Pitää nyt vaan saada purkautua, ei tässä muuta pointtia... kuin ehkä että olkaa te onnellisia, joilla on lapsillenne ihanat ongelmattomat isovanhemmat.
Kun odotin ekaa lastani, äitini ilmoitti, ettei ole ikinä halunnut lapsenlapsia. Sanoi myös todella pahasti loukkaavia asioita pitkin raskausaikaa, kuten väitti, etten itse edes oikeasti halua lastani - syy kuulemma se, että "jos on raskauspahoinvointia, se on merkki siitä, ettei oikeasti halua lasta"! (yllätys yllätys hänen omat raskautensa sujui täysin vailla pahoinvointia) Ihan oikeasti noin sanoi! Eli siis kukaan, joka voi pahoin raskauden aikana ei syvällä sisimmässä halua lastaan???? Meillä oli vaikeuksia saada raskautta alulle, siihen meni vuosia, että ihan kivaa kuunneltavaa.
Välimme ovat surkeat, mutta en pysty itse niitä yksin korjaamaan enkä enää edes jaksa halutakaan sellaista, hänellä on paljon omia ongelmia, joita purkaa minuun. Olo on monesti kuin likasangolla. Vanhempieni liitto oli huono ja päättyi huonosti ja äitini on yhä katkera 30 vuoden jälkeen. Nyt häntä näyttää kovasti nyppivän se, että oma liittoni on hyvä ja kannustava, mieheni osallistuu lapsenhoitoon ja on kaikin puolin kunnollinen. Äitini nälvii suuntaan ja toiseen miehestäni koko ajan, yrittää löytää vikaa ja maalata piruja seinille. En jaksa kuunnella. Mutta tuntuu, että ainoa hyvä asia äidilleni olisi, jos minulla ja miehelläni alkaisi mennä huonosti - siitä hän kai saisi nautintoa?! On suoraan sanonutkin, että hänellä ei ole ollut ikinä sellaista tukea, kun olin pieni ja se ottaa päähän. Hän haukkuu isäni minulle mennen tullen näin vielä 30 vuoden jälkeenkin. Mikäs siinä, kai se paska mies oli, mutta miksi mun pitää edelleen kuunnella näitä juttuja? Äitini noin yleensä inhoaa miehiä. Olen jo huomaavinani, kuinka hän syrjii meidän pienempää, joka on poika (kutsuu pikkukikkeliksi, muka leikillään, minusta ei kiva lempinimi, ihan kuin poikalasta mikään muu ei määrittäisi??), mutta ainakin päällepäin hän nykyään palvoo vanhempaa tytärtämme. Tosin aina lahjoo karkeilla ja makealla - se kai saa hänet tuntemaan olonsa rakastetuksi? Yrittää kovasti tulla minun ja tyttäreni väliin, kertoo tytölle kaikkea ihmesontaa, en edes tiedä mitä, niin että tyttö tuli kerran kotiin, katsoi minua ja sanoi: "Äiti, mä pelkään sua." Mutta tyttö kartteli sen jälkeen isoäidin luo menoa aika kauan, vaikka muuten onkin ihan mummun perään. Tuntuu, että äitini on tosi kateellinen minun ja tyttären hyvistä väleistä, koska minun ja hänen välit on niin surkeat.
Kun haluan käydä vierailulla mahdollisimman harvoin enkä usein kutsu kotiimme, olen "kylmä ja kamala ihminen", kun hän on "kaikkensa tehnyt ja on aina pelkästään täynnä rakkautta" mua kohtaan.
Tekisi mieli pistää välit lopullisesti poikki, mutta kai sitä on kärvisteltävä, siedettävä ja kestettävä kaikki sen edesottamukset. Ei kai siinä muu auta.
Kiitos, kun sain "valittaa". Eiköhän tämä tästä taas :(
Kun odotin ekaa lastani, äitini ilmoitti, ettei ole ikinä halunnut lapsenlapsia. Sanoi myös todella pahasti loukkaavia asioita pitkin raskausaikaa, kuten väitti, etten itse edes oikeasti halua lastani - syy kuulemma se, että "jos on raskauspahoinvointia, se on merkki siitä, ettei oikeasti halua lasta"! (yllätys yllätys hänen omat raskautensa sujui täysin vailla pahoinvointia) Ihan oikeasti noin sanoi! Eli siis kukaan, joka voi pahoin raskauden aikana ei syvällä sisimmässä halua lastaan???? Meillä oli vaikeuksia saada raskautta alulle, siihen meni vuosia, että ihan kivaa kuunneltavaa.
