Syön antidepressiivejä nykyään turhaan ja haluankin niistä luopua. Ei ole mitään syytä latistaa tunteita tropeilla, mikäli ongelman aiheuttajaan ei käydä käsiksi. Katkennut raajakin pyritään korjaamaan, sen sijaan, että syötäisiin särkylääkettä tuskan lievittämiseksi. Tiedän tasan tarkkaan, että kärsin masennuksesta siksi kun vietän liikaa aikaa itseni kanssa, ja en ole riittävästi yhteydessä kanssaihmisiin. Nuorempana tämä oli minulle helpompaa, enkä oireillut kovin voimakkaasti. Nuorempana se oli ehkä valinta, mutta nyt tämä yksin nysvääminen on alkanut tuntua huonolta.
On vaan alettava entistä tehokkaammin miettiä, miten pääsisin johonkin mukaan. Minulla kun on nykyään suuri halu kuulua johonkin. Tosin kouluryhmä onkin jo yksi merkittävä ryhmä. Mutta ei se riitä, kaipaan kouluajan ulkopuolistakin sosiaalista elämää. Ehkä joskus saan työkavereitakin (kuten kesälläkin sain).
Saisin uusia ystäviä ja seurustelukumppaninkin, mikäli kiinnostuisin enemmän muista. Miksen sitten kiinnostu? Siinä se vaikeuteni onkin. Ongelmani on ilmaista itseäni ja antaa riittävän avoimia eleitä (etenkin seurustelukumppanin saamiseksi). Olenhan huomattavan ujo ja estynyt nuori mies. Tehtävänäni on vaan kohdata ne pelot ja tehtävä edelleen kovasti töitä tullakseni rohkeammaksi.
En ole ollut koskaan ilmeisesti riittävän hengellinen. Annetaanhan kuulemma siinäkin kirjassa lupa, jopa kehotus itsensä rakastamiseen. Vaikka olen ujo ja pelokas, en minä ole muita huonompi. Olemme kaikki samalla viivalla, jos Jumala on meidät luonut kuvakseen.
On vaan alettava entistä tehokkaammin miettiä, miten pääsisin johonkin mukaan. Minulla kun on nykyään suuri halu kuulua johonkin. Tosin kouluryhmä onkin jo yksi merkittävä ryhmä. Mutta ei se riitä, kaipaan kouluajan ulkopuolistakin sosiaalista elämää. Ehkä joskus saan työkavereitakin (kuten kesälläkin sain).
Saisin uusia ystäviä ja seurustelukumppaninkin, mikäli kiinnostuisin enemmän muista. Miksen sitten kiinnostu? Siinä se vaikeuteni onkin. Ongelmani on ilmaista itseäni ja antaa riittävän avoimia eleitä (etenkin seurustelukumppanin saamiseksi). Olenhan huomattavan ujo ja estynyt nuori mies. Tehtävänäni on vaan kohdata ne pelot ja tehtävä edelleen kovasti töitä tullakseni rohkeammaksi.
En ole ollut koskaan ilmeisesti riittävän hengellinen. Annetaanhan kuulemma siinäkin kirjassa lupa, jopa kehotus itsensä rakastamiseen. Vaikka olen ujo ja pelokas, en minä ole muita huonompi. Olemme kaikki samalla viivalla, jos Jumala on meidät luonut kuvakseen.
Vastaukset 37
Vanhimmat
Hoet ja hoet että miten sosiaalisemmaksi muttet sitten tee mitään. Kyllä sinä tiedät että toisia nuoria löytyy kapakoista, kuntosaleilta jne. Seurakunnista saattaa löytyä joku vinksahtanut. Kirkosta eroaminenhan lisääntyy nykyään. Mutta jäikös sinulle yhtään kaveria niistä kesäisistä työkavereista vai katositko sinä heidän joukostaan?
1. Hanki jokin harrastus. Sellainen josta oikeasti olet kiinnostunut, niin jaksat siellä käydäkin. Kun olet oikeasti kiinnostavan asian parissa, ei paine luoda suhteita ole liian suuri, mutta toisaalta on helpompaa lähestyä ihmisä, kun tietää heidän olevan saman asian ihmisiä. Ainakin keskustelua on ehkä helpompaa ylläpitää alussa.
2. Ajattele, ettei sinulla ole mitään menetettävää. Eihän sinulla olekaan. Koeta ajatella, että yhdentekevää mitä ihmiset ajattelevat ja saatko ystäviä. Lähestyminen on silloin helpompaa, koska paineet katoavat. On helppoa lähestyä ihmisiä, kun unohtaa että heiltä voisi saada mitään.
En voi taata, että nämä neuvot toimivat sinulla, mutta minulla ne toimivat hyvin. Olin aivan avuton lähestymään ja puhumaan ihmiselle, ja toivoton vastakkaisen sukupuolen kanssa, mutta kun aloin ajatella että olen ollut jo niin pitkään yksin, että pärjään kyllä sen kanssa vaikka loppuelämäni, mikä hyvinkin voi olla kohtaloni, että minulle on samantekevää mitä ihmiset ajattelevat minusta tai torjutaanko minut. Joten aloin vain puhua. Ja huomasin, että vaikka olen aina kuvitellut ihmisten pitävän minua tyhmänä, niin eivät he itse asiassa pidäkkään (tai jotkut varmaan pitävät, mutta ainakaan he eivät sano sitä, ja hitot siitä ylipäätään). Se siis kannatti.
Tunnustan, että tähän päätökseen vaikutti paljonkin masennuslääkkeiden parantava vaikutus.
