VL-perheet kasvattavat lapsensa pelolla ja kurilla.
Yleistä on mm. lapsen pelottelu tulimereen joutumisella jonkun asian vuoksi. Monista asioista seuraa lapselle ainainen syllisyydentunne.
Samoin on kova ruumiillinen ja henkinen kuritus, vaatimus alistumiseen.
Siksi vl-lapsista kasvaa heikomman itsetunnon omaavia, kuin ihmisistä keskimäärin.
Yleistä on mm. lapsen pelottelu tulimereen joutumisella jonkun asian vuoksi. Monista asioista seuraa lapselle ainainen syllisyydentunne.
Samoin on kova ruumiillinen ja henkinen kuritus, vaatimus alistumiseen.
Siksi vl-lapsista kasvaa heikomman itsetunnon omaavia, kuin ihmisistä keskimäärin.
Vastaukset 5
Vanhimmat
on erittäin vaikea pitää aisoissa ilman kovaa pelottelua ja myös fyysistä "kasvatusta".
Tämä jättää jälkensä ihmisen itsetuntoon ja sieluun.
onko saarnamies isä?
Sitä isä onkun karhu, tappaa pentuja siksi, koska ei varmasti tiedä kenelle ne on.
lisääntyä koko ajan, niin kuin jotkin eläimet!!!
Ei ihme, ettei lapsille ehditä opettamaan mitään tapoja! Aina on uusi lapsi rinnoissa kiinni.
Erosin vanhoillislestadiolaisuudesta neljä vuotta sitten ollessani 15- vuotias. Olen vanhin perheemme kymmenestä lapsesta ja sain liian nuorena usein vastuulleni nuoremmat sisarukset. Jo alle 10- vuotiaana hoidin kuutta nuorempaa sisarustani, kun vanhempieni työpäivät sattoivat venyä pitkälle yli puolenyön.
Useissa lestadiolaisperheessä äiti jää kotiin lasten synnyttyä, mutta meidän perheessämme sekä äiti että isä työskentelivät omassa yrityksessään. Lasten kasvatuksesta vastasivat kunnan perhepäivähoitajat, mutta iltaisin vietimme paljon aikaa keskeämme. Vanhemmat olivat aina väsyneitä ja stressaantuneita, enkä muista kertaakaan jolloin olisimme viettäneet yhteistä laatuaikaa koko perheen voimin. He eivät koskaan kysyneet, mitä meille lapsille kuuluu tai olleet kiinnostuneita, kuinka vietämme aikaamme.
Rangaistuskeinot olivat useimmiten fyysisiä. Luunappi, tukkapölly ja läpsäytykset olivat arkipäiväisiä. Muutaman kerran vanhemmat myös potkivat, löivät kasvoille tai heittivät hiuksista seinään. Kuulimme olevamme "surkeita mukuloita" ja äiti uhkaili usein kuolevansa pois kokska ei jaksanut meitä.
Sairastuin kaksi vuotta sitten vakavaan masennukseen ja kamppailen yhä sen kanssa. En jaksanut tai halunnut enää elää, mutta löysin lähelleni ihmisen, joka auttoi jaksamaan. Monet ympärilläni ihmettelevät, kuinka pystyin normaaliin parisuhteeseen kaiken kokemani jälkeen. Olen selvinnyt myös bulimiasta, viiltelystä ja paniikkihäiriöstä, joiden syyt psykologien mukaan juontavat lapsuuteni turvattomuudesta.
Lestadiolaisperheissä vanhempien voimavarat ymmärrettävästi saattavat loppua, kun jaloissa pyörii kymmenkunta alle 15- vuotiasta lasta. Kuinka kaikille ehtii antaa tarpeeksi hellyyttä ja huomiota? Jääkö vanhemmille aikaa hoitaa parisuhdetta ja kerätä jaksamista?
Vanhempani uskovat että Jumala antaa heille juuri oikeankokoisen taakan kantaakseen, mutta entä kun oma ja lasten mielenterveys alkaa murentua? Tiedän, että vie vuosia tai vuosikymmeniä käsitellä lapsena kokemani turvattomuus, pettymykset ja kaltoin kohdelluksi tulemisen tunteet. Toivoisin vain, että nuorempien sisarusten ei tarvitsisi käydä läpi tätä kaikkea ja omille lapsilleni voisin tarjota paremman lapsuuden.
Vanhemmat, vastuu lapsista on teillä. Se, että perhe on uskovainen, ei riitä turvaamaan ehjää lapsuutta.
kirjoituksestasi!
Toivon sinulle paljon voimia ja toivottavasti pystyt esimerkilläsi jotenkin parantamaan kärsivien lasten asemaa.
Mielestäni on järkevämpää tehdä paljon vähemmän lapsia ja huolehtia niistä hyvin, kuin tehdä paljon lapsia, ja kohdella heitä huonosti. Ei kukaan pysty rakkaudella ja hyvin kasvattamaan kymmentä lasta, vaikka mitä väittäisi!