Lutherin käsitys jumalallisesta luonnosta, jossa Luther
liittyy apofaattisen teologian traditioon. Jumalallinen luonto on näkymätön ja käsittämätön,
aistien ja järjen tuolla puolen oleva. Vastakohdan Lutherin käsitykselle jumalallisesta
luonnosta muodostavat luonnollisen ihmisen kognitiiviset kyvyt. Luonnollinen ihminen
suuntautuu vain siihen, minkä hän tuntee ja näkee. Siksi hän ei tunne Jumalaa, vaan
lankeaa epäjumalanpalvelukseen. Lutherin mukaan ihmisen tahto on alisteinen sille, mitä
hän tuntee. Koska ihminen ei tunne Jumalaa, myös hänen rakkautensa kieroutuu ja
suuntautuu luotuun todellisuuteen. Ihminen luottaa itseensä ja omiin sielunkykyihinsä niin
paljon, että hän ei havaitse kyvyttömyyttään ymmärtää jumalallista todellisuutta, vaan luo
itselleen käsityksen Jumalasta sen perusteella, mitä hän tuntee ja käsittää.
Erottaakseen ihmisen tästä epäjumalanpalveluksesta Jumala vie ihmisen Lutherin mukaan
ristin alle ja ahdistuksiin, joissa hänet irrotetaan kaikesta luodusta löytyvästä turvasta ja
mielihyvästä. Tämä tapahtuu ennen kaikkea julistetun sanan ja sakramentaalisen armon
kautta. Armo ja sana vaikuttavat sisäisesti sielussa ja johtavat ihmisen ahdistukseen, jossa
hän kokee Jumalan vihan ja havaitsee itsensä syntiseksi ja ei-miksikään. Tämän Jumalan
vieraan työn kautta hänet samalla yhdistetään näkymättömään todellisuuteen ja hän saa
maistaa Jumalan hyvyyttä. Jumalan armon työn kautta hänessä syntyy uusi hengellinen
ihminen, joka käsittää uskon kautta näkymättömän todellisuuden. Lutherin ristin teologialla
on siis tietoteoreettinen merkitys. Sen kautta ihminen siirtyy näkyvästä näkymättömään.
Uskon Luther käsittää ontologisesti jumalalliseksi valoksi. Uskon kautta ihminen yhdistyy
Jumalan iankaikkiseen Sanaan, jonka kautta maailma on luotu, ja ymmärtää todellisuuden
Sanan valossa. Suhteessa luotuun todellisuuteen usko muistuttaa augustinolaista
illuminaatiota. Suhteessa Jumalaan uskon valo on käsittämätöntä valoa, jossa Jumala
tunnetaan, mutta hän jää analysoimattomaksi. Tällöin Lutherin käsitys seuraa apofaattisen
teologian traditiota. Luther kuvaa uskoa myös hengellisinä aisteina, joita ilman ihminen ei voi
ymmärtää Raamattua, sekä Sanan maistamisena, joka liittyy uskon affektuaaliseen puoleen.
Näissä kuvauksissa hän liittyy keskiaikaisen mystiikan teologian ajatteluun.
Lutherin usko-käsityksessä vallitsee kaksinaisuus ihmisen lihan ja hengen välillä. Liha
seuraa aristotelista käsitystä animaalisesta elämästä ja itsekkäästä rakkaudesta eikä käsitä
näkymätöntä todellisuutta, henki taas käsittää (intelligit) sen ja noudattaa Jumalan
pyyteetöntä rakkautta. Uskon kohde onkin suhteessa lihaan pimeässä pilvessä, mutta
suhteesssa henkeen se on valo, jonka kautta kaikki nähdään. Näin Luther yhdistää
apofaattisen ja katafaattisen teologian elementtejä antropologiassaan uudella, luovalla
tavalla. Toisaalta Lutherin käsitys luonnollisen ihmisen sielunkyvyistä vastaa nominalistista
traditiota: liha arvioi kohteita vain sen mukaan, miltä ne näyttävät. Henki taas seuraa
pikemminkin aristotelista traditiota: Usko on uusi intellekti, joka tavoittaa todellisuuden
todellisen olemuksen. Lihan ja hengen ristiriidasta Lutherin antropologiassa seuraa se, että
uskonelämään kuuluu jatkuva kärsimys. Se on uskon valossa tapahtuvaa viemistä (ductus)
ja tempaamista (raptus), jota liha ei käsitä, mutta jonka henki kokee suloisena ja mieluisena.