Välimme ovat surkeat, mutta en pysty itse niitä yksin korjaamaan enkä enää edes jaksa halutakaan sellaista, hänellä on paljon omia ongelmia, joita purkaa minuun. Olo on monesti kuin likasangolla. Vanhempieni liitto oli huono ja päättyi huonosti ja äitini on yhä katkera 30 vuoden jälkeen. Nyt häntä näyttää kovasti nyppivän se, että oma liittoni on hyvä ja kannustava, mieheni osallistuu lapsenhoitoon ja on kaikin puolin kunnollinen. Äitini nälvii suuntaan ja toiseen miehestäni koko ajan, yrittää löytää vikaa ja maalata piruja seinille. En jaksa kuunnella. Mutta tuntuu, että ainoa hyvä asia äidilleni olisi, jos minulla ja miehelläni alkaisi mennä huonosti - siitä hän kai saisi nautintoa?! On suoraan sanonutkin, että hänellä ei ole ollut ikinä sellaista tukea, kun olin pieni ja se ottaa päähän. Hän haukkuu isäni minulle mennen tullen näin vielä 30 vuoden jälkeenkin. Mikäs siinä, kai se paska mies oli, mutta miksi mun pitää edelleen kuunnella näitä juttuja? Äitini noin yleensä inhoaa miehiä. Olen jo huomaavinani, kuinka hän syrjii meidän pienempää, joka on poika (kutsuu pikkukikkeliksi, muka leikillään, minusta ei kiva lempinimi, ihan kuin poikalasta mikään muu ei määrittäisi??), mutta ainakin päällepäin hän nykyään palvoo vanhempaa tytärtämme. Tosin aina lahjoo karkeilla ja makealla - se kai saa hänet tuntemaan olonsa rakastetuksi? Yrittää kovasti tulla minun ja tyttäreni väliin, kertoo tytölle kaikkea ihmesontaa, en edes tiedä mitä, niin että tyttö tuli kerran kotiin, katsoi minua ja sanoi: "Äiti, mä pelkään sua." Mutta tyttö kartteli sen jälkeen isoäidin luo menoa aika kauan, vaikka muuten onkin ihan mummun perään. Tuntuu, että äitini on tosi kateellinen minun ja tyttären hyvistä väleistä, koska minun ja hänen välit on niin surkeat.
Kun haluan käydä vierailulla mahdollisimman harvoin enkä usein kutsu kotiimme, olen "kylmä ja kamala ihminen", kun hän on "kaikkensa tehnyt ja on aina pelkästään täynnä rakkautta" mua kohtaan.
Tekisi mieli pistää välit lopullisesti poikki, mutta kai sitä on kärvisteltävä, siedettävä ja kestettävä kaikki sen edesottamukset. Ei kai siinä muu auta.
Kiitos, kun sain "valittaa". Eiköhän tämä tästä taas :(
Vastaukset 8
Vanhimmat
Äitisi on ilmiselvästi ammattiavun tarpeessa.
Amerikoissa jokaiselle on itsestään selvää käydä terapiassa, mikä näkyy kaikissa sarjafilmeissäkin Sopranosista alkaen. Suomessa terapia on vain "hulluille" varattu.
Pahus sentään!
Kyllä ihmisten pitäisi saada apua ammattiauttajilta, ettei koko suku ja varsinkin omat lapset joutuisi tuollaisiin tilanteisiin.
Sinuna välttelisin äitiä kaikin keinoin, sillä hänen negatiivinen asenteensa tarttuu lapsiinkin.
Ei kukaan ole kiitollisuudenvelassa vanhemmilleen, sillä vanhempien asia on hoitaa ja kasvattaa jälkikasvunsa, tai antaa tehtävä taitavammille, jos ei itse siihen pysty.
Vanhemmat ovat vastuussa lastensa hyvinvoinnista ja terveestä kehityksestä.
Lapsen ei tarvitse koko elämällään "kiittää" vanhempiaan lapsuudestaam. vaikka se olisi ollut kuinka onnellinen tahansa.
