Haluaisin kysyä muiden kokemuksia masennuksesta selviytymiseen? Mistä olette saaneet avun? Itse tunnen olevani jo ihan pohjalla eikä mikään tunnu auttavan...
Itkuisuus alkoi jo vuosi sitten. En saanut aikaa psykiatrille, menin yleislääkärille. Suhtautuminen oli sanasta sanaan se että "parempi kun on mennä sinne psykelle tarkistuttaan ettei siel sun päässä oo pahempaa vikaa". (Kun itkeskelin jatkuavsti enkä osannut sanoa varsinaista syytä siihen. Stressipisteitä oli paljon, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. Ehkä kaikki kerralla oli vain liikaa.) Heti alkoi tuntua siltä että avun hakeminen tuntuu olevan turhaa...
Menin kuitenkin psykiatrille. Sain SSRI-lääkityksen. Siitä huolimatta olin itkuinen vaikka välillä kävin ylikierroksilla ja tunsin oloni "sekavaksi". Uudella käynnillä lääkäri äyski minulle sen olevan paras lääke tähän ja sitä ei vaihdeta, oli olo mikä hyvänsä. Lisäksi valitti sairaskuluvakuutuksestani. (Tämä tuntui masentavan oloa ennestään, tuntui että apua ei saisi hakea eikä kellään ole kiinnostusta auttaa. Vaikka monissa psykiatrissa julkaisuissa kerrotaan oikean lääkityksen löytymisen vievän aikaa, mutta nyt vaihtoehtoja ei edes mietitty.)
Sain kuitenkin lisäksi toisen mielialalääkkeen (en tiedä saako mainita nimeä tällä palstalla), sen tarkoitus oli väsyttää, auttaa nukkumaan ja tehostaa SSRI-lääkitystä. Lisäksi oli lievempi ja vahvempi rauhoittava käytettäväksi tarpeen mukaan ahdistukseen. Osoitin kuulemma psykoottisia oireita vaikka en kuullut ääniä tai nähnyt värejä, vaikka psykiatri viisi kertaa käynnin aikana sitä kyselikin. Sairaslomaa sain kuukauden. Hain lääkkeitä apteekista ja melko nuori farmaseutti (?) kikatteli lääkettä toimittaessaan. Olo oli suoraan sanottuna p*ska. Paniikinomaisesti teki mieli vain paeta paikalta.
Ennen uuden lääkkeen vaikutuksen alkamista alkoi todella itsetuhoinen jakso (mainitaan lääkkeen haittavaikutuksena). Viiltelin itseäni ja tein jo valmiit suunnitelmat itsemurhasta, kantti ei vaan kestänyt sitä toteuttaa. Kaikki tuntui vaan totaalisen turhalta. Apua en silloin "uskaltanut" hakea lääkäien suhtautumisen vuoksi.
Lääkkeen vaikutuksen alkaessa tunsin itseni zombieksi. En juuri itkeskellyt, mutta mikään ei saanut tuntemaan minkäänlaista mielihyvää tai onnistumisen iloa. Olin aivan turta. Tämä toisaalta jopa pahensi oloa, koska silloin en tuntenut oloani missään vaiheessa hyväksikään. Lihoin niin paljon että se lääkitys oli lopetettava.
Jossain vaiheessa olo kuitenkin parani. Pystyin luopumaan kaikista muistakin lääkkeistä ja olin taas oma iloinen itseni. Muutamien pienten vastoinkäymisten jälkeen romahtaminen alkoi taas. Aloitin uudestaan SSRI-lääkkeet, ja hetkessä olin taas kuin duracell-pupu.
Vaihdoin psykiatria, hän puolestaan epäili kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja vaihtoi lääkityksen siihen käytettävään epilepsialääkkeeseen. Sitten ruvettiin naurettavasti ruotimaan jotain lapsuuden isäsuhdetta, vaikka yritin sanoa että työstressin vuoksi epäilen pikemminkin burn outia. Lääkitykseen lisäksi taas vain rauhottavia pari purkillista. "Takaisin saa tulla jos olo alkaa tuntumaan liian pahalta, jos kaikki ok niin tule parin kuukauden päästä jutusteleen."