Ristin teologia ei koske siis vain uskon syntyä, vaan koko uskonelämää.
Luther, usko, kognitiivinen, ontologia, antropologia, illuminaatio, ymmärrys, ristin teologia, mystiikka
liittyy apofaattisen teologian traditioon. Jumalallinen luonto on näkymätön ja käsittämätön,
aistien ja järjen tuolla puolen oleva. Vastakohdan Lutherin käsitykselle jumalallisesta
luonnosta muodostavat luonnollisen ihmisen kognitiiviset kyvyt. Luonnollinen ihminen
suuntautuu vain siihen, minkä hän tuntee ja näkee. Siksi hän ei tunne Jumalaa, vaan
lankeaa epäjumalanpalvelukseen. Lutherin mukaan ihmisen tahto on alisteinen sille, mitä
hän tuntee. Koska ihminen ei tunne Jumalaa, myös hänen rakkautensa kieroutuu ja
suuntautuu luotuun todellisuuteen. Ihminen luottaa itseensä ja omiin sielunkykyihinsä niin
paljon, että hän ei havaitse kyvyttömyyttään ymmärtää jumalallista todellisuutta, vaan luo
itselleen käsityksen Jumalasta sen perusteella, mitä hän tuntee ja käsittää.
Erottaakseen ihmisen tästä epäjumalanpalveluksesta Jumala vie ihmisen Lutherin mukaan
ristin alle ja ahdistuksiin, joissa hänet irrotetaan kaikesta luodusta löytyvästä turvasta ja
mielihyvästä. Tämä tapahtuu ennen kaikkea julistetun sanan ja sakramentaalisen armon
kautta. Armo ja sana vaikuttavat sisäisesti sielussa ja johtavat ihmisen ahdistukseen, jossa
hän kokee Jumalan vihan ja havaitsee itsensä syntiseksi ja ei-miksikään. Tämän Jumalan
vieraan työn kautta hänet samalla yhdistetään näkymättömään todellisuuteen ja hän saa
maistaa Jumalan hyvyyttä. Jumalan armon työn kautta hänessä syntyy uusi hengellinen
ihminen, joka käsittää uskon kautta näkymättömän todellisuuden. Lutherin ristin teologialla
on siis tietoteoreettinen merkitys. Sen kautta ihminen siirtyy näkyvästä näkymättömään.
Uskon Luther käsittää ontologisesti jumalalliseksi valoksi. Uskon kautta ihminen yhdistyy
Jumalan iankaikkiseen Sanaan, jonka kautta maailma on luotu, ja ymmärtää todellisuuden
Sanan valossa. Suhteessa luotuun todellisuuteen usko muistuttaa augustinolaista
illuminaatiota. Suhteessa Jumalaan uskon valo on käsittämätöntä valoa, jossa Jumala
tunnetaan, mutta hän jää analysoimattomaksi. Tällöin Lutherin käsitys seuraa apofaattisen
teologian traditiota. Luther kuvaa uskoa myös hengellisinä aisteina, joita ilman ihminen ei voi
ymmärtää Raamattua, sekä Sanan maistamisena, joka liittyy uskon affektuaaliseen puoleen.
Näissä kuvauksissa hän liittyy keskiaikaisen mystiikan teologian ajatteluun.