Miksi ihmeessä sinun muka pitäisi sietää äitisi huonoa käytöstä? Mikään mahti maailmassa ei sinua siihen pakota, päinvastoin.
Sinun sijassasi sanoisin hänelle, että nyt se länkytys loppuu, tai et ole enää tervetullut vierailulle, eivätkä lapsetkaan enää tule.
Jos vain yrität sietää hänen huonoa käytöstään, se vain pahenee, ja lopulta perheenne on hajalla. Sinun ensisijainen velvollisuutesi on pitää oman perheen, oman miehesi ja lastesi puolta, eikä päästää katkeroituneita ja häiriintyneitä ihmisiä pilaamaan elämäänne. Vaikka olisi omasta äidistä kyse.
Kaikki omintakeiset kutsumanimet yms. alkavat jossain vaiheessa kaivelemaan lapsiasikin, jos eivät kaivele jo. Sinun pitää puolustaa omiasi, äitisi ei kuulu teidän perheeseenne!
Mitä taas isääsi tulee, joku syyhän vanhempiesi eroon oli. Siihenkin hommaan tarvitaan kaksi.
Mä neuvoisin sinua laittamaan välit poikki äitiin. Et sinä muuten pääse noista jutuista ikinä eroon. Kerran se vain kirpaisee. Mutta, tuo lasten manipulointi on tosi kurja juttu. Koska lapsihan uskoo kaiken, mitä aikuinen hänelle sanoo.
Nimittäin, kokemuksesta voin sinulle sanoa, että äitisi ei tule koskaan muuttumaan. Pidä huoli siitä, että lapsesi ovat aina samanarvoiset, ikään ja sukupuoleen katsomatta.
Jos et vielä (ehkä et) ole sanonut selviä sanoja äidillesi niin sano nyt. Yhden kerran ja selkeästi. Että jos tämä tämmöinen ei lopu niin sitten ei olla MISSÄÄN tekemisissä. Et sinä, eivät lapsesi eikä miehesi. Äitisi on tottapuhuen avun tarpeessa, hänen ajatusmaailmansa on täysin kieroutunut ja hän vaikuttaa tosi katkeralta ihmiseltä. Voit samalla kun sanot suorat sanat, ensin toki esittää että hänen pitäisi hakeutua hoitoon. Todennäköisesti hän tyrmää ajatuksen. Mutta jos hän suostuisi siihen niin asiaa voisi tarkastella uudelleen. Toivottavasti löytyisi sopiva ratkaisu, niin sinun perheellesi kuin myös äidillesi. Oletko muuten koskaan kysynyt miksi hän käyttäytyy ja juttelee tuolla tavoin. Voisi vähän ruveta itsekin miettimään. Jos oma äitini olisi tuollainen en todella jaksaisi olla tekemisissä. Olen itse mummo, äiti ja äitini (hän elää edelleen) tytär. En voi edes kuvitella tuollaista käytöstä keneltäkään meistä. Jaksele! Muista, että sinun ei ole pakko sietää huonoa käytöstä keneltäkään.
Kiitos suorista ja selväjärkisistä kommenteistanne. Välillä sitä jo alkaa epäillä, että tekeekö tässä itse asiasta liian ison. Kierre on jatkunut vuosikausia, mutta aina sitä jotenkin toivoo, että jospa seuraavalla tapaamiskerralla hän olisikin muuttunut ja voisi olla rauha maassa. Mutta ei. Kun saisin itselleni taottua päähän, että eihän hän tosiaan tule muuttumaan. Monista asioista kyllä älähdänkin ja se siinä taitaa hänen mielestään ollakin vikana. Pitäisi arvostaa ja kunnioittaa, mutta minusta hänenkin sitten pitäisi olla sen arvoinen, ei vain vaatia sitä niiden perusteella, mitä hän on hyväkseni lapsuudessa tehnyt. Ihan kuin hän olisi tehnyt listan kaikista hyväkseni tekemistään asioista syntymästä asti, joihin nyt vetoaa syynä, miksi en saisi sanoa vastaan asioista. Tuossa yllä olikin hyvin sanottuna, että eihän lapsen kuulu jäädä kiitollisuudenvelkaan.
