On ihan pakko purkaa tuntoja... ensimmäistä kertaa elämässä, kun joku sanoo, että tarvitsen lääkkeitä masennukseeni ja apua. Olen pitänyt sisälläni paljon ja muutamia viikkoja sitten avauduin koulun spykologille, joka huomasi lukuisia ongelmia. Sain itsekin huomata, kuinka peittelen (häpeän) ongelmiani muilta... muiden silmissä vaikutan varmaan ihan onnelliselta ihmiseltä.
Olen luonut ongelmieni ympärille muurin ja kesällä sattui kotona jotain ikävää (asun jo pois kotoa, mutta kesätöiden takia piti mennä takaisin kotikonnuille) ja stressiäkin oli kerääntynyt runsaasti... en vain jaksanut enää ahdistusta sisälläni... koulu alkaa maistua puulta, vaikka olen vihdoin ja viimein löytänyt oman alani.
Sisälläni on pelko. Pelko tarttua elämään ja selvittää kasaantuneet ongelmani. Tekisi vain sanoa psykologille, että pärjään mainiosti yksin, jota hän ei kyllä varmaan usko... olen oppinut kovan elämän koulussa, että yksin tulee pärjätä ja vailla muiden apua...
Kaikki nämä vuodet olen luullut voivani hyvin. Mitä nyt joskus on ahdistanut ja ollut surullinen olo... eikä mistään oikeen saa mitään hyvää oloa. Joka päivä tekisi mieli itkeä ja muumioitua kotona. Silti koitan pärjätä... vanhempieni ja siskojeni takia... vaikka olisin vain raato, koitan ajatella heitä... minulla on aivan sama, mitä minulle tapahtuu ja voinko hyvin... kun vain kotona asiat olisivat hyvin...
Mietin vain... onko mitään elämää masennuksen jälkeen? On vaikea kuvitella, että mikään elämässäni muuttuu... ainoastaan, jos itse haluan ja olen erittäin negatiivinen sen suhteen ja passiivinen.
Olen hylkiö ja sellaisena pysyn. Minulla ei ole voimia muuttaa itseäni tai toimintatapojani. Yksinäisyys on ainoa ystäväni, joka tietää murheeni...
Tulevaisuuteni... en edes halua ajatella... Elän tässä ja nyt, jotta jaksaisin edes ottaa muutaman askeleen päivässä.
Mietin... onko jo liian myöhäistä ottaa vastaan apua, kun on sitä hakenut jo aikaisemmin jopa neljältä alan ihmiseltä...? Heidän mielestään olen onnellinen ja ongelmaton ihminen...
Pelkään, että kun avaudun, olen tyhjä jälleen... että minulla ei ole enää mitään, mihin turvautua...
Itsemurhaa olen ajatellut ja suunnitellut, mutta en ole tehnyt vielä aloitetta. Kun tekotapa on varma ja hengenlähtö sitäkin varmempi, toteutan sen, kun en enää jaksa. Miksi rikkinäistä ihmistä tulee yrittää korjata? Rikkinäiset lelutkin heitetään pois, kun niitä ei enää voi korjata. Jossain vaiheessa on pakko luovuttaa.
Vihaan itseäni... heikouttani ja ulkonäköäni. Olen ruma sisäisesti. Olen tyhmä ja naiivi. Tarpeeton paska. Silti koitan elää sovussa itseni kanssa päivittäin.
Olen täynnä ristiriitoja. En osaa päättää mitään.
En haluaisi ottaa apua vastaan, mutta kuitenkin käteni ottaa sitä vastaan... olen hämmentynyt ja peloissani.
Voiko masennuksen jälkeen olla elämää? Onko elämä taistelemisen arvoinen enää? Minkä puolesta taistelisin tällä kertaa?
... oli pakko purkaa tuntoja, vaikka on aivan sama, kun oikeasti ketään ei kiinnosta toisten asiat... paitsi silloin, jos toisella menee huonommin kuin toisella...
Olen luonut ongelmieni ympärille muurin ja kesällä sattui kotona jotain ikävää (asun jo pois kotoa, mutta kesätöiden takia piti mennä takaisin kotikonnuille) ja stressiäkin oli kerääntynyt runsaasti... en vain jaksanut enää ahdistusta sisälläni... koulu alkaa maistua puulta, vaikka olen vihdoin ja viimein löytänyt oman alani.
Sisälläni on pelko. Pelko tarttua elämään ja selvittää kasaantuneet ongelmani. Tekisi vain sanoa psykologille, että pärjään mainiosti yksin, jota hän ei kyllä varmaan usko... olen oppinut kovan elämän koulussa, että yksin tulee pärjätä ja vailla muiden apua...
Kaikki nämä vuodet olen luullut voivani hyvin. Mitä nyt joskus on ahdistanut ja ollut surullinen olo... eikä mistään oikeen saa mitään hyvää oloa. Joka päivä tekisi mieli itkeä ja muumioitua kotona. Silti koitan pärjätä... vanhempieni ja siskojeni takia... vaikka olisin vain raato, koitan ajatella heitä... minulla on aivan sama, mitä minulle tapahtuu ja voinko hyvin... kun vain kotona asiat olisivat hyvin...
