Haluaisin kuulla tarinoita masennuksesta selviämisestä, niitä harvemmin kuulee, mutta masennuksen kanssa kamppaillessa niitä kaipaisin.Olen käynyt kohta jo vuoden terapiassa ja syönyt vähän kauemmin lääkkeitä, mutta mikään ei tunnu auttavan masennukseeni, ahdistus on kyllä vähentynyt, onneksi!Masennuin jo lapsena, kun vanhempani erosivat ja luulin sen olevan minun syytäni; ajattelin, että jos olisin ollut kiltimpi ja parempi koulussa isäni ei olisi muuttanut meiltä pois. Ikävöin sitä isää, joka minulla ennen eroa oli, enkä käsittänyt, miten isäni saattoi muuttua niin, että alkoi ikään kuin kohtelemaan minua kumppaninaan: hän soitti joka päivä ja kertoi kuulumisensa, muttei kysellyt ollenkaan, miten minulla meni. Olen vieläkin äärettömän pettynyt siihen, etten saanut koskaan isältäni huomiota, en vaikka kuinka yritin miellyttää häntä. Nyt hänen kuolemansa jälkeen tuntuu, että olen taantunut niin, että kuvittelen, että minun pitäisi olla se isän kiltti tyttö, joka ajattelee vain muiden tarpeita. Ehkä isäni ei olisikaan kuollut, jos olisin ajatellut enemmän häntä! Tunnenkin itseni todella arvottomaksi ja oman elämäni täysin turhaksi, voiko tästä parantua?
Onko kukaan koskaan toipunut masennuksesta?
nainen1975
191102
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 19
Vanhimmat
Ja mietteesi ilmentävät että olet itse asiassa hyvää vauhtia matkalla paranemiseen itsetiedostamisen kautta.
Jatka samaa rataa, vielä löydät oikean itsesi joka ei ole menneestä isästäsi tai isähahmotyypeistä riippuvainen. Tai mikäli et pääse tästä eroon, koita löytää itsellesi suhde missä tämä toteutuu terveellä tavalla (ei hyväksikäyttönä tai kostona).
Ehkä se suhteen etsiminen on osasyy masennukseeni, tuntuu todella vaikealta lähestyä miehiä. Ehkä se johtuu siitä, että alitajunnassani luulen kaikkiien miesten olevan samanlaisia kuin isäni oli;että he ajattelevat vain itseään, eivätkä ota minua ollenkaan huomioon. Ei mikään ihme, jos en halua sellaiseen suhteeseen.Sen takia minusta tuntuukin, että olen ikuisesti yksin.
itselläni yli 20 v kestänyt vaikea masennus lähti täydellisesti noin 6 kuukaudessa kun lopetin täysin kofeiinin käytön kaikissa muodoissaan.
Kiva kuulla, että on muitakin joilla on ollut krooninen masennus, ja varsinkin että se loppui. Toi kuulostaa vaan uskomattomalta, että kofeiini vois noin vaikuttaa.Mun on kauhean vaikea myöntää, että olen suurimman osan elämästäni ollut masentunut, on niin kova tarve olla pärjäävä ja pirteä koko ajan. Mutta todellakin helpottaa tietää, etten ole ainoa, joka noin pitkästä masennuksesta on kärsinyt. Epäilyttää vaan, voiko elämä olla normaalia, kun on niin kauan ollut jonkinmoinen muumio, vai olenko jäänyt ihan lapsen tasolle?
Its olen ollut 2 vuotta masennuksessa ja ahdistustakin oli riittäväti. Löysin sattumalta syyn ahdistukseeni sekä masennukseeni. Jätin noin kuukausi sitten kahvin pois ja elämä voittaa pikkuhiljaa. Olen juonut vain kofeiinitonta kahvia ja yhtään ei ole ahdistanut tai masentanut :) Kannattaa todellakin kokeilla!
Helvetin vaikeata oli, mutta ei ollut sossua ja rahaa terapioihin.
Elämä ja aika paransi. Työn tekeminen. Työ oli parasta lääkettä.
Aika hoiti masennuksen ja opetti ymmärtämään elämää ja ihmisiä ja ongelmia.
Jos olisin jättäytynyt märehtimään asioita itsesäälikyyneleissä, elämäni olisi luultavasti säälittävää nyt.
Ihminen pystyy urotekoihin omassa elämässään, jos tajuaa yrittää. Toinen, se huonompi vaihtoehto, on jäädä märehtimään asioita ja olla väärinymmärretty itsesäälissä nyyhkivä marttyyri.
Se sopii alle 5-vuotiaille lapsille, kun saa hiekkalaatikolla turpiin.
