Jokaisen murheet ja taakat ovat hyvin yksilöllisiä.
Kipupisteet ja jaksaminen eivät ole vertailukelpoisia ihmisten välillä.
Eikö aikuinen ihan vapaaehtoisesti hanki itselleen murheet ja taakat?
Niin olen tehnyt minä ainakin.
Kaikki hyvä on jo olemassa. Jokainen voi valita tavan ja tyylin elää. Syyllisiä ei ole. Mutta jos sellaisen välttämättä haluaa, se löytyy yleensä peilistä katsomalla.
Miksi tämä on niin vaikea asia aikuisen tajuta?
Parisuhdeongelmat, alkoholismi, pettämiset, salarakkaat, homo- ja biseksualismi, kulissiliitot, peli- ja rahaongelmat, lääke- ja huumeriippuvuudet, syömisongelmat, minäkuvan rikkonaisuus, valtataistelut, uskonnollisuus/uskovaisuus/ateismi, sukupolvesta toiseen kulkeutunut häpeä, salaisuudet, painostus/panostus tietynlaiseen elämään....
Ongelmia ja murheita sekä valheita on ammattiin, sosiaaliseen statukseen ja sukupuoleen katsomatta jokaisella.
On tarve pitää kulissit kunnossa.
Luullaan, etteivät toiset tiedä.
Se on surkuhupaisaa ja säälittävää.
Joka työpaikalla ovat omat hiekkalaatikkoleikkinsä.
Eikö olisi aika tulla näkyväksi ihmiseksi?
On opeteltava puhumaan ja USKALLETTAVA puhua, kuten asiat ovat. Puhuttaisiinko totta?
Myös esimiehillä, johtohenkilöillä voi olla monenlaisia itsehankittuja ongelmia ja heidän on ehkä vaikea 'ohjata' henkilökuntaa eli kanssalaisiaan ja puuttua asioihin ajoissa,
kun/jos oma pesä on törkyä ja valhetta täynnä.
'Pelaaminen', kaveraaminen, valtataistelu ja pakoilu ovat säälittäviä työmuotoja. Oikeudenmukaisuudelle irvistellään, kun hamutaan valtaa ja 'hoidetaan asioita'.
Onko työpaikoilla tarpeeksi tukea oikeasti?
Toistellaanko pikakoulutuksessa saatuja sanoja? Puhetta puheen vuoksi.
Hoidetaanko asiat noin niinkuin pintahipaisulla?
Vastuu on kuitenkin jokaisella aikuisella yksilöllä itsellään. Kukaan ei pakota tiettyyn ammattiin, työtehtävään tai työpaikkaan. Asioihin voi puuttua.
MIKÄ TAHANSA asia, ongelma, aikaisempi tragedia tai murhe, tapahtuma yksittäin tai yhdessä, voi olla yksilön tekojen takana.
Tunne johtaa tekoihin. Ihminen valitsee ajatuksensa, ajatus johtaa tunteeseen...
Jos ei kykene selkiyttämään ajatuksiaan, apua ON saatavilla. Jos apua hakee.
Kysymyshän on loppujen lopuksi siitä tunteeko itsensä, hyväksyykö itsensä, onko itsetunto ja itsetuntemus kunnossa.
Toiminta vastoin oikeudenmukaista omaatuntoa aiheuttaa pahan olon. Yksinkertaista. Narsisteilla tätä kykyä ei taida olla.
Ehkäpä hyvin, hyvin moni suorittaa elämää? Tehdäänkö tiettyjä asioita, hankitaan tiettyjä 'tavaroita', harrastaan tiettyjä juttuja
vain jotta kuulutaan 'joukkoon'?
Tunteakseen itsensä hetkittäin eheäksi...
Miten ohjata epätoivoinen avun piiriin ajoissa? Miten läheiset voisivat ohjata/positiivisesti pakottaa hoitoon? Miten poistaa se tabuisuus ja häpeä, mikä syntyy, kun on avun tarpeessa?
Eikö 'epäonnistuminen' ole mahdollisuus uuteen kasvuun? (Jos epäonnistumisen uskaltaa myöntää, puhua totta ja hakea apua ajoissa.)
Epäonnistuminen kuuluu elämään.
Mahdollisimman varhaisessa vaiheessa olisi uskallettava puuttua läheisen, nuoren, aikuisen, lapsen, työkaverin, sukulaisen vinksalleen menneeseen elämään (oli asia mikä tahansa).
Uskallettava ns. nostaa kissa pöydälle, vaikka tulisi kynttä ja sylkeä päin naamaan. Se kuuluu asiaan.
Herättäisikö julkinen tunteiden tuuletus miettimään, missä oikeasti mennään?
