Mielenterveysalan potilasyhdistyksiä on useita, niistä monet jopa aktiivisiakin. Ne toimivat Raha-Automaattiyhdistyksen ja kotikuntiensa julkisen rahoituksen turvin.
Suurten veronmaksajaikäluokkien siirtyessä eläkkeelle tullaan julkista terveydenhoitoa leikkaamaan entisestään vaikka kuinka jupisisimme vastaan. Tämä koske myös psykiatriaa.
Somaattisten eli ruumiillisten sairauksien potilasjärjestöillä on eräitä hyviä puolia. Esimerkiksi Diabetesliiton jäsenlehti on ollut laadukas sisältäen monia hyviä hyvinvointivinkkejä joita lääkäriltä ei välttämättä kuule.
Mielenterveyskerhojen julkaisut ovat vielä aika amatöörimäisiä. Asiaan vaikuttaa toki tämän erikoisalan potilaiden syrjitty sosioekonominen asema.
Psykiatrisen puolen potilaskerhojen työntekijät ovat pääasiassa sosiologian tai sosiaalityön alan koulutuksen saaneita. Heiltä puuttuu kaupallinen vainu ja usein halukin hankkia rahoitusta yksityisiltä yrityksiltä ja muilta yksityisiltä tahoilta. Julkisen sektorin psykiatrian tullessa kuihtumaan entisestään tarvittaisiin tällaista rahoitusta kuitenkin.
Esimerkiksi kotimaakuntani syöpäyhdistyksen toiminnanjohtajana toimi aikoinaan reipas merkonomi. Kaupallisella vainullaan ja inspiroivalla esiintymistyylillään hän sai sekä yrittäjät että yksityiset kansalaiset avaamaan kukkaronnyörinsä. Tuloksena oli että tästä syöpäyhdistyksestä kehittyi merkittävä, asiantunteva monipuolisten palvelujen tarjoaja kun rahoitusta alkoi tulla sisään kaikista ovista. Tämänkaltaisia ideoijia ja bisnesvainuisia toimijoita kaipaisivat myös mielentervyspotilaiden yhdistykset.
Ongelmana on eräiden potilaskerhojen soosialityöhenkinen tai vasemmistolainen konservatiivisuus. He pitävät kaikkea liike-elämään liittyvää "epäilyttävänä" ja luottavat lujasti siihen samaan julkiseen sektoriin joka jo todistettavasti aikoja sitten on heidät ihmisinä hylännyt.
Potilasyhdistysten kannattaisi siis palkata reippaita ja röyhkeitä tradenomeja ja merkonomeja yritysjohtajilta rahaa pusertamaan. Pitkän päälle julkisen rahoituksen säilyttäminen tulee edellyttämään myös sitä että osa potilasjäsenistä saadaan kuntoutettua ja aktivoitua kerhojen kahvituvista oikeaan työelämään. Eli mielenterveystyöhön on niiden hankittava maailmalta (ulkomailta) muutakin tietoa kuin kotikaupungin virkapsykiatrin jäsenten työkyvyttömyyteen johtaneet opit.
Suurten veronmaksajaikäluokkien siirtyessä eläkkeelle tullaan julkista terveydenhoitoa leikkaamaan entisestään vaikka kuinka jupisisimme vastaan. Tämä koske myös psykiatriaa.
Somaattisten eli ruumiillisten sairauksien potilasjärjestöillä on eräitä hyviä puolia. Esimerkiksi Diabetesliiton jäsenlehti on ollut laadukas sisältäen monia hyviä hyvinvointivinkkejä joita lääkäriltä ei välttämättä kuule.
Mielenterveyskerhojen julkaisut ovat vielä aika amatöörimäisiä. Asiaan vaikuttaa toki tämän erikoisalan potilaiden syrjitty sosioekonominen asema.
Psykiatrisen puolen potilaskerhojen työntekijät ovat pääasiassa sosiologian tai sosiaalityön alan koulutuksen saaneita. Heiltä puuttuu kaupallinen vainu ja usein halukin hankkia rahoitusta yksityisiltä yrityksiltä ja muilta yksityisiltä tahoilta. Julkisen sektorin psykiatrian tullessa kuihtumaan entisestään tarvittaisiin tällaista rahoitusta kuitenkin.
Esimerkiksi kotimaakuntani syöpäyhdistyksen toiminnanjohtajana toimi aikoinaan reipas merkonomi. Kaupallisella vainullaan ja inspiroivalla esiintymistyylillään hän sai sekä yrittäjät että yksityiset kansalaiset avaamaan kukkaronnyörinsä. Tuloksena oli että tästä syöpäyhdistyksestä kehittyi merkittävä, asiantunteva monipuolisten palvelujen tarjoaja kun rahoitusta alkoi tulla sisään kaikista ovista. Tämänkaltaisia ideoijia ja bisnesvainuisia toimijoita kaipaisivat myös mielentervyspotilaiden yhdistykset.
Ongelmana on eräiden potilaskerhojen soosialityöhenkinen tai vasemmistolainen konservatiivisuus. He pitävät kaikkea liike-elämään liittyvää "epäilyttävänä" ja luottavat lujasti siihen samaan julkiseen sektoriin joka jo todistettavasti aikoja sitten on heidät ihmisinä hylännyt.
Potilasyhdistysten kannattaisi siis palkata reippaita ja röyhkeitä tradenomeja ja merkonomeja yritysjohtajilta rahaa pusertamaan. Pitkän päälle julkisen rahoituksen säilyttäminen tulee edellyttämään myös sitä että osa potilasjäsenistä saadaan kuntoutettua ja aktivoitua kerhojen kahvituvista oikeaan työelämään. Eli mielenterveystyöhön on niiden hankittava maailmalta (ulkomailta) muutakin tietoa kuin kotikaupungin virkapsykiatrin jäsenten työkyvyttömyyteen johtaneet opit.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.