Olen kärsinyt nuoruusikäni ahdistuneisuudesta ja masennusalttiudesta. Olen nyt 23-vuotias ja vuosi sitten painiskelin syömishäiriön kanssa. Etsin itse apua ja pyysin saada mielialalääkityksen hirveään olooni. Sen ja keskusteluterapian avulla pääsin ylös suosta ja tervehdyin hiljalleen. Tai niin ainakin luulin. Reseptini mielialalääkkeeseen loppui kuukausi-pari sitten ja päätin tuolloin parin viikon aikana puolittaa annokseni ja vähitellen lopettaa lääkkeen. Oloni oli suht vakaa, eikä syömishäiriökäyttäytymistäkään enää ollut. Elämäntilannekin oli parempi, kuin aikaisemmin. Olin muuttanut yhteen poikaystäväni kanssa ja muuttanut samalle paikkakunnalle "tukiverkostoni" kanssa.
Lääkkeiden lopetus aiheutti ahdistuneisuuden ja itkuherkkyyden, niinkuin on varmastikin alkuvaiheessa tapana. Mutta viimeiset viikot olen ollut kyllä jo jollakin tasolla masentunut. Töihin meno ja siellä toimiminen on ollut ponnistelua ja hyvin raskasta. Kotiin päästyäni olen ollut niin väsynyt ja itkuinen, että on ollut pakko mennä nukkumaan todella aikaisin. Suru on vallinnut mielessäni, mutta syömiskäyttäytyminen on vielä normaalia. Aina kuitenkin yksin ollessani mietin niitä vanhoja asioita ja löydän itseni netistä etsimästä vääränlaisia elämän ihannekuvia.
Kesä on ollut rankka monella tavalla.. ei ehkä ulkopuolisen silmin, mutta sisäisen myllerryksen perusteella. En tiedä pitäisikö minun aloittaa lääkitys uudelleen, vai yrittää sinnitellä.. Käyn keskustelemassa pykologin kanssa viikottain. Hän on ehdottanut lääkkeiden takaisin ottoa, mutta koen sen jotenkin luovuttamisena. Lääkkeiden käytön aikaan ei koe niitä tunteita samalla tavalla kuin ilma niitä. Nyt kun kaikki olisi tässä edessäni, niin niitä olisi pakko käsitellä. Ei se nappi pelasta tai muuta mitään. En kuitenkaan tiedä mitä tehdä...
Pidentääkö pillereiden popsiminen tervehtymisprosessia estämällä niiden oikeiden tunteiden esille tulemisen ja sitä kautta niiden käsittelyn?? Vai hukkaanko nyt vain elämääni olemalla jatkuvasti lievästi/kohtalaissti masentunut? Neuvokaa kokeneet...
Lääkkeiden lopetus aiheutti ahdistuneisuuden ja itkuherkkyyden, niinkuin on varmastikin alkuvaiheessa tapana. Mutta viimeiset viikot olen ollut kyllä jo jollakin tasolla masentunut. Töihin meno ja siellä toimiminen on ollut ponnistelua ja hyvin raskasta. Kotiin päästyäni olen ollut niin väsynyt ja itkuinen, että on ollut pakko mennä nukkumaan todella aikaisin. Suru on vallinnut mielessäni, mutta syömiskäyttäytyminen on vielä normaalia. Aina kuitenkin yksin ollessani mietin niitä vanhoja asioita ja löydän itseni netistä etsimästä vääränlaisia elämän ihannekuvia.
Kesä on ollut rankka monella tavalla.. ei ehkä ulkopuolisen silmin, mutta sisäisen myllerryksen perusteella. En tiedä pitäisikö minun aloittaa lääkitys uudelleen, vai yrittää sinnitellä.. Käyn keskustelemassa pykologin kanssa viikottain. Hän on ehdottanut lääkkeiden takaisin ottoa, mutta koen sen jotenkin luovuttamisena. Lääkkeiden käytön aikaan ei koe niitä tunteita samalla tavalla kuin ilma niitä. Nyt kun kaikki olisi tässä edessäni, niin niitä olisi pakko käsitellä. Ei se nappi pelasta tai muuta mitään. En kuitenkaan tiedä mitä tehdä...
Pidentääkö pillereiden popsiminen tervehtymisprosessia estämällä niiden oikeiden tunteiden esille tulemisen ja sitä kautta niiden käsittelyn?? Vai hukkaanko nyt vain elämääni olemalla jatkuvasti lievästi/kohtalaissti masentunut? Neuvokaa kokeneet...
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei sitä voi tietää, hidastaako lääkkeet paranemistasi vai onko niistä "oikeasti" apua tilanteeseesi.
Toisilla voi nuo lääkkeet aiheuttaa välinpitämättömän ja turtuneen olon, tunteet ja ajatukset tavallaan väistyvät taka-alalle eikä niihin kiinnitä sen suurempaa huomiota. Tällähän tyylillä ei välttämättä asiat parane lääkkeen lopettamisen jälkeen, vaan paluu alkupisteeseen on edessä.
Toisilla aivoissa on oikeasti välittäjäaineet (sun muut) pielessä, eikä tuota oikein saa korjattua puhumalla, vaikka puhuisi yötä päivää jatkuvasti. Tuohon tarvitaan lääkkeitä. Joillakin lääkkeet korjaavat tilanteen ja lääkitys voidaan lopettaa ja olo pysyy hyvänä. Toisilla tilanne ei välttämättä korjaannu, mutta lääkkeillä tilanne pysyy normaalina. Tuohon taas auttaa lääkkeiden syöminen, vaikka sitten lopun elämää.
Olen saman ikäinen kanssasi ja joudun todennäköisesti syömään verenpainelääkkeitä loppuelämäni. Vaikka kuinka olen elämäntapani hionut tuon suhteen lähelle täydellisyyttä, paineet ovat ja pysyvät korkeina. Vain lääke auttaa minulla ja sen kanssa on vain elettävä. Ei lääkkeiden syönti ole luovuttamista, se on vain sairauden hoitoa. Jos sinulla elämänlaatu paranee lääkkeiden syömisellä, se kannattaa. Miksi suotta kärsiä turhaan, jos apua on saatavilla. :)
Parantanut sun verenpaineen aiheuttajan, jos ei niin lääkeellä vain hoidetaan oiretta.
Parantava lääke on sellainen, joka parantaa sairauden aiheuttajan, niin ettei lääkettä enää tarvitse käyttää.
Olen ajatellut, että lääkkeet auttavat kestämään terapian. Ei kannata olla sillä tavalla urhollinen, että uhraisi itsensä lääkkeiden käyttämättömyyden vuoksi. Ei ole häpeä käyttää lääkkeitä, jos niistä on apua.