Tämän jälkeen henk.koht. elämässä alkoi stressin lisäksi mennä kaikki pieleen. Yritin purkaa olotilaani keskustelemalla, mutta se ei auttanut. Romahdin täysin. Olin hysteerinen. Olin varma että saan vähintään hermoromahduksen, jollen sitten sitä psykoottista kohtaustakin. Vasen jalkani osoitti psykosomaattia oireita, se ei toiminut kunnolla.
Koitin varata aikaa sille uudelle psykiatrilleni, ensimmäinen vapaa aika oli kuukauden päässä. Yritin sinnitellä, kyllä nämä uudet lääkkeet varmaan pian toimisivat. Ei auttanut. Olin pohjalla ja taas tuntui että missään ei ole mitään järkeä. Ei varmasti haittaisi jos ei aamulla jostain syystä heräisikään. (Vaikka en suunnitellut tietoisesti itseäni satuttaa muutakuin viiltelemällä.)
Vanhemmalla psykiatrilleni löytyi peruutusaika, otin se välittömästi. Hän ei kuitenkaan halunnut kommentoida mitään lääkitykseenkään kun ei ole sitä määrännytkään. Hätäavuksi kirjoitti lisää samoja rauhoittavia mitkä tuntuvat vain pahentavan oloani. Lisäksi hän kirjoitti skitsofrenialääkkeen, "katsotaan toimiiko vai ei, käy läpi oman psyken kanssa". Nyt odottelen koska saisin hänelle ajan. Lisäksi hän kritisoi sitä että kyllä pitäisi käydä säännöllisemmin eikä vain silloin kun ongelmat ovat jo pahimmillaan. (Vaikka oma psykeni sanoi että uusi käynti olisi vasta parin kuukauden päästä. Heti kun olo alkoi pahentua niin aloin metsästään peruutusaikaa.)
Apteekissa farmaseutti alkoi valittamaan (valitettavan suureen ääneen muiden asiakkaiden kuullessa) minulle määrätyistä lääkkeistä (tai niiden määristä). Jotenkin nämä pikkuasiatkin ovat ihan liikaa muiden ongelmien lisäksi, tunnen itseni todella lyödyksi. Nyt kaikille ulkopuolisillekin toitotettiin ongelmistani niin että kaikki pääsevät yhtälailla arvostelemaan ja naureskelemaan.
Pitäisikö tästä kaikesta olla jotain oikeaa hyötyä? Tuntuu että ei missään ole enää mitään järkeä. Tuntuu että ketään ei kiinnosta auttaa tai ottaa edes tosissaan tätä. En haluaisi syödä kaiken maailman lääkkeitä, tuntuu että en ole oma itseni, eikä niillä ole täyttä apua saatu. Keskusteluapu tuntuu menevän karille, alan pikkuhiljaa olevan neuvoton...
Jos joku on selvinnyt masennuksesta, ole kiltti ja kerro mistä sait avun. Mikä auttoi? Alan olla väsynyt tähän kaikkeen...
Itkuisuus alkoi jo vuosi sitten. En saanut aikaa psykiatrille, menin yleislääkärille. Suhtautuminen oli sanasta sanaan se että "parempi kun on mennä sinne psykelle tarkistuttaan ettei siel sun päässä oo pahempaa vikaa". (Kun itkeskelin jatkuavsti enkä osannut sanoa varsinaista syytä siihen. Stressipisteitä oli paljon, mutta ei mitään ylitsepääsemätöntä. Ehkä kaikki kerralla oli vain liikaa.) Heti alkoi tuntua siltä että avun hakeminen tuntuu olevan turhaa...
Menin kuitenkin psykiatrille. Sain SSRI-lääkityksen. Siitä huolimatta olin itkuinen vaikka välillä kävin ylikierroksilla ja tunsin oloni "sekavaksi". Uudella käynnillä lääkäri äyski minulle sen olevan paras lääke tähän ja sitä ei vaihdeta, oli olo mikä hyvänsä. Lisäksi valitti sairaskuluvakuutuksestani. (Tämä tuntui masentavan oloa ennestään, tuntui että apua ei saisi hakea eikä kellään ole kiinnostusta auttaa. Vaikka monissa psykiatrissa julkaisuissa kerrotaan oikean lääkityksen löytymisen vievän aikaa, mutta nyt vaihtoehtoja ei edes mietitty.)
