
Tänään, kun muutaman vuosikymmenen takaisesta, aika monimuotoisesta päivittäistavarakaupasta on jäljellä enää kolmen suuren keskusliikeen valtakunnalliset ketjut, yhteiseltä markkinaosuudeltan n. 80% pt-kaupan volyymistä, on maataloustuotannollakin vain yksi jakelutie saada tuotanto kuluttajan ruokapöytään: suuret erikoistuneet tuottajat tuottavat tukien varassa halpaa raaka-ainetta suurin yksiköihin keskittyneelle elintarviketeollisuudelle ja kaupan ketjut ostavat valikoimiinsa tuotteita vain suurilta tavarantoimittajilta, koska se on kustannustehokasta ja jättää kaupalle parhaat katteet.
Elintarvike markkinat siis eivät toimi niin kuin niiden pitäisi markkinataloudessa toimia. Maataloustuottajan tuotannosta ei juurikaan taida olla kilpailua? Elintarviketeollisuuden välillä on enää hyvin vähän kilpailua, kun maassa on vain elintarvikkeiden suurteollisuutta. kapuan puolella ei ole kilpailua, kun ketjujen ostajat sanelevat teollisuudelle ehdot ja ketjut kilpailevat vain valtakunnan tasolla, identtisine valikoimineen Hangosta Utsjoelle ja myös identtisin hinnoin.
Nyt on alettu puhua lähiruoasta: elintarvikkeiden tuotannon, jalostuksen ja kaupan järjestämisestä niin, että jalostus ja kauppa tapahtuisi lähellä sitä paikkakuntaa, jossa maataloustuottaja tuottaa kaupasta ostettavan tuotteen raaka-aineen.
Ajatus on kannatettava, mutta onko menneeseen paluuta? Tuottajia ja pieniä elintarvikejalostajia asia kiehtoo, mutta mistä tuotteille markkinointikanava, kun keskusliikeiden ketjut ostavat tuotteensa suurina erinä ja keskitetysti ja syöttävät tavaran keskusohjatusti ketjujen myymälöihin?
Tässä on ongelmia ratkaistavaksi. Lähiruoka toisi maaseudulle työtä ja elämää. Jos markkinointikanavat avautuisivat, olisi lähiruoan tuottaminen ja jalostaminen varmasti kannattavaa. Pienet yrittäjät ovat joustavia ja kustannustehokkaita, vaikka palkkakulujen osuus lopputuotteesta onkin suurempi kuin teollisuuden bulkkitavaralla. Lähijalostajilla olisi kuitenkin paljon pienemmät hallinto-, markkinointi-, kuljetus-, investointi-, rahoitus- yms. kulut isomman osuuden vievien palkkojen vastapainoksi.
Minusta asiaa kannattaisi pohtia, vaikka markkinointikanavan avaaminen lähiruoalle merkitseekin, että isot elintarviketeollisuuden yritykset - niistä valtaosa tuottajaosuustoimintaa - alkavat menettää markkinaosuuksiaan sitä mukaa, kun lähiruoan markkinaosuus kasvaisi.
kansainvälisen kilpailun kannalta näen lähiruoassa paljon kilpailuetuja. Kun kuluttaja äänestää kukkarollaan ja kaupassa on suurten kansainväliset elintarvikejättien Euroopanlaajuisesti mainostamia tavaramerkkejä, kotimaisia valioita, raisioita, hookoota ja atrriaa sekä oman paikkakunnan lähiruokaa, niin uskallan olla sitä mieltä, että valinta tehdään kansainvälisten merkkituotteiden ja oman pitäjän pienyrittäjien välillä.
Jos siis ollaan huolissan maataloudesta, niin olisiko yllä olevassa aineksia pohdintaan?
En täysin ymmärrä mikä noissa jakeluketjuissa niin kamalan merkittävää on. Kyllä täälläpäin on myynnissä paikallisia tuotteita. On tori. On paikallista perunaa, kalaa, leipää jne... En tunne noita kaupan kiemuroita kovin hyvin. Tehokkaat organisaatiot tietysti pudottavat kustannuksia. Olen kyllä ihmetellyt liiallista keskittämistä ja liian harvaa meijereiden tai teurastamojen verkkoa. Pienikin on kaunista! Epäilen, että kaikki toimintapisteiden vähennykset eivät välttämättä säästä mitään, muuta kuin mielikuvituksessa. Saneerataan saneerauksen vuoksi, vaikka säästöä ei syntyisikään.
Tämä lähiruoka-ajatus on erinomaisen hyvä ja kannatettava. Jos meillä halutaan harjoittaa sellaista aluepolitiikkaa, että maaseutua saadaan elävöitettyä, pitää suosia suuren asemasta pientä. Sen vuoksi ensimmäisenä toimenpiteenä on se, että ryhdytään määrätietoisesti ajamaan alas kannattamatonta tehomaataloutta. Se elää suuressa määrin tukien varassa. Tehomaatalous ja tukipolitiikka suosivat suuria ja erikoistuneita yksiköitä. Tämä tarkoittaa maaseudulla satojen hehtaarien yksinäisyyttä, kun suurtiloja on siellä täällä etäällä toisistaan.