Ei huonoja, vaan hienoja neuvoja. Ovat lääkkeet olleet minullakin suuressa merkityksessä. Niiden tukemana olen varmasti tullut käyneeksi sellaisissakin paikoissa, jossa en aiemmin ollut USKALTANUT käydä. Olipa lääkityksen suhteen mikä tahansa tilanne tulevaisuudessa, ei ne kokemukset lähde mielestäni. Uskallan mennä tulevaisuudessakin mm. elokuviin.
Se olisikin hyvä jättää liika ankaruus itseään kohtaan. Antaa itselleen lupa olla tällainen hieman rajoittunut. Uskaltaa olla ihmisten kanssa, vaikka pelottaakin se torjutuksi tuleminen. Kun pitää silmänsä auki, voi nähdä monenlaista kulkijaa. Joten kyllähän sinne sekaan mahtuu yksi tällainen sosiaalinen arkajalkakin.
mielessä, että tosi monella muullakin on epävarmuutta itsestä, sosiaalisia pelkoja ja kipsejä ja kaikenlaisia, myös mielenterveysongelma, mitä ei usein päältä katsoen uskoisi, mutta tutustuessa paremmin sitten saa tietää niistä. Eli et (enkä minäkään) ole ainoa rajoittunut, meitä rajoittuneita persooniahan riittää :) Kenties se ei meistäkään näy päälle päin, toivon mukaan. Jaksaa vaan yrittää ja pitää lippua korkealla!
Minä olen henkisesti samassa tilanteessa kuin säkin. Syön amfetamiinijohdannaisia eli mielialalääkkeitä myös masennukseen.
"Tiedän tasan tarkkaan, että kärsin masennuksesta siksi kun vietän liikaa aikaa itseni kanssa, ja en ole riittävästi yhteydessä kanssaihmisiin. Nuorempana tämä oli minulle helpompaa, enkä oireillut kovin voimakkaasti. Nuorempana se oli ehkä valinta, mutta nyt tämä yksin nysvääminen on alkanut tuntua huonolta."
Tämän olen myös minä huomannut. Mutta pitää osata suhteuttaa, eikä alkaa psykoosihoureilemaan. Olen liikaa itseni kanssa enkä näe kokonaisvaltaisesti kuinka samanlaisia kuin minä ja huonommassa jamassa on monia tuhansia. Minä en vaan koe että olen henkisesti suomalainen, olen henkisesti enemmän venäläinen ja nuorempana minäkin olin oireeton ja terve. Tämä maa on vienyt minulta kaikki, mielenterveyteni, urani, koulutukseni... en ole enää se hymyilevä poika joka olin ennen kuin jouduin koulukiusaamisen uhriksi. Nyt olen katkeroitunut ja synkkä. Tämän maan erilaisuutta, persoonia ja erikoisuuksia vihaava ilmapiiri on tuhonnut elämäni. Tämän maan vihamielisen ilmapiirin vuoksi olen menettänyt kaiken, ja olen melkein riistänyt henkeni sen takia.
"On vaan alettava entistä tehokkaammin miettiä, miten pääsisin johonkin mukaan. Minulla kun on nykyään suuri halu kuulua johonkin. Tosin kouluryhmä onkin jo yksi merkittävä ryhmä. Mutta ei se riitä, kaipaan kouluajan ulkopuolistakin sosiaalista elämää. Ehkä joskus saan työkavereitakin (kuten kesälläkin sain)."
Tunnen, että olen syrjäytynyt lopullisesti yhteiskunnasta ja sairastunut parantumattomasti.
"Ongelmani on ilmaista itseäni ja antaa riittävän avoimia eleitä (etenkin seurustelukumppanin saamiseksi). Olenhan huomattavan ujo ja estynyt nuori mies. Tehtävänäni on vaan kohdata ne pelot ja tehtävä edelleen kovasti töitä tullakseni rohkeammaksi."
Keskiverron miehen on äärettömän iso työ tehtävä että saisi toimivan parisuhteen. Nöyryyttävä attraktiivisen naisen torjunta voi olla pahempi vaihtoehto kuin vastentahtoinen yksinäisyys.
"Syön amfetamiinijohdannaisia eli mielialalääkkeitä"
:) vai on ne sukua pirille? Käyttämäni essitalopraami väsyttää päinvastoin ja se jääkin jossakin vaiheessa pois.
En tunne sinun tilaasi, mutta eihän ura ainakaan ikäsi perusteella ole sinulta vielä viety. Olethan vaikka minuunkin nähden 10 vuotta nuorempi.
Voimakkaasti ajattelevalle (syvälliselle) miehelle naisen löytyminen tuntuu olevan kohtalaisen vaikeaa. Minulle ovat monet keski-ikäiset naiset sanoneet, että minulla on erinomainen kyky puhua toiselle. Kyllä minä sen itsekin tiedän, mutta ujouteni takia se pääsee liian harvoin esille. Lisäksi pelkään nuoria viehättäviä naisia, mikä on aika huono juttu...
Palailin juuri kirjaston ja kaupan kautta koulusta kotiin. Minulta puuttuu normaali perhe-/parisuhde-elämä, jollaisen terveellä itseluottamuksella varustetut kykyenevät löytämään. Onneksi olen onnistunut löytämään muutamia hyviä ystäviä, jotka ovat minulle tärkeitä ja hekin näyttävät pitävän minusta. Ehkä minä vielä kohtaan vapaan ja sopivan naisenkin.
On aika lähteä taas iltalenkille. Lenkkini ovat yleensä yleensä noin 11 km, mutta yhtenä iltana talsin 16,5 km.