Mietin vain... onko mitään elämää masennuksen jälkeen? On vaikea kuvitella, että mikään elämässäni muuttuu... ainoastaan, jos itse haluan ja olen erittäin negatiivinen sen suhteen ja passiivinen.
Olen hylkiö ja sellaisena pysyn. Minulla ei ole voimia muuttaa itseäni tai toimintatapojani. Yksinäisyys on ainoa ystäväni, joka tietää murheeni...
Tulevaisuuteni... en edes halua ajatella... Elän tässä ja nyt, jotta jaksaisin edes ottaa muutaman askeleen päivässä.
Mietin... onko jo liian myöhäistä ottaa vastaan apua, kun on sitä hakenut jo aikaisemmin jopa neljältä alan ihmiseltä...? Heidän mielestään olen onnellinen ja ongelmaton ihminen...
Pelkään, että kun avaudun, olen tyhjä jälleen... että minulla ei ole enää mitään, mihin turvautua...
Itsemurhaa olen ajatellut ja suunnitellut, mutta en ole tehnyt vielä aloitetta. Kun tekotapa on varma ja hengenlähtö sitäkin varmempi, toteutan sen, kun en enää jaksa. Miksi rikkinäistä ihmistä tulee yrittää korjata? Rikkinäiset lelutkin heitetään pois, kun niitä ei enää voi korjata. Jossain vaiheessa on pakko luovuttaa.
Vihaan itseäni... heikouttani ja ulkonäköäni. Olen ruma sisäisesti. Olen tyhmä ja naiivi. Tarpeeton paska. Silti koitan elää sovussa itseni kanssa päivittäin.
Olen täynnä ristiriitoja. En osaa päättää mitään.
En haluaisi ottaa apua vastaan, mutta kuitenkin käteni ottaa sitä vastaan... olen hämmentynyt ja peloissani.
Voiko masennuksen jälkeen olla elämää? Onko elämä taistelemisen arvoinen enää? Minkä puolesta taistelisin tällä kertaa?
... oli pakko purkaa tuntoja, vaikka on aivan sama, kun oikeasti ketään ei kiinnosta toisten asiat... paitsi silloin, jos toisella menee huonommin kuin toisella...
Vastaukset 4
Vanhimmat
voin sanoa kokemuksesta että masennuksen jälkeen on todellakin elämää. sitten sitä vasta onkin. se on kuin aurinko nousisi pitkän pimeyden, sateen ja myrskyn jälkeen.
ehdottomasti kannattaa jatkaa elämää ja kulkea kivikkoista tietä eteenpäin. ota ihmeessä vastaan apu ja jos tarjotaan lääkkeitä niin ota ne käyttöön. Kun ne auttavat pääset ylöspäin ja asiat helpottaa silläkin jo. Toiset ajattelee kyl mä tästä toivun ilman lääkkeitäkin, mutta miksi kävellä suossa jos voi kävellä polkua pitkin suon reunassa joka ei ole yhtään niin raskas kuin se suossa tarpominen.
se että masennuksen jälkeen on elämää ei ole uskon asia, jonain päivänä näet värit ja kaikki on toisin, kun vain jaksat kulkea.
paljon voimia sinulle matkallesi. Ota ihmeessä kaikki apu vastaan äläkä pelkää niitä lääkkeitäkään. Asiat kääntyy hyväksi.
masennuksen jälkeen on elämää, se on jopa parempaa kuin ennen. Itselläni oli lähes kymmenen vuotta sitten keskivaikea masennus, mutta sain siihen lääkitystä ja lyhytterapiaa ja sen jälkeen osasin taas arvostaa itseäni. Pääsin toisiin tehtäviin ja vähitellen paljon vaativampiinkin kuin ennen masennusta. Elämä kantaa ihmeesti, vaikkei silloin masentuneena sitä olisi uskonutkaan.
Tsemppiä sinulle, masennus on sairaus, josta voi toipua.
Masennuksen jälkeen osaa arvostaa ELÄMÄÄ. On realistimpi, osaa arvioida, mitä kannattaa tehdä. Mitkä ovat oikeat elämän ARVOT?
Hae ilmaista kuntoutusta, www.mtkl.fi/kuntoutus.
Vielä ei ole ensivuoden kuntoutusohjelmaa, mutta pian niitä tulee. Kursseja on jatkuvasti. KYLPYLÖISSÄ!!
Tsemppiä!
Ps. pitkän masennuskauden jälkeen olen ollut ILMAN lääkitystä 2,5 vuotta. ELÄMÄ ON IHANAA, kun sen oikein oivaltaa! Tosi on. Mutta siihen pitää hakea tukea muilta, että se löytyy. Itsensä opiskelu!
Kiitos viesteistänne :). Nyt ei pelota niin hirveästi... kyllä sitä toivoa on.
Kiitos...