Sain kuitenkin lisäksi toisen mielialalääkkeen (en tiedä saako mainita nimeä tällä palstalla), sen tarkoitus oli väsyttää, auttaa nukkumaan ja tehostaa SSRI-lääkitystä. Lisäksi oli lievempi ja vahvempi rauhoittava käytettäväksi tarpeen mukaan ahdistukseen. Osoitin kuulemma psykoottisia oireita vaikka en kuullut ääniä tai nähnyt värejä, vaikka psykiatri viisi kertaa käynnin aikana sitä kyselikin. Sairaslomaa sain kuukauden. Hain lääkkeitä apteekista ja melko nuori farmaseutti (?) kikatteli lääkettä toimittaessaan. Olo oli suoraan sanottuna p*ska. Paniikinomaisesti teki mieli vain paeta paikalta.
Ennen uuden lääkkeen vaikutuksen alkamista alkoi todella itsetuhoinen jakso (mainitaan lääkkeen haittavaikutuksena). Viiltelin itseäni ja tein jo valmiit suunnitelmat itsemurhasta, kantti ei vaan kestänyt sitä toteuttaa. Kaikki tuntui vaan totaalisen turhalta. Apua en silloin "uskaltanut" hakea lääkäien suhtautumisen vuoksi.
Lääkkeen vaikutuksen alkaessa tunsin itseni zombieksi. En juuri itkeskellyt, mutta mikään ei saanut tuntemaan minkäänlaista mielihyvää tai onnistumisen iloa. Olin aivan turta. Tämä toisaalta jopa pahensi oloa, koska silloin en tuntenut oloani missään vaiheessa hyväksikään. Lihoin niin paljon että se lääkitys oli lopetettava.
Jossain vaiheessa olo kuitenkin parani. Pystyin luopumaan kaikista muistakin lääkkeistä ja olin taas oma iloinen itseni. Muutamien pienten vastoinkäymisten jälkeen romahtaminen alkoi taas. Aloitin uudestaan SSRI-lääkkeet, ja hetkessä olin taas kuin duracell-pupu.
Vaihdoin psykiatria, hän puolestaan epäili kaksisuuntaista mielialahäiriötä ja vaihtoi lääkityksen siihen käytettävään epilepsialääkkeeseen. Sitten ruvettiin naurettavasti ruotimaan jotain lapsuuden isäsuhdetta, vaikka yritin sanoa että työstressin vuoksi epäilen pikemminkin burn outia. Lääkitykseen lisäksi taas vain rauhottavia pari purkillista. "Takaisin saa tulla jos olo alkaa tuntumaan liian pahalta, jos kaikki ok niin tule parin kuukauden päästä jutusteleen."
Tämän jälkeen henk.koht. elämässä alkoi stressin lisäksi mennä kaikki pieleen. Yritin purkaa olotilaani keskustelemalla, mutta se ei auttanut. Romahdin täysin. Olin hysteerinen. Olin varma että saan vähintään hermoromahduksen, jollen sitten sitä psykoottista kohtaustakin. Vasen jalkani osoitti psykosomaattia oireita, se ei toiminut kunnolla.
Koitin varata aikaa sille uudelle psykiatrilleni, ensimmäinen vapaa aika oli kuukauden päässä. Yritin sinnitellä, kyllä nämä uudet lääkkeet varmaan pian toimisivat. Ei auttanut. Olin pohjalla ja taas tuntui että missään ei ole mitään järkeä. Ei varmasti haittaisi jos ei aamulla jostain syystä heräisikään. (Vaikka en suunnitellut tietoisesti itseäni satuttaa muutakuin viiltelemällä.)
Vanhemmalla psykiatrilleni löytyi peruutusaika, otin se välittömästi. Hän ei kuitenkaan halunnut kommentoida mitään lääkitykseenkään kun ei ole sitä määrännytkään. Hätäavuksi kirjoitti lisää samoja rauhoittavia mitkä tuntuvat vain pahentavan oloani. Lisäksi hän kirjoitti skitsofrenialääkkeen, "katsotaan toimiiko vai ei, käy läpi oman psyken kanssa". Nyt odottelen koska saisin hänelle ajan. Lisäksi hän kritisoi sitä että kyllä pitäisi käydä säännöllisemmin eikä vain silloin kun ongelmat ovat jo pahimmillaan. (Vaikka oma psykeni sanoi että uusi käynti olisi vasta parin kuukauden päästä. Heti kun olo alkoi pahentua niin aloin metsästään peruutusaikaa.)