":) vai on ne sukua pirille? Käyttämäni essitalopraami väsyttää päinvastoin ja se jääkin jossakin vaiheessa pois."
Seronil vai mikä se nyt oli on joskus ollut laihdutuslääke, ja piristää, vai mitä se nyt oli, että ainakin noilla tietopohjilla se on jotain sukua amfetamiinille vai mikä se nyt oli.
Auttaa ehkä, jos ymmärtää, että kaikki sosiaaliset pelot ovat tulleet kasvatuksen seurauksena, ei niille itse ole voinut mitään. Tottakai oma persoonakin on siihen vaikuttanut, mutta loppujen lopuksi vanhempien olisi pitänyut auttaa lasta sosiaaliseksi ihmiseksi, joka kykenee elämään tässä maailmassa. Toiset vain ovat onnekkaampia kuin toiset, tiedän sen omasta kokemuksesta. Asun yksin ja välillä tuntuu, että telkkari on ainoa seuralaiseni. Olen kroonisesti masentunut ja minulle on äärettömän vaikeaa puhua itsestäni, miten siis voisin saada ystäviä? Seurustelukumppanista puhumattakaan! Koen vielä miehet avaruusolioiksi, ei tunnu siltä, että he jakaisivat saman maailman kanssani, vaan olisivat täysin erilaisia kuin minä. Minusta tuntuukin aina, että minun pitäisi piristää miehiä ja parantaa heidän itsetuntoaan.
"Auttaa ehkä, jos ymmärtää, että kaikki sosiaaliset pelot ovat tulleet kasvatuksen seurauksena, ei niille itse ole voinut mitään. Tottakai oma persoonakin on siihen vaikuttanut, mutta loppujen lopuksi vanhempien olisi pitänyut auttaa lasta sosiaaliseksi ihmiseksi, joka kykenee elämään tässä maailmassa. Toiset vain ovat onnekkaampia kuin toiset, tiedän sen omasta kokemuksesta."
Osittain totta, vanhempien tulisi sosialistaa lapset eikä "suojella" maailman pahuudelta. Toisaalta, ei meistä kukaan ole lähtökohtaisesti onnekkaampi kuin toinen, koska geenit ovat toisilla joissain kohdin paremmat ja joissain huonommat. Esim. toinen on mielikuvitusrikas ja luova, kun taas toinen on sosiaalisesti lahjakas. Kyse on pohjimmiltaan siitä, että pitää osata elää lahjojen mukaan eli autenttisen itsen mukaisesti.
"Lahjat" eivät ole myöskään toisien etuoikeus. Jokainen voi kehittää itsessään kaikkia mahdollisia taitoja, vaikkakin ymmärrän että yksin masentuneena ei jaksa.
"Asun yksin ja välillä tuntuu, että telkkari on ainoa seuralaiseni. Olen kroonisesti masentunut ja minulle on äärettömän vaikeaa puhua itsestäni, miten siis voisin saada ystäviä? Seurustelukumppanista puhumattakaan! Koen vielä miehet avaruusolioiksi, ei tunnu siltä, että he jakaisivat saman maailman kanssani, vaan olisivat täysin erilaisia kuin minä. Minusta tuntuukin aina, että minun pitäisi piristää miehiä ja parantaa heidän itsetuntoaan."
Se on vain sitä autenttisen minuutensa löytämistä. Kun sen löytää, omat juurensa, esim. mulla on vanhan kansan miehet kuten isäni ja shakkiklubin miehet, niin silloin kantaa omaa identiteettiänsä ylpeänä. Muutkin hyväksyy sen lopulta, joten miehetkin sopeutuvat sinun toisinajatteluusi.
Itsetuntoa on hyvä parantaa ja piristää, mutta pitää varoa hyväksikäyttösuhteita, joissa on yksipuolinen hyötysuhdanne.
paikkoihin joissa on jonkin verran ihmisiä; kirjastoihin, kauppoihin jne.. sano edes muutama sana jollekkin jos sellainen tilaisuus tulee.
Psykiatri tyrkytti mulle "Cipralex" merkkistä lääkettä. Ei kuulemma aiheuta riippuvuutta, eikä henkilö tule väsyneeksi ja passiiviseksi. Tätä lääkettä käytetään kuulemma sosiaalisten tilanteiden pelkojen ja estyneen persoonallisuuden hoidossa. Ikää mulla on nyt vähän päälle kolmekymmentä ja en ole tätä ennen käyttänyt mitään lääkityksiä. Edelleenkin tekee mieli tapella vastaan ja pärjätä omilla sosiaalisilla taidoillani. Eipä nämä "kyvyt" kovin erikoiset ole, mutta ei tekisi mieli mitään lääkkeitäkään käyttää.
Olen tuota itse käyttänyt, mutta haluan jättää sen. Tiedän että tulee olemaan hankalaa. Kuitenkin se vaikuttaa liikaa minuun väsyttävästi ja tekee minusta aika "haamun". Ehkä se auttaa sosiaaliseen pelkoon - latistaen tuntemuksia. Tilanteessani ei ole mitään järkeä jatkaa vain tunteiden loiventamista. Pyrin eroon antidepressiiveistä (tosin mirtazapinin voisin vielä pitää sen nukahtamisvaikutusten vuoksi). En usko että minulla on aivoissa joku sairaus, joka saa minut ahdistumaan. Uskon että kysessä on vain se, että reagoin ahdistumalla mm. yksinäisyyteen ja tyytymättömyyteen itseäni kohtaan. Olen siis tehnyt itsestäni sairaan.