Suomalaisessa kulttuurissa tahtoo vain olla niin, että vain tunteeton viilipyttymäisyys ja seläntakana puhuminen ovat 'aikuismaista toimintaa'. Asiat saavat olla rempallaan ja hoitamatta, kunhan 'osaa käyttäytyä'.
Kulissien kuningattaret ja kuninkaat, prinssit ja prinsessat...
Keisarin uudet vaatteet.
Tunteita saa ja täytyy näyttää.
On opeteltava tunnistamaan tunteet.
Miltä minusta tuntuu?
On opeteltava puhumaan minä -muodossa.
Kaikki liittyy kaikkeen.
Kaikista ei ole kaikkeen.
Kuitenkin jokaisella on paikkansa.
Elämä on jatkumo.
Kipupisteet ja jaksaminen eivät ole vertailukelpoisia ihmisten välillä.
Eikö aikuinen ihan vapaaehtoisesti hanki itselleen murheet ja taakat?
Niin olen tehnyt minä ainakin.
Kaikki hyvä on jo olemassa. Jokainen voi valita tavan ja tyylin elää. Syyllisiä ei ole. Mutta jos sellaisen välttämättä haluaa, se löytyy yleensä peilistä katsomalla.
Miksi tämä on niin vaikea asia aikuisen tajuta?
Parisuhdeongelmat, alkoholismi, pettämiset, salarakkaat, homo- ja biseksualismi, kulissiliitot, peli- ja rahaongelmat, lääke- ja huumeriippuvuudet, syömisongelmat, minäkuvan rikkonaisuus, valtataistelut, uskonnollisuus/uskovaisuus/ateismi, sukupolvesta toiseen kulkeutunut häpeä, salaisuudet, painostus/panostus tietynlaiseen elämään....
Ongelmia ja murheita sekä valheita on ammattiin, sosiaaliseen statukseen ja sukupuoleen katsomatta jokaisella.
On tarve pitää kulissit kunnossa.
Luullaan, etteivät toiset tiedä.
Se on surkuhupaisaa ja säälittävää.
Joka työpaikalla ovat omat hiekkalaatikkoleikkinsä.
Eikö olisi aika tulla näkyväksi ihmiseksi?
On opeteltava puhumaan ja USKALLETTAVA puhua, kuten asiat ovat. Puhuttaisiinko totta?
Myös esimiehillä, johtohenkilöillä voi olla monenlaisia itsehankittuja ongelmia ja heidän on ehkä vaikea 'ohjata' henkilökuntaa eli kanssalaisiaan ja puuttua asioihin ajoissa,
kun/jos oma pesä on törkyä ja valhetta täynnä.
'Pelaaminen', kaveraaminen, valtataistelu ja pakoilu ovat säälittäviä työmuotoja. Oikeudenmukaisuudelle irvistellään, kun hamutaan valtaa ja 'hoidetaan asioita'.
Onko työpaikoilla tarpeeksi tukea oikeasti?
Toistellaanko pikakoulutuksessa saatuja sanoja? Puhetta puheen vuoksi.
Hoidetaanko asiat noin niinkuin pintahipaisulla?
Vastuu on kuitenkin jokaisella aikuisella yksilöllä itsellään. Kukaan ei pakota tiettyyn ammattiin, työtehtävään tai työpaikkaan. Asioihin voi puuttua.
MIKÄ TAHANSA asia, ongelma, aikaisempi tragedia tai murhe, tapahtuma yksittäin tai yhdessä, voi olla yksilön tekojen takana.
Tunne johtaa tekoihin. Ihminen valitsee ajatuksensa, ajatus johtaa tunteeseen...
Jos ei kykene selkiyttämään ajatuksiaan, apua ON saatavilla. Jos apua hakee.
Kysymyshän on loppujen lopuksi siitä tunteeko itsensä, hyväksyykö itsensä, onko itsetunto ja itsetuntemus kunnossa.
Toiminta vastoin oikeudenmukaista omaatuntoa aiheuttaa pahan olon. Yksinkertaista. Narsisteilla tätä kykyä ei taida olla.
Ehkäpä hyvin, hyvin moni suorittaa elämää? Tehdäänkö tiettyjä asioita, hankitaan tiettyjä 'tavaroita', harrastaan tiettyjä juttuja
vain jotta kuulutaan 'joukkoon'?
Tunteakseen itsensä hetkittäin eheäksi...
Miten ohjata epätoivoinen avun piiriin ajoissa? Miten läheiset voisivat ohjata/positiivisesti pakottaa hoitoon? Miten poistaa se tabuisuus ja häpeä, mikä syntyy, kun on avun tarpeessa?
Eikö 'epäonnistuminen' ole mahdollisuus uuteen kasvuun? (Jos epäonnistumisen uskaltaa myöntää, puhua totta ja hakea apua ajoissa.)
Epäonnistuminen kuuluu elämään.