Apteekissa farmaseutti alkoi valittamaan (valitettavan suureen ääneen muiden asiakkaiden kuullessa) minulle määrätyistä lääkkeistä (tai niiden määristä). Jotenkin nämä pikkuasiatkin ovat ihan liikaa muiden ongelmien lisäksi, tunnen itseni todella lyödyksi. Nyt kaikille ulkopuolisillekin toitotettiin ongelmistani niin että kaikki pääsevät yhtälailla arvostelemaan ja naureskelemaan.
Pitäisikö tästä kaikesta olla jotain oikeaa hyötyä? Tuntuu että ei missään ole enää mitään järkeä. Tuntuu että ketään ei kiinnosta auttaa tai ottaa edes tosissaan tätä. En haluaisi syödä kaiken maailman lääkkeitä, tuntuu että en ole oma itseni, eikä niillä ole täyttä apua saatu. Keskusteluapu tuntuu menevän karille, alan pikkuhiljaa olevan neuvoton...
Jos joku on selvinnyt masennuksesta, ole kiltti ja kerro mistä sait avun. Mikä auttoi? Alan olla väsynyt tähän kaikkeen...
Vastaukset 6
Vanhimmat
psykoterapiaan jos et usko sen auttavan tai et usko ongelmiesi olevan syvällä sinussa? Jos kaikki johtuu vain työstressistä, sinun pitäisi jäädä vain pitkälle saikulle, eikö?
Lääkkeet kannattaa heittää helkuttiin.
Jos tietäisi sun iän ja sukupuolen, voisi ehkä neuvoa paremmin?
Itselläni vakava masennus pamahti päälle 36-vuotiaana. Sitä edeltäneen neljän viimeisen vuoden aikana mulle oli tapahtunut useita raskaita juttuja.
Siitä alkoi mun pysähtyminen ja koko menneen elämän läpikäynti (ensimmäistä kertaa kunnolla mun elämässä) ja asioiden käsitteleminen pikku hiljaa. Se on rankkaa ja tuskaista, mutta sitten joskus tulevaisuudessa se antaa hedelmiäkin.
Suosittelen terapian ja lääkityksen yhdistämistä.
'Terapeutit' olivat mullakin välillä sitä sun tätä (sairaanhoitaja, sosiaalityöntekijä, jne.), mutta kävin heidän luonaan sinnikkäästi.
Yhden psykiatrin ja sekä yhden erikois-sairaanhoitajan 'hylkäsin'. He eivät sopineet minulle. Sullakin on oikeus tehdä niin. On vaikea löytää itselleen se oikea avunantaja. Mulle ovat sopineet parhaiten itseäni vanhemmat naiset. Olen nainen itse. Tittelillä ei ole niin väliä, tai ei voi ollakaan julkisella puolella, sillä on hyvä, että löytää/saa edes jonkun itselleen suht koht sopivan.
Tie on pitkä ja raskas. On oltava kärsivällinen.
Useat menevät aidan alta.
Ehkäpä pakeneminen on helpompaa kuin muutos.
Jos olet nainen, sun kilpirauhas-arvot on mitattava. Siellä voi olla häikkää, johon on oma lääkitys.
Etsi netistä värikkäitä, sinua miellyttäviä kuvia, jotka voivat tehdä hyvää mielellesi. Älä katso paskaa tv:stä. Yritä tehdä niitä asioita, joiden tekemisestä pidät.
Ovatko nuo psykiatrit yksityisiä vai julkisia? Psykiatreissakin on ihan asiansa osaavia tyyppejä, mutta heidät vain täytyy löytää (valitettavan usein tuntuu olevan kovaa työtä).
Masentuneelta vaikutat viestisi perusteella, mutta hoito on retuperällä (kuten valitettavan monella tässä maassa). Oikean lääkkeen löytyminen on joskus monen kokeilun ja ajan kysymys, ja se terapeutti...