Ihmiselle on annettu aivot, että se niitä käyttäisi, yli 10-vuotias pystyy jo aika hyvin hyvin käyttämään aivojaan, puhumattakaan vähän vanhemmista.
Minkälaista aivojen käyttöä sinun ikäsi edellyttäisi ?
takia pitää vastailla noin töykeästi ja alentavasti varsinkin tällä palstalla. Toinen kyselee masennuksesta paranemisesta ja te kehoitatte käyttämään aivoja!!Missä sun aivos oli kirjoittaessas tota kommenttia? narikassa? Masentunut ei tarvii tollasta p#skan jauhantaa vaan järkeviä neuvoja ja selviytymis tarinoita. Oletko itse ollut masentunut? Jos olet auttoiko ihmisten hyökkäys sinua vastaan oloasi? Jos et poistu tältä palstalta.Kaikilla ei työnteko auta. Joskus voimat vain ovat niin loppu ettei edes jaksa töihin.Joskus vaan jää kotiin "märehtimään" vain koska ei pysty muuhun.Siinä ei mitkään aivot auta kun on syvällä kuopassa. masennuksia on yhtä paljon erilaisia kuin on ihmisiä ja jokainen kokee oman masennuksensa eritavalla.mietitkö että joku voi olla masentunut jopa sen takia että ei ole töitä? Minulla auttoi ystävien seura,entä jos ei ole ystäviä? joillakin toimii ulos luontoon meno,entä jos olet liikuntarajoitteinen etkä pääse luontoon?
Minkä ihmeen takia pitää tulla tänne palstalle masentuneita lisää masentamaan. Ja just nuo äkkijyrkät ja keljuilevat mielipiteet..voi hitto. Masennuspotilas tarvitsee ihan muuta kuin kovakouraista persuksille potkimista. Eikä siitä mieliala kohene kun toiset yrittävät syyllistää ja saada ihmisen tuntemaan että on itse aiheuttanut masennuksensa. Jos voisin, niin taluttaisin omin käsin niskasta kantaen tällaiset vastaajat katsomaan sairaalan osastolle katsomaan syvässä masennuksessa olevaa ihmistä!
Olen hiljakkoin sairastunut uudestaan masennukseen. Uskon ja toivon selviäväni tälläkin kertaa. Lääkityksen, terapian avulla pikkuhiljaa eteenpäin.
Edellisellä kerralla v.2004 pahin ajanjakso kesti noin puolisen vuotta, sen jälkeen alkoivat pikkuhiljaa positiivisuus ja elämänusko palailla elämääni.
Nämä askelet ovat kuitenkin pieniä ja tässä vaiheessa "pohjalla ollessa" on joskus vaikeeta uskoa parempaan päivään.
Sairastaessa. Selviytyi omien sanojensa mukaan ilman lääkkeitä. Kuuntelin radiohaastattelua Katan syntymäpäivän johdosta.
Olen itse sairastanut masennusta noin neljä vuotta (suunnilleen, tarkkaa aikaa on vaikea sanoa), josta reilu puoli vuotta olen käynyt psykologilla ja syönyt lääkkeitä. Masennukseni taustalla ovat vanhempieni todella riitaisa avioliitto, sen myötä syntynyt liiallinen kiltteyteni, sosiaalisten tilanteiden peloksi kehittynyt ujouteni ja yksinäisyys. Olin sairauteni vaikeimpina hetkinä täysin varma, etten tule ikinä, koskaan, milloinkaan toipumaan ja että loppuelämäni tulee olemaan pelkkää mustaa ahdistusta, kipua ja synkkyyttä. Olin kuitenkin väärässä. Ahdistus on hoidon aikana vähentynyt huomattavasti, ja muutenkin voin jo sanoa lähes parantuneeni. Haluaisinkin kertoa sinulle, että masennuksesta on täysin mahdollista toipua.
Kehotan sinua luottamaan siihen, että hiljaa hyvä tulee. Toipuminen voi viedä kauankin, muttei kannata kiirehtiä sen kanssa; asiat etenevät pikku hiljaa ja Sinäkin voit vielä jonain päivänä tuntea itsesi ja elämäsi arvokkaaksi. Voimia, valoa ja toivoa elämääsi!
Masennus voi kai olla hyvinkin pitkä, neljä vuottakin tuntuu ihan äärettömän pitkältä ajalta (itse olen nyt ollut puolitoista vuotta masiksessa). Se on varmaan kauheinta, mitä ihmiselle voi tapahtua..
vaikka se masennus jatkuisi pitkäänkin, oli se milloin syvempää, milloin vähän helpompaa.