Mahdollisimman varhaisessa vaiheessa olisi uskallettava puuttua läheisen, nuoren, aikuisen, lapsen, työkaverin, sukulaisen vinksalleen menneeseen elämään (oli asia mikä tahansa).
Uskallettava ns. nostaa kissa pöydälle, vaikka tulisi kynttä ja sylkeä päin naamaan. Se kuuluu asiaan.
Herättäisikö julkinen tunteiden tuuletus miettimään, missä oikeasti mennään?
Suomalaisessa kulttuurissa tahtoo vain olla niin, että vain tunteeton viilipyttymäisyys ja seläntakana puhuminen ovat 'aikuismaista toimintaa'. Asiat saavat olla rempallaan ja hoitamatta, kunhan 'osaa käyttäytyä'.
Kulissien kuningattaret ja kuninkaat, prinssit ja prinsessat...
Keisarin uudet vaatteet.
Tunteita saa ja täytyy näyttää.
On opeteltava tunnistamaan tunteet.
Miltä minusta tuntuu?
On opeteltava puhumaan minä -muodossa.
Kaikki liittyy kaikkeen.
Kaikista ei ole kaikkeen.
Kuitenkin jokaisella on paikkansa.
Elämä on jatkumo.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Näinhän se hyvin pitkälle menee......
tiedossa ja silti elämä eksyksissä jatkuu.On mentävä vielä syvemmälle mikäli "näkökyvyn" voi saada.Se tie vain on vaikea ja uskallusta vaativa.
Pelkkää asiaa puhut.
Mutta muuttaako tämä mitään?
Suomi on ja pysyy tälläisenä.
Kansa on juroa ja sulkeutunutta ja sen on vaikea omaksua uusia tyylejä,
siitä huolimatta, vaikka tietäisi siitä olevan apua.
Kun on pahaolo, vedetään pää täyteen ja kiukutellaan
pahaolo väärään suuntaan, väärällä tavalla.
Tapellaan baareissa, grillijonoissa, kaduilla.
Pelotellaan perhettä.
Tai avataan tietokone ja mennään chatteihin haukkumaan tuntemattomia.
Auttaako tämä?
On nähty, että EI!
Apuakin jotkut varmasti koittaa hakea, ensin sieltä lähipiiristäänkin.
Mutta kuunteleeko kukaan?
Ei kuuntele.
Huolestuttavaa on myös, se että jotkut syrjäytyneet, sosiaalisten suhteiden puuttuessa.
Tukeutuvat epätoivon hetkinä esim.netissä chatteihin ja hakevat sieltä tukea.
Siellä itsemurhakandidaatit saattavat saada ajattelemattomilta kommentteja,
tähän tapaan, että - Mene jo tee se!
Murtunut saatetaan myös haukkua nössöksi joka on vain kiusallinen valittaja,
joka ei osaa peittää tuskaansa, kuten suomessa kuuluu tehdä.
Apu ja tuki on sitten pahimassa tapauksessa tälläistä.
Kaikilla on näköjään omat ongelmansa, tärkeää on se miten selvityy itse, muista viis.
Tuen antamiseen muille ei ole enään resursseja.
Ei ole ihme, että jotkut ajattelee.
Yksin sinä ihminen kaiken keskellä olet, niin yksin!
Tiedän lukemattomia ihmisiä, vanhuksia, vammaisia,
lapsia, nuoria, miehiä, naisia.
Joita ei kukaan kuuntele, joista ei kukaan välitä.
Muuttaa voi vain itseään. Kaikki eivät siihen omin voimin pysty. Tai kaikki eivät halua. Loppupeleissä eivät USKALLA! Kun täytyy lakata valittamasta ja siirtyä puhumaan totta. IIK!
Elämäntapamuutos vaatii siis voimia sekä rohkeutta kasvaa omaksi itsekseen.
Paha olo ja viha puretaan ja nollataan suomalaisittain juomalla (tai urheilemalla sairaan paljon, tai molempia vuorotellen). Siinäpä on sitten mukava odottaa taas seuraavaa nollausketaa, jotta pääsee nollaamaan taas edellisen nollaamiskerran mokat.
Pikkujoulukausi lähenee. Entäpä, jos työnantajat laittaisivat pikkujoulukestityksen = viinarahat lasten ja nuorten mielenterveystyöhön!
Tai vielä parempaa:
työnantaja voisi kustantaa pikkujoulujen sijaan työntekijöilleen parisuhdeterapiaa ja yksilöterapiaa ihan pakollisena pikkujouluohjelmana!
Jäisi sitten työpaikkaromanssit ja muhinoinnit vähemmälle. Mikäs siinä vieraassa tavarassa niin on ihanaa? Monet perheelliset äidit ja isät vierailee (muka salaa) väärissä housuissa.
Lapsellista touhua! Kasvakaa!