Viimeksi menetin malttini pahasti - tyttäreni oli kadottanut kaupungilla lempinallensa ja itki sitä ensin surullisena, sitten kiukkuisena vaikka kuinka kauan, ei mikään rauhoittelu auttanut, joten istuin sitten vain tyttö sylissä ja ajattelin, että itkeköön olonsa ilmoille niin kauan kuin tarvitsee. Äitini oli vieressä tölläämässä ja ilmeisesti ei kestänyt, kun itku vain jatkui ja jatkui, ja lopulta hän älähti mulle: "Sun pitää suuttua sille, että se lopettaa!!!" Mulla keitti yli. Tajusin, että ilmeisesti juuri noin itseni sitten on kasvatettu ne varhaisvuodet, joita ei enää muista, tunteita siis ei ole saanut ilmaista, kun aikuinen ei ole kestänyt sitä?!?! Ei ihme, että aikuisena on vaikeaa sitten ilmaista tunteitaan... En olisi tietysti tuosta kommentista saanut lapseni nähden niin raivostua äidilleni, mutta näin punaista. Ja tällaista se on kerrasta toiseen, mistä asiasta milloinkin.
Koitan nyt sisäistää antamianne neuvoja tässä, ottaa etäisyyttä ja koettaa, josko onnistuisin irrottautumaan tästä noidankehästä lopullisesti. Huoh. Olen joskus ehdottanutkin, että hän menisi juttelemaan jollekin ongelmistaan, mutta sehän kimmastutti, hän "ei mikään hullu ole"! Niinpä. Olen joskus arvellut, että kaikki hänen oireensa sopivat hyvin rajatilahäiriöön, mutta eihän sitä diagnosoitua saa.
Kiitos vielä, kun sain purkautua, ja kiitos vastauksista! Auttoi paljon!
Tuosta kunnioituksesta sen verran, kunhan pidät mielessä, mikäli sinulta sitä vielä vaaditaan, että kunnioituksen saa ihan ilmaiseksi ja erikseen pyytämättä, jos sen on ansainnut. Jos sitä erehtyy vaatimaan toisilta, sen on jo menettänyt.
Ei vanhemmilla(kaan) ole mitään subjektiivista oikeutta lasten puolelta tulevaan kunnioitukseen, vaan kyllä heidän on se ansaittava. Äitisi ei varmaan tätä kuitenkaan allekirjoita.
Lapset ovat vain lainassa meillä vanhemmilla, ja minusta vanhemman tehtävä on antaa mahdollisimman hyvät valmiudet elämässä pärjäämiseen. Kunnioittamalla lasta itsenäisenä ihmisenä ja arvostamalla hänen päätöksiään ansaitsee varmasti lapsen kunnioituksen ennemmin tai myöhemmin.
Terve!
Minäkin olen huomannut, että joskus vanhemmillani iskee kummallinen kateus ja käyttäytyvät ihmeellisesti.
Koitan olla sinne menemättä sitten jonkin aikaa ja sitten asiat taas on vähän paremmat taas jonkun aikaa. Onhan tämä pikkuvauvan äitinä oleva olotila aika kadehdittavaa sinänsä.. Se on ihanaa aikaa!!
Tosin sinun äitisi on todella työläs kertomasi mukaan, että ehkä on parempi olla aina tytön matkassa kun isoäitiä käy katsomassa ja kertoa myös hänelle, että tässä menee raja ja muuten ei tarvi nähdä jos ei rupea nauttimaan ja olemaan hyvä isovanhempi.
Siedin ja nielin vuosi kausia iso suista äitiäni.
Aloittajan kirjoitus oli samanlainen kuin itse olisin sen lähettänyt.
Olen ns. kiltti ja en helposti lähde hänen riitoihin. Ainaisia kommentteja,opetusta,loukkaamista jne. todella törkeääkin kielen käyttöä. Asumme 20 km välein.
Ahdistuin pelkästä joulun ym perhe juhlien ajattelemisesta.
Tajusin laittaa välit poikki. Lähetän joskus tekstiviestin ja käyn äitienpäivänä. Siinä se ja mikä helpotus. Se söi voimavaroja niin paljon. Tänään mietin että enpä ole muistanut koko äitiä moneen aikaan. Ja saman miesten vihan pokanikin saa tuntea. Tyttäreni syntymän jälkeen äitini jopa sanoi että onneksi tuli tyttö kun pidän enemmän tytöistä. Nyt valitettavasti hän on saanut rikottua välit sisareenikin.
Voimia sinulle ja ota ainakin etäisyyttä äitiisi.