Nehän on jotain selektiivisiä serotoniinin takaisinoton estäjiä, eli "SSRI" lääkkeitä. Serotoniinihan vaikuttaa mielialaan, ja sen vajaus voi ilmetä alakulona, apatiana, masennuksena ja kroonisena väsymyksenä. Eli voi olla hyvinkin, että sä/mä ei "eritetä" tarpeeksi tätä aivojen välittäjäainetta. Luin jostain että toisilla sen puute voi aiheuttaa impulsiivista ja jopa väkivaltaista käyttäytymistä. Omasta mielestäni en ole masentunut ja mieliala on muutenkin suht positiivinen. Nämä sosiaaliset pelot on välillä vaan aika lamaannuttavia.
Toi mun lääkäri ihmetteli, miksi mulla on niin negatiivinen käsitys lääkkeistä ja että sivuvaikutuksetkin on niin lieviä ja ohimeneviä. No sä lääkkeen käyttäjänä heitikin jotain negatiivisia kommentteja SSRI-lääkkeistä. Väsymys, "haamumainen" olotila, latistuneet tunteet/tuntemukset...
Olen kirjastossa lukenut kirjaa nimeltään "Lääkkeet mielen hoidossa". Siinäkin mainitaan etenkin cipralexin auttavan hyvin sosiaalisessa pelossa ja paniikkioireissa. Lääkkeestä voisit saada apua, mikäli pelkojesi vuoksi selvästi välttelet sosiaalisia tilanteita. Itse olen lääkkeen avulla käynyt läpi kaikki pelottavat tilanteet. Minua on hoidettu parin vuoden ajan seuraavilla tropeilla:
Sitalopram (citalopram) -> Ei tuntunut missään, vaikka annostus nostettiin 40 mg:aan. Itse asiassa se saattoi jopa olla osasyynä siihen, että aloin kokea iltaisin infernaalisia ahdistuskohtauksia. Oli todella lähellä etten pahan olon puuskassa viiltänyt ranteita juuresveitsellä. Ja mietin myös satamassa hukuttautumista tai sitä junan alle menemistä.
Lääke ei siis tehonnut minulle oikealla tavalla. Se sai kokemaan entistä syvempää ahdistusta. Myöskään ongelmia alapään toiminnassa ei ilmennyt.
Efexor (venlafaxine) -> Koska citalopraami ei auttanut, otettiin käyttöön kalliimmat ja tehokkaat dropit. Venlafaksiini estää lisäksi noradrenaliinin takaisin ottoa ja se saikin minut tuntemaan olon... =D melkoisen hyväksi. Pupillitkin hoidon alussa oli melkoisen laajat. Aloin pian kokea jotain tunteita, jotka olivat olleet kadoksissa lapsuudesta saakka. Jopa värit tuntuivat kauniimmilta. Aloin saada tervettä rohkeutta ja uskallusta hakeutua ihmisten pariin. Käytin Efeä yli vuoden ja viimeinen annos oli 225 mg (käytetään isoja määriä). Jotenkin lääke alkoi kuitenkin menettää tehoa ja olisi ollut kai edessä annoksen nostaminen. Lääke on aika kallis ja siksi halusin että vaihdetaan johonkin toiseen.
Cipralex (escitalopram) -> Monen viikon viiveellä mieliala nousi selvästi normaalia tilaa korkeammalle. Sivuoireet olivat kattavat. Selvin merkki oli heikentynyt erektio ja kivuliaat ejakulaatiot. Se siis selvästi näyttää latistavan tunteita, koska käsittääkseni seksuaaliseen huipentumaan tarvitaan paljon muutakin kuin vain fyysistä työtä.
Muutenkin tunne-elämä on mennyt paljon apaattisemmaksi, monet asiat menettävät merkitystään.
Lääkkeet ovat siis eittämättä suuressa merkityksessä, hoidettaessa vakavia masennustiloja ja itsetuhoisia potilaita. Minäkin yhdyn siihen väitteeseen, että nykyään lääkärit kirjoittavat liian kevytkenkäisesti reseptejä ssri-lääkkeisiin. Tälläkin hetkellä ssri-lääkittyjä on aika paljon. Ehkä syynä on resurssien vähyys. Monet tarvisevat lääkkeen sijasta keskusteluapua ja monet myös rakastavaa syliä.
Pyrin siis seuraavan lääkärikäynnin jälkeen eroon essitalopraamista. Syitä siihen ovat väsymys, välinpitämättömyys, tukkoisuus...
Haluan löytää muita keinoja ongelmani hoitoon. Nykyinen troppi pahentaa estynyttä olemustani. Se jopa saa käpertymään itseensä. Sosiaaliset tilanteet eivät tunnu pelottavilta kun on niin tujusti tukossa.
Yhteiskunnassamme on asiat pahasti pielessä kun lukee lööppejä. Monissa perheissä voidaan pahoin ja itsekkyys ohjaa valintoja. Mihin on kadonnut yhteisöllisyys ja rakkaus lähimmäisiä kohtaan?
"Yhteiskunnassamme on asiat pahasti pielessä kun lukee lööppejä. Monissa perheissä voidaan pahoin ja itsekkyys ohjaa valintoja. Mihin on kadonnut yhteisöllisyys ja rakkaus lähimmäisiä kohtaan?"
Suosittelen Seronilia, vaikka olen sosiaalikammoinen, niin se poistaa jännityksen ja terästää ajatuksia. Hyvä troppi kahvin ja omega3 tabujen rinnalla. Mutta sen rinnalle sopisi joku antipsykootti, sillä muuten voi vajota hulluuden ja fanaattisuuden syövereihin.