Mitään ihmeellistä neuvoa en osaa sinulle sanoa, koita vain jaksaa "sen oikean" etsimistä - siis lääkkeen ja lääkärin. Masennuksesta on mahdollista toipua, mutta hoitoa se vaatii. Valitettavasti masentunut on yleensä itse liian "herkkä" vaatimaan apua (vaatimalla vaatia täytyy), olisiko sinulla joku läheinen joka voisi asiaasi ajaa?
Kaikesta huolimatta toivon sinulle parempia aikoja ja masennuksesta toipumisia!
Olen 27v. nainen. Tällä hetkellä sinkku, mutta yhden ihanan prinsessan äiti. Isän kanssa edelleen hyvät välit vaikka erikseen asumme. (Joskus tietysti niissäkin pientä skismaa, mutta pääsääntöisesti ok.)
Psykiatrit ovat yksityisiä ja omaavat ainakin kyseisen yksityisen lääkäriaseman esittelyiden mukaan aika hyvän koulutuksen.
Ventovieraan terapiaan en usko, en ymmärrä miten ne voisivat ymmärtää yksityiselämääni liityvät paineet (varsinkin töihin, meillä on vaitiolovelvollisuus niistä) kun eivät niitä tunne tai tiedä ja tuskin ovat vastaavaa kokeneetkaan, paremmin auttaa kaverien kanssa asioiden läpikäyminen.
Pitkälle sairaslomalle en voi jäädä, jäisi pomo ja omat asiakkaat täysin tyhjän päälle, ja ongelmat vain kertyisivät pöydälle odottamaan meikäläisen töihinpaluuta. Pahimmillaan työtahti on nykyisin sitä että aamulla nousen kolmelta, olen neljältä töissä, teen töitä iltayhteentoista ja menen kahdeksitoista kotiin, nukun taas kolme tuntia ja aloitan alusta. Silti aika tuntuu loppuvan kesken. Välillä tilanne helpottaa, mutta pitkiä ylityörupeamia teen noin puolet vuodesta. (Täytyy kuitenkin huomioida että koska on lapsi niin en voi tehdä töitä joka päivä tai viikonloppu, siksi kun hän on isällä niin joudun tekemään järjettömiä päiviä.)
Tilannetta ei paranna häiriintynyt ex-poikakaveri, jolla oli tapana seurailla perässä ja eron tullessa uhkailla minua. Tyttöäni ei ikinä uhannut, mutta kävi hänen päiväkodillaan roikkumassa eromme jälkeen. Äitinä se tuntui aika ahdistavalta.
Yllättävän sairastelun takia talous heitti häränpyllyä. Tästä seurasi vain lisää stressiä.
Tilanteen parantuessa ostin uuden auton. Alle kuukauden sisällä vesireikä tukkeutui ja rankkasateella vedet vyöryivät autoon. Tätä sitten kuivateltiin autokorjaamolla pitkät tovit ja sisäverhoilua revittiin irti että kaikki vesi saatiin imuroitua pois.
Ostin myös uuden asunnon tyttäreni koulun läheltä koulumatkojen helpottamiseksi. Välittäjän mukaan kohteessa ei ole vesivahinkoja. Heti muutettaessa niitä löytyi. Välittäjä pesi kätensä sotkusta, ja nyt tappelen asiasta (päivittäin) myyjän kanssa. Lupaa maksaa, mutta pyörtää sanansa joka välissä. Konsultoitu on isännöitsijää, kahta lakimiestä ja kuntotarkastajaa, silti ei maksa. Tekisi mieli luovuttaa, haistattaa p*skat ja maksaa itse, mutta tämä tulisi maksamaan niin paljon että autosta pitäisi luopua. Mutta koska auto on vasta hankittu niin en saisi edes täyttä rahoitusosuutta takaisin. Nyt alkaa taas taloudellinen puoli mättämään.
Viime viikonloppuna keskellä päivää (klo 15) yksi juoppo meinasi hyökätä kimppuuni keskella kaupunkia ilman syytä.
