Viha.
Sitä olen täynnä. En aina mutta välillä.
Jotenkin tuntuu vaan pahalle kun kukaan ei ymmärrä minua. Tai ainakin minusta tuntuu siltä. Enkä edes ole mikään kapinoiva teini-ikäinen. Olin aina pikku poikana sellainen ujo ja syrjään vetäytyvä, mutta toisaalta itsenäinen ja osasin tehdä kaiken itsekin.
En osaa sanoa, miksi olen aina ja joka paikassa tuntenu oloni silmätikuksi.
Minua kiusattiin henkisesti jo ala-asteella ja yläasteella se muuttui jo melkein kestämättömäksi. Sieltä kun pääsin olin ihan rikki.
Olin vaan liian ujo sanomaan vastaan.
Nyt melkein 25- vuotiaana minusta liikkuu vieläkin vaikka minkälaisia huhuja. On tultu sanomaan homoksi, on luultu idiootiksi ja muuten vaan henkisesti sairaaksi.
Nää kaikki vaan siks kun en ole uskaltanu näyttää tunteitani. Olen vieläkin aika ujo, enkä ole koskaan elämäni aikana seurustellu yhdenkään naisen kanssa.
Minusta on tullu aika kyyninen ihminen ja sisälläni on todella paljon vihaa. Vihaa joka tunutuu kasvavan päivä päivältä.
Olen tuntenut itseni jotenkin ulkopuoliseksi jo pari vuotta. Minun on todella vaikea luottaa ihmisiin, kun niin moni on sen pettäny ajattelemalla vaan omia etujaan ja sitä miten minusta voisi vain hyötyä. Sitä ei ole kyllä tapahtunu moniin vuosiin. Oikeastaan kukaan ei enää uskalla tehdä sitä, sillä minulla on niin paljon kokoa. Enkä enää epäröi käyttää nyrkkiä. Viimeinen vuosi on tuntunut menevän ihan vaan sumussa. En tiedä mistä johtuu, mutta minulla on välillä vaikeuksia muistaa jotain asioita, lisäksi tunne-elämäni on vähitellen rappeutunut. Kaikki vaan vituttaa välillä. Minua pelottaa, että sekoan ja, että se viha tulvii yli ja teen jotain vakavaa muille ihmisille. Se vaan on niin ettei kukaan halua ymmärtää minua, olen miettiny mikä minussa ihmisiä ärsyttää, mutta ei se itsetutkiskelu ole mihinkään johtanu. Nytemmin olen miettiny myös sitä, että tekisin itsemurhan. Pääsis täältä pois kärvistelemästä. Elämä tuntuu vaan luuisuvan käsistä.
Sitä olen täynnä. En aina mutta välillä.
Jotenkin tuntuu vaan pahalle kun kukaan ei ymmärrä minua. Tai ainakin minusta tuntuu siltä. Enkä edes ole mikään kapinoiva teini-ikäinen. Olin aina pikku poikana sellainen ujo ja syrjään vetäytyvä, mutta toisaalta itsenäinen ja osasin tehdä kaiken itsekin.
En osaa sanoa, miksi olen aina ja joka paikassa tuntenu oloni silmätikuksi.
Minua kiusattiin henkisesti jo ala-asteella ja yläasteella se muuttui jo melkein kestämättömäksi. Sieltä kun pääsin olin ihan rikki.
Olin vaan liian ujo sanomaan vastaan.
Nyt melkein 25- vuotiaana minusta liikkuu vieläkin vaikka minkälaisia huhuja. On tultu sanomaan homoksi, on luultu idiootiksi ja muuten vaan henkisesti sairaaksi.
Nää kaikki vaan siks kun en ole uskaltanu näyttää tunteitani. Olen vieläkin aika ujo, enkä ole koskaan elämäni aikana seurustellu yhdenkään naisen kanssa.
Minusta on tullu aika kyyninen ihminen ja sisälläni on todella paljon vihaa. Vihaa joka tunutuu kasvavan päivä päivältä.
Olen tuntenut itseni jotenkin ulkopuoliseksi jo pari vuotta. Minun on todella vaikea luottaa ihmisiin, kun niin moni on sen pettäny ajattelemalla vaan omia etujaan ja sitä miten minusta voisi vain hyötyä. Sitä ei ole kyllä tapahtunu moniin vuosiin. Oikeastaan kukaan ei enää uskalla tehdä sitä, sillä minulla on niin paljon kokoa. Enkä enää epäröi käyttää nyrkkiä. Viimeinen vuosi on tuntunut menevän ihan vaan sumussa. En tiedä mistä johtuu, mutta minulla on välillä vaikeuksia muistaa jotain asioita, lisäksi tunne-elämäni on vähitellen rappeutunut. Kaikki vaan vituttaa välillä. Minua pelottaa, että sekoan ja, että se viha tulvii yli ja teen jotain vakavaa muille ihmisille. Se vaan on niin ettei kukaan halua ymmärtää minua, olen miettiny mikä minussa ihmisiä ärsyttää, mutta ei se itsetutkiskelu ole mihinkään johtanu. Nytemmin olen miettiny myös sitä, että tekisin itsemurhan. Pääsis täältä pois kärvistelemästä. Elämä tuntuu vaan luuisuvan käsistä.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tekstistäsi päätellen aika paljon samaa kituutusta on munkin "elämä" ollut aina,itse yläasteelle kun menin nousin vastaan kiusaajiota ja opin käyttämään väkivaltaa ja huomasin sen toimivan ja aloin tosissaan mättäämään porukkaa turpaan,miks? VITUTTI!!