Siksi se on kadonnut, koska nykyään miehet( varsinkin 1980- luvulla syntyneet)ajattelevat alapäällään, ovat itserakkaita, maailmanvaltiaita ja kasvaneet ilman tervettä maskuliinista roolimallia( eli isää). Siksi suurin osa nykymiehistä onkin vähän jotain vittuuntunutta äitiä muistuttavia "miehiä". 1970- ja myöhemmin syntyneet miehet ja naiset taas ovat vielä suurimmaksi osin henkeviä.
Nykyään kun kaikkien pitäisi olla individualisteja, suorittaa, kerätä materiaa ja rahaa ja vaan haalia kaikkea, niin siksi täällä voidaan niin pahoin. Olen enemmän ryhmätyöskentelijä kuin yksin suorittaja, tosin shakissa tykkään siitä että siinä saa yksin rakennella oman pilvilinna armeijansa ja sokkelouida hienojen kuvioiden luomassa mielikuvitusmaailmasa.
Terapeuttini on 1960- luvulla syntynyt kaunis varttuneempi nainen, jonka voisin tavata 1-2 kertaa viikossa, jos haluaisin. Nykyään tapaan häntä kerran viikossa. Hän on sielultaan vanhan ajan ihminen kuten minäkin, lukee kirjallisuutta ja on hiukan kaunosielu niinkuin minäkin, siksi saan hyviä juttutuokioita hänen kanssaan.
Koen että olen hyvin etäällä ikäisistäni ja tulen toimeen enemmänkin vanhan kansan miesten, vanhempien naisten ja ulkomaalaisten kanssa, koska en välitä tästä juntti, suoritus ja koviskulttuurissa jossa eletään leffojen sankarien ja kiiltokuvapoikien pillien tahdissa.
Joskus minulla on niin paha olo, että kykenen vaan lukemaan jotain historiaa, joka rauhoittaa mieltäni. Parikymppisten nuoret kanssa minulla ei ole juuri mitään yhteistä. Luullakseni olen pidetty naisten keskuudessa.
Kiitos sulle ja Krusaderille. Nyt alkoi pelottamaan koko Cipralexin käytön aloittaminen. Vähän liikaa haitallisia sivuoireita. Yhdestä oireesta kenties pääsee eroon, mutta tilalle tulee 4-5 uutta. Väittävät kyllä, että sivuoireet ovat lyhytkestoisia. Siltikin koitan vielä pärjäillä ilman lääkityksiä ja selitän tilanteen tuolle lääkärille.
Pidän itseäni henkevänä ja olenhan juuri 70-luvun puolella syntynytkin. Silloin kun minä olin pentu, annettiin tuntuva tukistus tai aimo "luunappi" päähän (yleensä rangaistuksena).
Mistähän sitä löytäisi vapaan, nuoren ja henkevän naisen? Koska tiedän että heitäkin on. Mukavan näköisiä naisia näkyy etenkin pääkirjastolla. Olen aina tuntenut vetoa lukemista harrastaviin nuoriin naisiin. Treffi-ilmoitus ei ainakaan tuota tulosta ja kapakasta ei löydy hieman ujoa, kirjallisuutta ja luonnossa liikkumista harrastavaa neitoa.
Olen kuullut että televisiossa pyörii joku Big brother -niminen visailuohjelma. Lööpeissä aina näkyy että joku on äänestetty ulos talosta tai studiosta. Mietin että ketä oikeasti kiinnostaa seurata sellaista visailua? Onkohan kohderyhmän oma elämä jotenkin vajaata tai tylsää? Ja mikä saa ihmiset menemään mukaan sellaiseen kilpailuun? Onkohan monen elämä ollut niin helppoa kun haetaan actionia tuollaisilla ääritempuilla?
Vanhan kansan ihmisten kanssa on yleensä helppo keskustella. On mukava muistella entisaikaisia asioita, niitä aikoja jolloin suorittaminen ei ollut vielä tullut muotiin.
Kannattaa tosiaan lääkärin kanssa keskustella, kuinka voimakkaasti sosiaalinen pelkosi rajoittaa elämääsi. Kyllä ne sivuoireet kestää jonkin aikaa, mutta en minä halua ainakaan loppuelämääni olla sellaisessa pöhnässä, jollaisen minulla aiheuttaa jo 10 mg:n annos.
Lisäksi kun olen liikuntahullu, pöhnä rajoittaa liikaa. Sitä on kuin jonkin moisessa horteessa ja kämmenetkin hikoaa kummallisesti. Eli tavoitteena olisi tulla toimeen ilman "kemiallista osa-aikalobotomiaa". Tosin voisin hyväksyä tarvittaessa rauhottavien tai beetasalpaajan käytön. Etyylialkoholipitoiset henkilökohtaiset beetasalpaajat eivät myöskään ole hyvä vaihtoehto sosiaaliseen arkuuteen.
Minusta sosiaalista pelkoa tulisi hoitaa ryhmässä tapahtuvalla siedätyshoidolla. Halukkaat kerättäisiin ryhmään ja yhdessä mentäisiin läpi pelottavia "rasteja". Ryhmän nimi voisi olla vaikka "Me pelkääjät" tai henkilökohtaisesti voisin olla ryhmässä "F.60.6". Vierailukohteita voisivat olla kirjastot, kauppakeskukset, kahvilat... Ryhmä olisi eräänlainen kerho meille arastelijoille. Kerhon tiloissa voisi myös suorittaa erilaisia harjoituksia. Sellaisia, joissa olisi turvallisessa ympäristössä lupa mokata ja käydä läpi kaikki tunteet, mitä pelko tuo mukanaan.