Ja tässä vain osa ongelmista. En edes tiedä miten itse olisin voinut vaikuttaa juuri niihin mihinkään. Jostain syystä kaikki vain kaatuu nyt päälle ja saan kaikki p*skat niskaani. En jaksa enää pieniäkään vastoinkäymisiä. Tuntuu että töissäkään en pysty enää keskittymään mihinkään. Riitaannun muiden ihmisten kanssa koska tuntuu että hermot on jo täysin menneet.
Omana itsenäni olen huumorintajuinen, empaattinen, tarvittaessa temperamenttinen ja aika positiivinen ihminen. Haasteet on tehty meikäläistä varten. Nyt olen vaan ruikuttava ja itsesäälissä rypevä luuseri, mitä en todellakaan haluaisi olla. Mutta minkäs teet, apua ei tunnu löytyvän. Tuntuu että en voi luottaa yhteenkään ihmiseen enkä enää haluakaan, korkeintaan haluan eristäytyä omaan kurjuuteeni.
Lääkkeitä en haluaisi syödä koska en tunne oloani omaksi itsekseni, mutta en kestä ilman niitäkään. Tiedän, pitäisi ulkoilla ja ajatella positiivisesti ym., mutta en vaan jaksa enää välittää. Turhauttavalta tuntuu apuakaan enää hakea jos ei ketään kiinnosta auttaa.
olen itsekin masentunut, mutta täysin eri tilanteessa kuin sinä, olen 21-vuotias opiskelija ja kaikki on muuten hyvin, masentaa siitä huolimatta.
oletko liian kiltti? teet ilmiselvästi aivan liikaa töitä, vai vaatiiko elämäntilanteesi sinulta noin paljon? onhan aivan ilmiselvää että jos ihminen nukkuu vain 3-4t yössä, suorittaa vain suorittamisen perään, kyllähän siinä menee kaikki sekaisin, ja jos sitä jatkuu pidemmän aikaa, masennus tulee varmasti. et tiedä masennuksen syytä, mutta kuulosti siltä että kaikki asiat jotka elämässäsi nyt sinua väsyttävät ja ahdistavat, ovat sen ehkä aiheuttaneet? ei elimistö jaksa tuolla tahdilla, eikä mielikään. olet varmasti tosi vaikeassa tilanteessa, ja vielä yksinhuoltajakin, mutta nyt sinun täytyy ajatella VAIN itseäsi. jos et hoida itseäsi kuntoon, ei tyttäresikään voi hyvin. auttaisivatko ystävät, vanhemmat, ex-mies? aivan varmasti joku ihminen auttaa, ihmiset jotka välittävät.
en väitä että olisit työnarkomaani, mutta tunnen muutamia sellaisia, ja heistä kyllä huomaa että he ovat räjähdyspisteessä, sisimmässään onnettomia. mitä jos uskaltaisit irrottautua edes osaksi työjutuista ja yrittää keksiä jonkin ratkaisun? masentuneena se on hankalaa, keskustele jonkun kanssa joka välittää ja jolla on enemmän energiaa. niin kauan kun vielä jaksat hakea apua edes hieman, sinun täytyy yrittää. et halua kuitenkaan luovuttaa. et ole vielä kuollut. muista, ne synkät ajatukset johtuvat sairaudesta eli masennuksesta, ei SINUSTA.
Voimia.
Itse olen myös epätoivoinen masennukseni kanssa,sen lisäksi sairastin psykoosin pari vuotta sitten. FKäyn terapiassa ja se tuntuu hyvältä suurimmaksi osaksi, vaikka nyt onkin ollut sellainen olo,että terapeutti on jotenkin liian kärsimätön ja paheksuu minun heikkouttani: se saattaa olla isäsuhteen transferenssiakin, nuorena tuntui, etten saisi ollenkaan turvautua vanhempiini, vaan olisi pitänyt olla aikuinen jo silloin. Nyt tuntuukin siltä, että kaipaisin äärettömän paljon huolenpitoa,aenkä uskaltaisi olla itsenäinen.Aikaisemmin , kun kävin terapiassa, se tuntui auttavan. Söin silloin myös masennuslääkkeitä ja sain hypomaanisia kohtauksia tai ajanjaksoja. Se saattaakin olla masennuslääkkeiden sivuvaikutusta.Koita jaksaa!