Shamaanin kutsu

...Eivät ne tarinat kertoneet Punahilkasta ja Susihukkasesta, eivät prinsessa Ruususesta eksyneenä Tuhkimon vaatteisiin.Ne tarinat kertoivat omaa karua kieltään siitä miltä tuntui jäädä yksin kovaan kylmään maailmaan jossa ainoan lohdun antoi luonto korkeine kuusineen ja pehmeine sammalvuoteineen.

Miten mielikuvitus rakensikaan metsästä kauneimman linnan koko maailmassa, kiviset ruokapöydät täyttyivät jäkäläpikareista, havupuut kannattelivat käpyjään kuin kauneimpia kristallikruunuja.Ja armahtava yö sytytti taivaalle miljoonia spottivaloja kuin yksinäistä lohduttaakseen...

Nahkaiset saapikkaani alkavat hiertää ryppyisiä ja jo ennestään rakkoisia kantapäitäni vereslihalle. Hengitän raskaasti ja välillä minun täytyy kumartua ja rykiä verisiä klimppejä. Kipu keuhkoissani on viiltävä, mutta yritän saada sen ajatusteni taka-alalle naureskelemalla pienelle elimelle, jonka olin äskettäin leikannut irti. Minulle oli opetettu jo pienenä pojan kloppina, että usein nauru on se, joka auttaa kun elämä riepoo ja ruuvi kiristää hermostoa. Muistin kuinka isäni jyrisevällä äänellään antoi tämän neuvon repiessään jo mädäntyneitä hampaitani irti, kun olin vielä pieni poikanen. Tätä muistoa kunnioittaen annoin nauruni jyristä ja saman aikaisesti silmäni kyynelehtivät paatuneen sydämeni ja riutuneen kehoni tuskaa.

Puusta puulle nojaillen etenin, hitaasti ja tuskallisesti. Silmissäni pyöri ja ajatusten rihmastot katkeilivat. Puiden lomassa pilkisti kallio. Otin tavoitteekseni kiivetä sen päälle, vaikka en ollutkaan varma jaksamisestani. Askel kerrallaan. Lähempänä kalliota sain havaitsin leveän halkeaman. Se ei ollut kovin korkea, mutta melko leveä, voisi kai sanoa luolaksikin. Tiesin, etten jaksaisi kivuta kallion laelle ilman lepoa, joten taistelin tieni pimeää luolaa kohti.

Nojasin luolan suun teräviin kiven säröihin. Luolasta tuli haju, miltei löyhkä, joka toi mieleeni kuukauden päivät vedessä olleen hirven ruhon hajun. Pistävä, paksu ja erittäin päälle käyvä lemu, johon sekoittui luolan oma kostea tuoksu ja jokin muu kitkerä mädän löyhkä. Onneksi olin tottunut elämäni aikana erilaisiin hajupäästöihin, enkä ollut heikkohermoinen. Päättäväisesti ryömin sisään luolaan. Päivän valo ei ulottunut muutamaa metriä pidemmälle, mutta sisällä luolassa parveili jonkinlaisia yöperhosia, joista loisti kelmeää valoa. Tämän valon avulla hahmotin hieman mihin luolan käytävä jatkui. Muutaman kerran iskin pääni seinään. Kipu oli virkistävä, mutta silmille tuleva veri vaikeutti näkemistäni.

Voimani olivat hyvin vähissä. En ollut enää täysin perillä siitä missä olin tai kuinka kauan olin siellä ollut. Konttasin eteen päin otsa veressä ja polvet ruvella. Minulla oli hirvittävä jano ja nälkäkin mourusi vatsani uumenissa. Poron viulun olin tietysti unohtanut puun juureen, kun olin hurmiossa tappanut uhrini. Miehistä elintäkään en sentään viitsisi syödä, eikä siinä paljoa nälän pitimiksi olisi ollutkaan. Löysin luolan seinistä sammalta, jota imeskelemällä sain hieman nestettä. Tunsin saavani lisää voimaa ja jaksoin jatkaa vaivalloista taivaltani. En enää tiennyt miksi olin lähtenyt ryömimään pidemälle luolaan, tarkoituksenihan oli vain nukkua. Mutta tehty mikä tehty, minulla ei ollut tapana perääntyä. Syvemmällä luolassa kourani sattui niljakkaaseen sienirykelmään. Sen kummempia miettimättä kahmaisin kaiken kouraani ja suoraan suuhuni.

Havahduin aivan erilaisesta paikasta. Muistin vain sammaleen ja sienet. Nyt ajatukseni menivät aivan nurin kurin, ylös alaisin ja päin vastoin. Luolakin oli muuttunut valtavaksi kammioksi. Olin kielekkeen reunalla. Pudotus reunalta oli syvä ja se peittyi pimeyteen. Silmäni täyttyivät värikkäistä geometrisistä kuvioista. Tuijotin kammion kattoa, joka tuntui jatkuvan loputtomiin ylös päin. Ylempänä näin hohtavia kiviä, sekä erilaisia seinämiltä riippuvia kasveja, jotka hohtivat kelmeää valoaan. Tätä kivien ja kasvien peittämää kattoa tuntui jatkuvan loputtomiin. En ollut lainkaan tietoinen oliko tämä kaikki vain houretta vai olinko todellakin päätynyt tähän satumaiseen kammioon. Koko ylävartaloni tuntui hyvin raskaalta ja vatsassani velloi hyvin epämiellyttävästi. En voinut kuin kumartua ja työntää pääni kielekkeen reunan yli. Annoin rajusti ylen tuntien vatsani tyhjentyvän. Värit silmissäni räjähtivät kukkaan ja ajatukseni menivät suoraan parantajan luokse. Parantaja kommunikoi kanssani toisessa ulottuvuudessa, johon olin myrkytyksen takia joutunut. Tunsin suunnatonta kauhua tätä vierasta ja outoa tilaani kohtaan, mutta tunsin myös helpotusta, ehkä minun ei enää tarvitsisikaan jatkaa raskasta matkaani ja mennä fyysisesti tietäjän luokse. Olin kohdannut parantajani.