Itselläni on takana kymmenen vuoden masentuneisuusjakso eri asteisena, sisältää kolme pitkää lääkitysvaihetta.
Järkeilemällä olen pystynyt kuitenkin viemään elämääni eteenpäin.
Päätin, että selviän tästä kaikesta. En antanut periksi, vaikka kamalan synkkiä vaiheita olikin. Silloin sanoin itselleni, että tämä on taas tällainen huono välivaihe, mutta vain välivaihe, parempaa on tulossa tulevaisuudessa kunhan vain jaksan pitää pintani.
Täytyy oppia näkemään pitkällä tähtäimellä elämänsä, asettaa itselleen tavoitteita, joita kohti pyrkii saadakseen elämänsä tasapainoon. Se ei ole helppoa. Mutta jos ei ole mitään suunnitelmaa, ei myöskään etene mihinkään.
Tulevaisuuteen katsominen ja päättäväisten suunnitelmien tekeminen helpottaa paljon. Jos ei pääse tavoitteeseen, niin puoliväliinkin pääseminen voi ohjata elämän jo ihan uusille urille.
Saattaa tuntua mahdottomalta, tuntuu, ettei mihinkään pysty, ei jaksa mitään, mutta jos ei auta itse itseään, ei kukaan muukaan sysää sinua sinne parempaan tulevaisuuteen. Onnen avaimet on jokaisella omissä käsissä. Kaikilla ei ole yhtä hyvät lähtökohdat, mutta omaa elämäänsä voi parantaa, jos vain tahtoa ja järkeä riittää.
Tarttumalla väkisin elämään saa suhteellisuudentajuaan ja itseluottamustaan vähitellen takaisin. Oman elämän hallinta tuo mielihyvää, joka häivyttää masennusta ihan huomaamattaan.
Se on aluksi suossa rämpimistä, mutta pienetkin onnistumiset
kannustavat eteenpäin .
Minä kannustan sinuakin yrittämään !
vaikka se masennus jatkuisi pitkäänkin, oli se milloin syvempää, milloin vähän helpompaa.
Itselläni on takana kymmenen vuoden masentuneisuusjakso eri asteisena, sisältää kolme pitkää lääkitysvaihetta.
Järkeilemällä olen pystynyt kuitenkin viemään elämääni eteenpäin.
Päätin, että selviän tästä kaikesta. En antanut periksi, vaikka kamalan synkkiä vaiheita olikin. Silloin sanoin itselleni, että tämä on taas tällainen huono välivaihe, mutta vain välivaihe, parempaa on tulossa tulevaisuudessa kunhan vain jaksan pitää pintani.
Täytyy oppia näkemään pitkällä tähtäimellä elämänsä, asettaa itselleen tavoitteita, joita kohti pyrkii saadakseen elämänsä tasapainoon. Se ei ole helppoa. Mutta jos ei ole mitään suunnitelmaa, ei myöskään etene mihinkään.
Tulevaisuuteen katsominen ja päättäväisten suunnitelmien tekeminen helpottaa paljon. Jos ei pääse tavoitteeseen, niin puoliväliinkin pääseminen voi ohjata elämän jo ihan uusille urille.
Saattaa tuntua mahdottomalta, tuntuu, ettei mihinkään pysty, ei jaksa mitään, mutta jos ei auta itse itseään, ei kukaan muukaan sysää sinua sinne parempaan tulevaisuuteen. Onnen avaimet on jokaisella omissä käsissä. Kaikilla ei ole yhtä hyvät lähtökohdat, mutta omaa elämäänsä voi parantaa, jos vain tahtoa ja järkeä riittää.
Tarttumalla väkisin elämään saa suhteellisuudentajuaan ja itseluottamustaan vähitellen takaisin. Oman elämän hallinta tuo mielihyvää, joka häivyttää masennusta ihan huomaamattaan.
Se on aluksi suossa rämpimistä, mutta pienetkin onnistumiset
kannustavat eteenpäin .
Minä kannustan sinuakin yrittämään !