Lutherin usko-käsityksessä vallitsee kaksinaisuus ihmisen lihan ja hengen välillä. Liha
seuraa aristotelista käsitystä animaalisesta elämästä ja itsekkäästä rakkaudesta eikä käsitä
näkymätöntä todellisuutta, henki taas käsittää (intelligit) sen ja noudattaa Jumalan
pyyteetöntä rakkautta. Uskon kohde onkin suhteessa lihaan pimeässä pilvessä, mutta
suhteesssa henkeen se on valo, jonka kautta kaikki nähdään. Näin Luther yhdistää
apofaattisen ja katafaattisen teologian elementtejä antropologiassaan uudella, luovalla
tavalla. Toisaalta Lutherin käsitys luonnollisen ihmisen sielunkyvyistä vastaa nominalistista
traditiota: liha arvioi kohteita vain sen mukaan, miltä ne näyttävät. Henki taas seuraa
pikemminkin aristotelista traditiota: Usko on uusi intellekti, joka tavoittaa todellisuuden
todellisen olemuksen. Lihan ja hengen ristiriidasta Lutherin antropologiassa seuraa se, että
uskonelämään kuuluu jatkuva kärsimys. Se on uskon valossa tapahtuvaa viemistä (ductus)
ja tempaamista (raptus), jota liha ei käsitä, mutta jonka henki kokee suloisena ja mieluisena.
Ristin teologia ei koske siis vain uskon syntyä, vaan koko uskonelämää.
Luther, usko, kognitiivinen, ontologia, antropologia, illuminaatio, ymmärrys, ristin teologia, mystiikka
Vastaukset 1
Vanhimmat
Minun tietaakseni ja hieman kirkokohistoriaan tutustuneena, Luther aloitti uksonpuhdistuksen eli kristinukson puhdistamisen katolilaisesta hapatuksesta. Myyteista, pyhimysten palvonnasta, synnittomyyden ostamisesta rahalla - kun raha kirstuun kilahtaa niin sielu taivaaseen vilahtaa joka oli yksi katolilaisuuden vinoutuma - jne.
Toisaalta Luther lahetti kaikille reformisti eli uudistusmielisille tahoille kuten esim. Ruotsi-Suomen kuningaskunnan kirkonkokouksille ja piispoille teesi-kirjeena ohjeistuksen, jossa han sanoi mm seuraavaa > ....mustalaiset ovat kerettilaisia taikuuden harjoittajia ja vaarallisten noitatemppujen tekijoita, joita ei tule paastaa kristilliseen kirkkoihin. Kukaan kunnon kristitty ei saa olla missaan tekemisissa naiden kirkon kiroukseen julistettavien pakanoiden kanssa. Mustalaisia ei tule haudata kristillisiin siunattuihin hautausmaihin eika heille saa antaa mitaan terveyspalveluja tai olla heihin yhteydessa...., nama Lutherin teesit johtivat mm. vuoden 1630 Ruotsin Kirkolliskokouksen piispojen paatokseen julistaa suomen ja ruotsin romanit kirkon kiroukseen.
Paatos peruttiin 1700-lukua lahestyttaessa, mutta mustalaisviha eli romanivastaisuus anti-gypsismi ja pelko ovat sailyneet kansan keskella naihin paiviin saakka.
Kysymys kuuluu, milloin yhteiskunta ja kirkko voisivat aloittaa tyon kristillisen rakkauden ja ihmisten yhdenvertaisuuden edistamiseksi? -
Kommunistit julistivat, etta uskonto on oopiumia jolla pyritaan pitamaan koyhat ja kouluttamattomat ihmiset hiljaa. - Olisiko nain esim. mustien ja meidan kaaleitten eli romanien kohdalla?
Minusta, niin Luterilaisuudessa kuin muillakin kirkkokunnilla on paljon selitettavaa eraan kerran kun seisomme kaikki Suuren Tuomarin edessa mm. ihmisoikeus ja vahemmistokysymyksiten kohdalla. Samoin miekalla kristityksi pakottamisessa eli ristiretkien ja romaneiden ja muiden syyttominen ihmisten roviolla polttamisissa. - Kumma vain, etta nyt kun elamme vuotta 2008, ja olemme hieman valistunnempia kaikki,emme silti nae merkittavaa muutosta esimerkiksi kirkkojen ja eri uskontokuntien kohdalla. Kuka tai mika muu taho pitaisi nayttaa talle maailmalle Kristuksen armo ja Jumalan rakkaus ihmiskuntaa kohtaan kuin heidan.
Kyselee nim. Itsekin Jumalaan ja Kristukseen, mutta ei kirkkokuntiin uskova