Minullakin oli päivällä armoton kahvikuppineuroosi koululla :D. Eniten minua pelottaa keskustassa käveleminen. Kun joutuu olemaan kaiken keskellä ja joka puolella on ihmisiä... Olen kuitenkin edistynyt eheytymisprosessissa, vaikkakin se on vienyt vuosia. Päivä päivältä olen lähempänä tasapainoista olotilaa.
Mua pelottaa pääasiassa ryhmätilanteet, jossa joudun mahdollisesti esittelemään itseni ja muutenkin yrittää puhua jotakin vieraille ihmisille. Ihmisten ilmoilla noin muuten olo onnistuu helposti, enkä jännitä ja arastele. Eli tavarataloissa, kahviloissa, festareilla ja erilaisissa tapahtumissa oleskelu ei tuota päänvaivaa. Onhan mullekin noita ryhmiä ehdoteltu. Joskus voisin vaikka kokeilla.
"Olen kuullut että televisiossa pyörii joku Big brother -niminen visailuohjelma. Lööpeissä aina näkyy että joku on äänestetty ulos talosta tai studiosta. Mietin että ketä oikeasti kiinnostaa seurata sellaista visailua? Onkohan kohderyhmän oma elämä jotenkin vajaata tai tylsää? Ja mikä saa ihmiset menemään mukaan sellaiseen kilpailuun? Onkohan monen elämä ollut niin helppoa kun haetaan actionia tuollaisilla ääritempuilla?"
Itse seuraan kyseistä realityohjelmaa. Yleensä olen vanhempien, viisaampien ja kypsimpien ihmisten puolella. Ja (yllätys yllätys) usein sellainen löytyy 1970- luvulla syntyneestä usein miespuolisesta henkilöstä. Itsekin olen ajatellut joskus osallistuvani mokomaan kisaan, mutta tarkemmin ajatellen ei minusta olisi siihen. Minut kuitenkin häädettäisiin talosta ensimmäisinä viikkoina ailahtelevan psyykeeni vuoksi, vaikka olisin kieltämättä erikoinen persoona. Sitten kun tosielämäkään ei ole mitään auvoista niin olisi se kurja tulla tuollaisen( vaikkakin dream)yhteisön hylkäämäksi.
Mikset etsi vähän vanhempaa naista? Yleensä 1970- luvulla syntyneet naiset ovat paljon empaattisempia ja ymmärtäväisempiä kuin parikymppiset teiniprinsessapissikset. Tietysti ulkonäköunelmat saa heittää romukoppaan kun nopeasti kasvot turpoavat tätimäisiksi, vaikkakin niissä on oma feminiininen viehätyksensä.
en kyllä ole aikeissa turvota tätimäiseksi. Aika rumasti sanottu.
Luunapit saa kokemukseni mukaan jotenkin varovaiseksi, tai ehkä se johtuu siitä, että mulle ei oo koskaan laitettu kunnon rajoja, joten en aina ihan tiedä, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä. Isäni käytti minua vielä henkisesti hyväkseen, joten oikein pysty luottamaan ihmisiin, eikä kirjastossa koskaan synny kenenkään kanssa niin paljon juttua, että siitä voisi seurata mitään. Muutenkin olen masentunut, enkä kovin puhelias tilassani, mutta silti kaipaisin seuraa kävelyretkille, ruuan laittoon ja telkkarin ääreen. Elämä tuntuu niin tyhjältä ilman parisuhdetta.Olen myös erittäin traumatisoitunut poikaystäväni jätettyä minut, joten miehiin luottaminen on vaikeaa. Tai siihen, että jostain voisi vielä saada rakkautta ja huolenpitoa.
Sun on pakko olla rohkea ihminen jos uskaltaisit todella mennä bb taloon. siellä esim. joutuisit koko kansalle selittämään että aiot mennä sivariin ja siellä kaivettaisiin kaikki sun persoonallisuudestasi irti. Siellä ihminen revitään kappaleiksi koko suomen kansan edessä. Jos olet tosissasi että uskaltaisit tämän kaiken niin kyllä nostan hattua sulle.
Oli pakko osallistua keskusteluun, kun huomasin tämän olevan niin mielenkiintoinen ja ennen kaikkea huomasin itse kärsiväni myös samoista ongelmista.
"Pidän itseäni henkevänä ja olenhan juuri 70-luvun puolella syntynytkin. Silloin kun minä olin pentu, annettiin tuntuva tukistus tai aimo "luunappi" päähän (yleensä rangaistuksena)."
Itse olen 26-vuotias, mutta henkisessä mielessä tunnen itseni enemmänkin yli kolmekymppiseksi, sillä mulla kun ei ole oikein koskaan ollut mitään yhteisiä puheenaiheita, mielenkiinnon kohteita ja elämänarvoja oman ikäisteni nuorten ja parikymppisten kanssa.
"Mistähän sitä löytäisi vapaan, nuoren ja henkevän naisen? Koska tiedän että heitäkin on. Mukavan näköisiä naisia näkyy etenkin pääkirjastolla. Olen aina tuntenut vetoa lukemista harrastaviin nuoriin naisiin. Treffi-ilmoitus ei ainakaan tuota tulosta ja kapakasta ei löydy hieman ujoa, kirjallisuutta ja luonnossa liikkumista harrastavaa neitoa. "
Mulle se naisten löytäminen on myös ollut aina ihan äärimmäisen vaikeata, kun en ole oikein koskaan viihtynyt baareissa ja viime aikoina olen muutenkin juonut tosi vähän alkoholia.