Välillä se vain siltä tuntuu, sillä kun ajattelen menneisyyttäni, olen melkein koko sen ajan, jonka kykenen muistamaan ollut masentunut. Kotona asuessani en niin pahasti kuin sen jälkeen, mutta kuitenkin selvästi masentuneena. Minusta tuntuukin siltä, että toisten elämä on pelkkää masennusta, toiset eivät taas sitä koe lainkaan. Minun masennukseni kai johtuu siitä, että isäni käytti minua ongelmiensa kuuntelijana, eikä kuunnellut minua ollenkaan (vanhempani ovat siis eronneet, joten tätä tapahtui puhelimetse joka päivä), enkä sen takia osaa ottaa omia tarpeitani huomioon ollenkaan. Minusta tuntuu, että minä en hallitse elämää, vaan elämä hallitsee minua. Toinen asia, mikä varmasti vaikuttaa masennukseeni on se, että pelkään onnistumisia, minun tarvii tuntea niistä jotenkin huonoa omaatuntoa, joten elämässäni ei niitä kovin paljoa ole ollutkaan sen jälkeen, kun muutin pois kotoa. Toivon tosiaan, että saan stvittyäni ongelmiani ja että myöskään minun elämäni ei olisi pelkkää masennusta!
isääsi ja läheisiäsi yksilöinä, voit vapautua syyllisyydestä ja tuskasta. Heidänkin käyttäytymiselleen on joku syy.
Ehkä heilläkään elämä ei mennyt ihan niinkuin he toivoivat ?
He eivät pystyneet olemaan sellaisia kuin halusivat.
Jokainen meistä toivoo ehjää perhe-elämää ja elämää.
Harvalla elämä menee niin.
Asiat menevät ristiin, alkavat elää omaa elämäänsä, vaikka yrität mitä tehdä. Tulee eroja, tulee masennusta ja ahdistusta.
Kaikki johtuu jostain. Isäsikin oli inhimillinen ihminen, isälläsikin oli taustat, jotka vaikuttivat hänen elämäänsä, avioero muutti häntä, hän otti sinut ikäänkuin uskotukseen ?
Ole onnellinen siitä, että hän luotti sinuun. Hänelläkin oli varmaan ahdistus tilanteesta, vaikeissa tilanteissa ihmisellä on joskus omat ongelmat päällimmäisenä, eikä aina tajua toisen hätää ja ongelmia, jos omakaan tilanne ei ole hallinnassa.
Joskus joutuu lapsi olemaan vanhempansa auttaja, vaikka se ei ole kohtuullista eikä oikein.
Näitä erilaisia tilanteita ollaan me monet saatu kokea elämässämme, et ole ensimmäinen etkä viimeinen. En tarkoita missään nimessä vähätellä sinun ongelmaasi, ymmärrän, että asia on sinulle kipeä.
Kokemuksesta ehdottaisinkin, että kokeile asettautua isäsi ajatusmaailmaan ja elämään, miksi hän eki niin kuin teki,
ehkä sen kautta tulet ymmärtämään, että et ole syypää mihinkään, et ole arvoton, elämäsi ei ole turha ja voit toipua kipeistä asioista ja elää hyvän elämän sovussa menneisyytesi kanssa.
Monissa tilanteissa auttaa "vastapuolen" ymmärtäminen enemmän kuin ajatusten pyörittäminen omassa itsessään.
Vastaus ei aina löydy omaa itseään ajattelemalla.
Onnea vastausten etsimiseen ja kaikkea hyvää elämääsi !
Isäni oli varmastikin tyytymätön elämäänsä, mutta minusta minun ei olisi lapsena pitänyt ottaa siitä vastuuta, tai joutua ottamaan..Isäni luotti minuun, mutta eikä sen pitäisi mennä niin, että minä luottaisin isääni? En nimittäin häneen pystynyt ollenkaan luottamaan: hän ei koskaan ollut minua varten. MInusta tuntuukin, että liian suurella kauhalla on kaadettu liian pieneen saaviin, olen jonkunlaisessa burn-outissa jouduttuani kantamaan vastuuta sekä isästäni että itsestäni, ja vastuun ottaminen nyt asioista tuntuu liian raskaalta.
Tuntuisi kuitenkin, että olit isällesi hyvin tärkeä, koska hän sinuun piti yhteyttä eron jälkeen. Hän ei ehkä ollut henkisesti tasapainossa, kun eu sinua riittäväst huomioinut.
Olen paljossa samaa mieltä edellisen kirjoittajan kanssa.
Minun isäni luuli, että meillä kaikilla jatkuu eron jälkeen elämä normaalisti, että voimme melko hyvin. Hän ei ymmärtänyt, että me lapset kaipasimme häntä aivan valtavasti. Hän luuli, että kaipuu jäi vain hänelle ja hän on ainoa hätääkärsivä.
Kannattaa todellakin miettiä asioita kaikkien kannalta.
Asiat eivät ole niin yksiselitteisiä kuin luulee.
Se on kumma, miten sitä ei lapsena osaa sanoa, että on ikävä jotain tai ettei halua että joku käyttää likasankonaan..