No nyt reilu parikymppinen ja ollu masentunut/panikkihäiriönen hyvä että kauppaan rohkenee...oon muutaman vuoden sekoilut yksin,välillä itsari ainut ajatus jne jne.
Oon päättänyt että alan koko elämäni uusiks,rakennan kaiken alusta lähtien!se on mahollista vaikka ois kuinka pahassa tilassa,helppoa se ei ole mutta kaikesta selviää kuhan osaa ottaa välistä rennosti ja nauraa asiolle jotka alkavat ahistamaan,ei piä antaa sille valtaa koska se vie mukanaan ja syvälle..
Jaksamisia sinulle ja toivottavasti saat mielenrauhan ja raukkautta
neuvoista. Tää on yhtä kriisiä. No, pitää odotella parempia aikoja.
Ehkä se uudelleen aloitus olis ihan paikallaan minullakin, mutta sitä ennen pitää vaihtaa maisema.
Eiköhän tää tästä.
Mut samat sulle. Koita pärjätä.
Sinun kannattaisi oikeasti hakea apua. ei kannata heittää elämää hukkaan sen takia,että on paha olla. mielenterveyspalveluja käyttää nykyään hyvin monenlaiset ihmiset,eivätkä kaikki tosiaankaan ole mielisairaita sanan varsinaisessa merkityksessä. esim 1/5 osa suomalaisista on joskus ollut masentunut. tarvitset jonkun jonka kanssa puhua. ennenkuin tilanne menee siihen että teet jotain peruuttamatonta mahdollisesti.yksin ei tarvitse kenenkään "kärvistellä".
koitahan jaksella!
Tyttärellä oli samanlaista käytöstä ja yritin hakea apua, mutta ei ketään kiinnostanut asia.
Viikonloppuna tytölle tuli niin pahoja harhakuvitelmia, näkö ja kuulohäiriöitä, että lääkäri laittoi suoraan suljetulle osastolle.
Apua pitää hakea, kun vielä itse ymmärtää sitä tarvitsevansa, eikä odotaa liian pitkään, apu voi siinä vaiheessa olla myöhäista.
Voimia sulle
Yritän jaksella. Se oli sillon sen hetkinen ajatusmaailmani. En tiedä mutta nyt on aika normaali olo. Ottaa vaan päähän kun mieli ei kestä tasapainossa. Vois sanoa että viikon periodissa 4päivää 7:stä, en osaa rentoutua, ahdistaa vaan ihan älyttömästi.
Oikeastaan sillon helpottaa kun puran sen pahan olon tekemällä musiikkia, tai silloin ainakin pakenen omaan maailmaani.
Tosi on että kaikki ei minua vihaa, vaikka välillä tuntuukin siltä.
Moni kyllä pitää friikkinä.
Olen pahoillani sun tyttäresi puolesta. Koita itsekin jaksella.
Tein tossa tukiasema.net:issä masennustestin. Tulos:
Testin mukaan olet kohtalaisesti masentunut. Jos tunnistat itsessäsi masennuksen oireita, voit keskustella asiasta oman lääkärisi tai terveydenhoitajasi kanssa.
No, siltä alkaa tuntumaankin.
Tässä ei ole kuin kaks vaihtoehtoa.
1.Henkilökohtainen ratkaisu
2.Pakko saada apua
En ole vielä täysin varma kumma otan.
Kukaan ei tiedä mitä tervanjuontia on mun koko elämä ollu viimiset 10-vuotta. Ainaista pelkoa,jännittämistä,turvattomuutta sekä vihaa ja ne kaikki oon pitäny sisälläni.Se on se trauma niiltä ajoilta kun mua kiusattiin. Se että piti melkein oksentaa kun joutu kouluunki menee.
Tietääkö joku, mistä täältä netistä löytäis tukihenkilön, siis ammattilaisen? Se vois olla jo pieni askel eteen päin.
Se taitaa olla kaiken, että olen ikuinen jännittäjä. Siitä tää kaikki tais saada alkunsakin. Olin sillon nassikkana liian ujo sanomaan vastaan. Nykyäänkin olen toisinaan liian ujo edes hymyilemään. Se taas saa mut masentumaan vielä enemmän.
että psykiatrille ja mielialalääkkeet.
Oli muuten hilkulla, että olisin jättäny menemättä sinne.
Niin helvetin vaikeeta se on tunnustaa itselleen olevansa epävakaa.