Lähiruokaa kykenevät tuottamaan pientilat. Nekin voivat erikoistua esim. viinitiloiksi, marjatiloiksi, peruna- ja kasvistiloiksi, matkailuyrityksiksi jne. Pientilatuotanto on yleensä osa-aikapuuhaa, joka ehkä harvoin sinällään elättää. Voi kyllä elättääkin, jos löytää sopivan kombinaation tuotteita, jotka takaavat työtä jokaiselle vuodenajalle. Mutta pääosa pientiloista voi olla harraste- ja kotitarveviljelmiä. Maaseudun elävöittämistä voidaan mielihyvin tukea rahallisesti erilaisilla alue- ja ympäristötuilla. Tavoitteena pitää olla tuetussa toiminnassa maisemanhoito ja ympäristön vaaliminen. Voidaan hyvin lähteä siitä, että kuka tahansa maaseudulla asuva tai sinne muuttava voisi ilmoittautua maisemanhoitajaksi, jolloin hänelle maksettaisiin tästä. Tuki olisi aina samansuuruinen eli riippumaton hehtaareista. Näin tuet suosivat pientiloja. Vastineeksi tuen saaja velvoitettaisiin hoitamaa maisemaa ja huolehtimaan ympäristöstä. Tuen saajan ei tarvitse velkaantua raskaiden investointien vuoksi. Hänelle voitaisiin valtion varoista kustantaa määräajoin työkalut eli viikate, liippa, vesuri, pokasaha, kirves, harava yms.
Pientilojen tuotteita voidaan sitten lähiruokana kaupata toreilla ja turuilla. Tuotanto olisi kuitenkin täysin markkinaehtoista. Kysyntää tällaisille tuotteille löytyisi, vaikka hinta olisi korkeampikin. Jokainen joka on syönyt esim. paikkakunnan tilan uusia perunoita, joita ei ole pakkokasvatettu lannoitteiden avulla, huomaa selvän eron maussa. Pakkokasvatetut perunat on vetisiä eivätkä maistu millekään uusille perunoille. Tehomaatalous tuottaa juuri tällaisia pakkokasvatettuja huonolaatuisia tuotteita. Pientilat eivät tarvitse traktoreita, vaan korkeinaan hevosen. Ja hevosen paskaa kun aika ajoin heittelee pelloille, niin uudet potut alkavat taas maistua uusilta.
Vielä 60-luvulla meillä oli paljon pientiloja. Leipä oli niissä erittäin tiukassa ja asuinolot vaatimattomat. Nyt tilanne on elintason nousun myötä muuttunut ja maaseudulla on mahdollista elää pientiloillakin, kun maatalouspolitiikan suuntaa vain veivattaisiin radikaalisti pientiloja suosiviksi. Tämä loisi uusia työpaikkoja maaseudulle, kun esim. kyläkauppatoiminta taas kannattasi väen lisääntyessä. Tämähän näkyy kesäisin suurissa loma-asutuspitäjissä.
Maaseudun asuttamista kannattaa kannattaa, mutta ei kannattamattoman tehomaatalouden turvin, vaan suosimalla suuren asemasta pientä.
Jakeluketjuissa on merkittävää päätösvallan keskittäminen ketjun johtoonm Helsinkiin. Paikallinen päätösvalta on rajattu aika pieniin.
Kustannustehokkuuden vuoksi valikoimat päätetään ja ostot tehdään keskitetysti. paikallista päätäntävaltaa on jätetty sen verran, että sen voi kriitikoille näyttää, mutta volyymit tulevat keskusohjatusti.
Keskitämisen, saneeraamisen ja pienten meijereiden ja teurastamojen korvaaminen isommilla johtuu yhdestä asiasta: palkkakustannusten vähentämisestä. Siitä, ettei tarvittaisi niin paljoa ihmisen tekemää työtä, kun se maksaa.
Liiketaloudellisesti kaikki toimivat oikein ja vapaassa yhteiskunnassa ilman sääntelyä ja rajoituksia.
Ei tässä mitään ongelmaa olekaan, paitsi jos haluamme lähteä ratkomaan vaikkapa maaseudun työttömyyttä lahiruoan tuotannon kautta, niin törmäämme siihen, että lähituotannon laajentaminen nykyisestään merkitsee, että jotain nyut kauppojen hyllyssä olevaa isomman teollisuuen tuotantoa jääkin myymättä.
Maalailit eteen maisemia, joihin en itse stadilaisena kykenisi, vaikka maalla joitain päiviä vuodessa kiertelenkin.
Itse näkisin kyllä lähiruoan mahdollisuudet - hienolla sanalla potentiaalin - paljon merkittävämpänä kuin kotitarveviljely ja sivutoiminen torikauppa. Maalle mahtuisi pientä elintarvikejalostajaa pienten tilojen tuotantoa jalostamaan ja pakkaamaan, kunhan vain tuotteilla olisi pysyvä ja vakaa markkinointikanava, ettei tarvitsisi enää puhdetöinä mennä myymään tuotantoaan torille, maantienvarren levennyksille tai ison marketin parkkipaikalle.