"Olen kuullut että televisiossa pyörii joku Big brother -niminen visailuohjelma. Lööpeissä aina näkyy että joku on äänestetty ulos talosta tai studiosta. Mietin että ketä oikeasti kiinnostaa seurata sellaista visailua? Onkohan kohderyhmän oma elämä jotenkin vajaata tai tylsää? Ja mikä saa ihmiset menemään mukaan sellaiseen kilpailuun? Onkohan monen elämä ollut niin helppoa kun haetaan actionia tuollaisilla ääritempuilla?"
Itsekään en ole koskaan välittänyt ikinä näistä big brotherin tyylisistä massanuorisolle suunnatuista hömppäohjelmista, sillä mä tykkään katsella mieluummin uutisia ja erilaisia yhteiskunnallisia ja poliittisia dokumenttiohjelmia.
"Vanhan kansan ihmisten kanssa on yleensä helppo keskustella. On mukava muistella entisaikaisia asioita, niitä aikoja jolloin suorittaminen ei ollut vielä tullut muotiin. "
Tämä on myös totta. Itsekin tykkään jutella enemmän vanhempieni ja heidän ikäluokkaa olevien ihmisten kanssa ja kuunnella juttuja heidän nuoruusajoiltaan, jolloin se suorittaminen, menestyminen ja materialismi eivät olleet samanlaisessa arvossa kun näin 2000-luvulla.
Ei kannata kieltää itseltään lääkkeiden tuomaa helpotusta, jos ne siis auttavat, sehän ei ole varmaa. Itse heitin ensimmäiset masennuslääkkeeni roskikseen noin kymmenen vuotta sitten, mutta nyt sitten syön niitä säännöllisesti. Ei aina tarvitse pärjätä yksin!
Tuskinpa olet tehnyt itsestäsi sairasta, olet ennemminkin sairastunut. Ehkäpä yksinäisyyden seurauksena, mutta tuskinpa sekään on itse aiheutettua, se voi johtua vaikka masennuksesta.Ja vaikka reagoisitkin ahdistumalla, voivat lääkkeet poistaa tätä ahdistusta ja helpottaa oloasi. Anna niille mahdollisuus!
Minäkin olen miettinyt itsemurhan mahdollisuutta, on hyvä, että siitä puhut noin avoimesti, minulla se on ollut jonkinlainen tabu. En vaan haluaisi vahingoittaa muita, enkä loppujen lopuksi pysty vahingoittamaan itseänikään. Toivottavasti joku päivä olen vielä kiitollinen siitä!
"Mulle se naisten löytäminen on myös ollut aina ihan äärimmäisen vaikeata, kun en ole oikein koskaan viihtynyt baareissa ja viime aikoina olen muutenkin juonut tosi vähän alkoholia."
Mullekin se naisten löytäminen on aina ollut äärimmäisen vaikeata, koska en minäkään ole viihtynyt baareissa ja alkoholin juominen on mulle ollut aina vaikeata. Missään muualla kuin baareissa ei ole ns. "soveliasta" lähestyä naisia kiinnostuneena, ellei halua leimaantua "stalkkeriksi", ainakin omalla alemman tason miehen( ATM) statuksellani. Jos mulla ois vasurissa Rolex ja joku puku niin kyllä sitte kelpais puhua friiduille. Kyllä mä tuun naisten kanssa juttuun kaverimielessä ehkäpä jopa enemmän kuin miesten, mutta ns. tositarkoitukseen eli vakavaan parisuhteeseen ei mulla ole mahkuja.
"Tämä on myös totta. Itsekin tykkään jutella enemmän vanhempieni ja heidän ikäluokkaa olevien ihmisten kanssa ja kuunnella juttuja heidän nuoruusajoiltaan, jolloin se suorittaminen, menestyminen ja materialismi eivät olleet samanlaisessa arvossa kun näin 2000-luvulla."
Samoin minä. Nuorempien kaverien kanssa kadotan jotenkin perspektiivin ja etäisyyden elämän tosiasioihin, kun taas vanhempien ihmisten seurassa tuntee olonsa arvokkaaksi, hyväksi, hyväksytyksi ja näkee asiat oikealla, positiivisella tavalla.
Vaikeaa sanoa millä tavalla tulla sosiaalisemmaksi.. tai millä tavalla hankkia niitä uusia ystäviä tai läheisempiä tuttavuuksia..
Nettihän on niiden hankkimiseen loistopaikka, mutta ikävä kyllä siinä missä osa miehistäkin kerää kunnon haaremin niin samalla monet eivät saa yhtikäs mitään..
Livenä taas on aika vaikeaa saada tuttavuuksia jos ei ole jo aikaisempia tuttavuuksia..
Harrastuksien aloittaminen on monesti vaikeaa ja niihin sisään pääseminen vielä vaikeampaa. Sopivia harrastuksia on myös varsin vähän.
Eli näillä eväillä varmaan tarvotaan loppuun asti.
Yksinäiselle nämä pyhät eivät ole parhaimpia aikoja. Huomenna taitaa olla joku Pyhäinpäivä ja sen seurauksena kirjastokin on jo kiinni, kuten myös huomenna :/. Jospa se ei lähde ahdistamaan vaikka onkin omissa oloissa pari päivää.
Taidan lähteä kohta talsimaan. Ja on tuossa elokuviakin vielä katsomatta. Kai ne puhuu trendikkäästi, että on Halloween. No, onneksi on hupinaamari päässä 24/7! :D.
Kuinka tilanteet nykyään muuttuvatkaan äkillisesti. Olin kuvitellut että tänä iltana käyn vaan lenkillä ja se on siinä. Kuinkas ollakaan laitoin viestiä eräällä ystävälle (minullahan onkin nykyään välittäviä ystäviä!). Päätimme sitten käydä kurkkaamassa vähän erilaista perjantai-iltaa ja kävimme eräässä hengellisessä tapahtumassa. Meillä oli mukava ilta. Huomasin taas, miten ujo ja estynyt olenkaan. Ilman ystävääni olisin istunut tuppisuuna, kuin orpo piru yksin vieraiden joukossa.
Olet onnekas, jos et ystävien seurassa ole tuppisuu. Minä kun sellainen olen, tuntuu, että pitäisi aina vain miellyttää muita, enkä sen takia osaa puhua itsestäni ollenkaan.
Minäkin tunnen itseni tavattoman yksinäiseksi, kaikki kaverit seurustelee tai sitten niillä on jo lapsia, eikä niistä oikein ole sinkulle seuraa. Vaikka lapset ovatkin mielestäni ihania, tulee itselleni tyhjä olo, kun puhe kääntyy niihin. Minusta tuntuukin, etten koskaan saa poikaystävää, enkä perhettä. Poikaystäväni jätti minut muutamia vuosia sitten ja isäni kuoli, minkä jälkeen olen ollut erittäin masentunut. Tuntuukin, etten kelpaisi kenellekään ja kun en itsestäni pidä, tuntuu, etteivät sitä tee muutkaan. Kuinka vanha olet?Kiva kuulla, että joku muukin tuntee olevansa sosiaalisesti rajoittunut; onko sinunkin helppo kirjoittaa itsestäsi, mutta vaikea puhua muiden kanssa?
Olen Sinusta kolme vuotta nuorempi. Jos mietin kouluaikaisia kavereita, hyvin monet ovat perheellisiä äitejä ja isiä. Näen kaikkialla ympärillä pareja ja perheitä, ja ne muistuttavat minua siitä, jota en itse ole kyennyt tavoittamaan.
Koko nuoruuteni mietin vain niitä vikoja, joiden uskoin olevan syynä yksinäisyyteen. Muutaman viime vuoden aikana olen viimein tajunnut syyt krooniseen yksinäisyyteen ja parisuhteettomuuteen. Taustalta on löytynyt estynyt olemus, joka on ovelasti ollut piilossa mm. masennuksen takana. En edelleenkään tiedä, voidaanko kohdallani puhua estyneestä persoonallisuushäiriöstä. Pystyn muutamien ystävien kanssa puhumaan hyvinkin avoimesti, mutta uusien ihmisten kanssa olen erittäin estynyt. Se tulee esille katsekontaktien vähäisyyteenä ja niin, etten pysty hakeutumaan muiden seuraan.
Pystyn kirjoittamalla aika hyvin kuvaamaan niitä tuntemuksia. Sekä lisäksi etenkin seurakunnan diakonille minun on aika helppoa kuvata ajatuksiani. Normaalissa kanssakäymisessä koen kai olevani sitten jotenkin turvattomilla vesillä ja olen hyvin estynyt mies.
Yritän tietysti tulla sosiaalisemmaksi. Ja se tuntuukin olevan ainoa ratkaisu tilanteen muuttamiseksi. Vaikeutena on se, että missä voisin käydä harjoittelemassa ihmiseksi kasvamista. Monilla on etulyöntiasemana se, että he ovat lapsesta saakka kuuluneet johonkin yhteisöön tai heillä on ns. kotikenttäetu. Itse kun on täällä vieraassa kaupungissa asunut kolmisen vuotta.
Uuteen paikkaan sopeutuminen voi olla todella vaikeaa. Ja varsinkin siellä kavereiden löytäminen, ja ennen kaikkea jos on masentunut. Kirjoittaminen ehkä helpompaa kuin puhuminen, varsinkin näin anonyymisti. Minä ainakin pystyn puhumaan, siis kirjoittamaan masennuksestani hyvinkin avoimesti, mutta siitä puhuminen on paljon vaikeampaa.
Olemmeko me, naisettomat, sitten pehmomiehiä? Tai me, keillä on vaikeuksia pitää naissuhteita kasassa tai ylipäätään löytää naisseuraa ilman virallista maksua( terapia, prostituoidut)? Olen aina pitänyt itsenäi pehmomiehenä, ja joskus olen kova, mutta sekin on vain hetkellistä katkeruuden tunnetta, joka ei ole pysyvää ja naisia hurmaavaa.
Nykyään kun on niin helvetin vaikeata olla mies. Ei saa katella naisia, muuten on stalkkeri, ei saa olla allapäin, muuten on luuseri, ei saa olla vakava, muuten on luotaantyöntävän "ilkeä". Jos hymyilee, on teeskentelijä tai sitten pehmomies.
Jos olisin syntynyt mihin tahasna muuhun länsimaahan samoilla geeneillä ja vaikka samassa elämäntilanteessa, niin olisin menestyvä, koska Suomessa on erilaisen ja myötätuntoisen ihmisen hyvin vaikea menestyä.
"Jos olisin syntynyt mihin tahasna muuhun länsimaahan samoilla geeneillä ja vaikka samassa elämäntilanteessa, niin olisin menestyvä, koska Suomessa on erilaisen ja myötätuntoisen ihmisen hyvin vaikea menestyä. "
Niin muissa Euroopan maissa kun osataan arvostaa meissä miehissä enemmän kaikenlaisia henkisiä ominaisuuksia ihan eri tavalla kun täällä meillä suomessa. Tässä maassa kun meidän miesten pitäisi olla aina niin menestyviä, menestymishaluisia ja tietenkin elää näiden perinteisten elämänarvojen mukaan niin, ettei tästä massasta vaan poikkeaisi liikaa.