Markkinointikanavat meillä vaan ovat keskittyneet. Sinne sisäänpääsy sellaisilla volyymeillä, joilla olisi merkitystä lähiruoan tuottamisen ja maaseudun elpymisen kannalta ei ole helppoa.
Tämä johtuu siitä, että nämä volyymit ovat paikallisesti pieniä, jolloin kaupan ketjujen logistikkakustannukset nousevat. Yhteenlaskettuna volyymit ovat kuitenkin niin suuria, että joillain tuotealoilla voi tapahtua kymmenkin prosentin markkinaosuuksien heilahteluja, mikä on sitten joltain pois, yleensä kolmelta suurimmalta merkkituotteelta.
Mitkähän olisivat nimeltään nämä elintarvikealan kolme suurinta kussakin tuoteryhmässä, joilta häviäisi ehkä aluksi vain 10%, myöhemmin ehkä toiset 10% heidän nykyisistä markkinaosuuksistaan?
Ei ole helppo homma saada lähiruokaa edistettyä. Löytyy paljon eri suuntaan sojottavia intressejä, jotka eivät ole lähiruuan kanssa yhdensuuntaisia.
Myönteistä mutta vain pientä koristelua
Mutta sen merkitystä ei pidä liioitella. Se on kuin sotamies Rokka, joka pantiin asettelemaan pieniä, kauniita kiviä polkujen varteen. Esim. maidon, lihan tai viljan tuotannossa en huomaa siinä mitään parannusta. Viinitilakin voi myydä tuotteitaan jo olevien kanavien kautta, kunhan pärjää laadussa. Ainakin minusta näyttää enemmän kauniilta ajatukselta kuin merkittävältä edistysaskeleelta. Enemmän se olisi sellaista pikkuasioilla näpertelyä, joilla ei kokonaisuuteen olisi suurempaa merkitystä, mutta sellainen olisi tietysti tervetullutta. Tuohon markkinointiin voitaisiin vähän panostaa, mutta kokonaisvaikutukset olisivat suhteellisen vähäisiä. Joku saattaa olla sitä mieltä, että se on sitä näennäistoimintaa tai "valohoitoa".
Huumori kukkii, lainaus edellisestä:
"Voidaan hyvin lähteä siitä, että kuka tahansa maaseudulla asuva tai sinne muuttava voisi ilmoittautua maisemanhoitajaksi, jolloin hänelle maksettaisiin tästä. Tuki olisi aina samansuuruinen eli riippumaton hehtaareista. Näin tuet suosivat pientiloja. Vastineeksi tuen saaja velvoitettaisiin hoitamaa maisemaa ja huolehtimaan ympäristöstä. Tuen saajan ei tarvitse velkaantua raskaiden investointien vuoksi. Hänelle voitaisiin valtion varoista kustantaa määräajoin työkalut eli viikate, liippa, vesuri, pokasaha, kirves, harava yms."
Huumori kukkii! Mukava lukea! Taidanpa ilmoittautua! Kyllä tämä liikkuukin enemmän mielikuvituksen ja huumorin puolella.
Vai liippa ja viikate!!!
Pienistä puroista... jne... eli merkittäviä edistysaskeleita voi syntyä lähituotannon kokonaisuudesta kun tarpeeksi monta kymmentä tuhatta yrittäjää alkaa näperrellä pikkuasioilla. Pitää muistaa, että harva perheyritys on suoraan perustettu edes keskisuureksi.
Mitä markkinointiin tulee, niin se on ennen muuta asenne, joka lähtee siitä, että tehdään sitä, mitä ihmiset haluavat ja odottavat ja hoidetaan tuote ja tuotanto niin, että tuote on valmis vasta sitten, kun tyytyväinen asiakas tulee ostamaan lisää.
Hiukka siinä täytyy tietysti miettiä hinnoittelua, markkinointikanavaa ja viestintäpuoltakin, eli mainontaa ja tuotteen esillesaamisen tukemista markkinointikanavassa, ehkä maistiaisia, tuote-esittelyjä ja muitakin myyntiä edistäviä tempuja, mutta ne eivät ole vaikeita, jos asenne on kunnossa: tehdään asiakasta varten - kyllä se siitä sitten lähtee.
Taidankin heti ilmoittautua, asunhan maalla. Viikate on tuttu, olen jopa niittänyt pikkupoikana. Liipalla terottaminen sensijaan on vaikea taito. Ehkä järjestettäisiin liipalla teroittamisen työllisyyskursseja. Vanhempi sukulaismies aina terotti liipalla. Viikatteella ja liipalla se tämä mies käy maatalousongelman kimppuun. Ei kivienkään asettelu ole hassumpi, ainakin oman pihan polkujen varteen. Sitten tilille.