Ajattelin tässä nyt kysellä tässä neuvoja tilanteeseen, miten mieheni suhtautuu pakko-oireisiini.
Jos kerron, että minulla on nyt masennusta, oireita tms, niin hän aina hermostuu kauheasti ja alkaa itse valittamaan, kuinka paljon se vaikuttaa suhteeseemme ja hänen hyvinvointiinsa (ja on jopa uhkaillut vaihtavansa puolisoa).
Toinen vaihtoehto on, että hän karjuu minua menemään heti jollekin terapeutille jos jotain pientäkin ilmenee. Olen ollut terapeutilla kyllä aikoinaan, mutta terapiaa ei kovin kauan tarjottu, kun katsottiin, että olen kuitenkin työkykyinen ja aina ei ahdista.
Nykyäänhän se helposti on niin, että terapiaa saa vasta sitten kun on jo ihan sekaisin. Ja monesti terapia on se viimeinen keino, kun mielestäni sen pitäsi olla se ensimmäinen!
Olen suht hyvin kestänyt näitä ongelmiani, mutta joskus masentaa. Silloin kun on ahdistavimpia hetkiä, niin en aina jaksa touhuta normaaliin malliin, en sängyssä, enkä muuallakaan (ruoanlaitto, ulkoilu, yhteiset hommat). Hänen parransänkipusuttelunsa aikaisin aamulla rupeaa vaan ällöttämään kun haluaisin vaan nukkua.
Mieheni ottaa tämän hyvin henkilökohtaisesti ja on sitä mieltä, että minun pitäisi vaan jaksaa enemmän ja lakata rypemästä itsesäälissä jne. Minun mielestäni kerran viikossa seksiä, jopa vielä omasta aloitteestani pitäisi olla ihan normaali määrä. Minua harmittaa kun aina vaan on töitä ja kotitöitä ja kaikkea muutakin karmea masennus/ahdistus ja sitten mieheni kuitenkin yrittää hirveästi piristää minua.
Ymmärrän kyllä häntäkin, mutta olen jopa alkanut syyllistää enemmän itseäni, koska minusta tuntuu tällä hekellä helpoimmalta vain käpertyä kuoreeni ja en jaksa syttyä mihinkään hellyyteen, kun kaikki muukin tuntuu vaan suorittamiselta. Pitäisikö uskoa vaan miestäni ja suostua hänen kanssaan touhuiluun ja seksiinkin, vaikkei se tällä hetkellä yhtään houkuta. Onko kerran viikossa sitten liian vähän?
Mieheni huolet ovat taas kuulemma sellaisia, että hän pääsee seksillä niistä eroon. Minulla taas sellaisia, että vain aika ja rauhoittava yksinolo auttaa.
Miten teidon muiden ahdistuneiden ja pakko-oireisten avioliitot tms-suhteet ovat toimineet? Ymmärtääkö puolisonne järjenttömiä pakko-oireita, ongelmia, ahdistusta ja masennusta? Miten olette itse toimineet (tai saaneet puolisonne ymmärtämään)?
Jos kerron, että minulla on nyt masennusta, oireita tms, niin hän aina hermostuu kauheasti ja alkaa itse valittamaan, kuinka paljon se vaikuttaa suhteeseemme ja hänen hyvinvointiinsa (ja on jopa uhkaillut vaihtavansa puolisoa).
Toinen vaihtoehto on, että hän karjuu minua menemään heti jollekin terapeutille jos jotain pientäkin ilmenee. Olen ollut terapeutilla kyllä aikoinaan, mutta terapiaa ei kovin kauan tarjottu, kun katsottiin, että olen kuitenkin työkykyinen ja aina ei ahdista.
Nykyäänhän se helposti on niin, että terapiaa saa vasta sitten kun on jo ihan sekaisin. Ja monesti terapia on se viimeinen keino, kun mielestäni sen pitäsi olla se ensimmäinen!
Olen suht hyvin kestänyt näitä ongelmiani, mutta joskus masentaa. Silloin kun on ahdistavimpia hetkiä, niin en aina jaksa touhuta normaaliin malliin, en sängyssä, enkä muuallakaan (ruoanlaitto, ulkoilu, yhteiset hommat). Hänen parransänkipusuttelunsa aikaisin aamulla rupeaa vaan ällöttämään kun haluaisin vaan nukkua.
Mieheni ottaa tämän hyvin henkilökohtaisesti ja on sitä mieltä, että minun pitäisi vaan jaksaa enemmän ja lakata rypemästä itsesäälissä jne. Minun mielestäni kerran viikossa seksiä, jopa vielä omasta aloitteestani pitäisi olla ihan normaali määrä. Minua harmittaa kun aina vaan on töitä ja kotitöitä ja kaikkea muutakin karmea masennus/ahdistus ja sitten mieheni kuitenkin yrittää hirveästi piristää minua.
Ymmärrän kyllä häntäkin, mutta olen jopa alkanut syyllistää enemmän itseäni, koska minusta tuntuu tällä hekellä helpoimmalta vain käpertyä kuoreeni ja en jaksa syttyä mihinkään hellyyteen, kun kaikki muukin tuntuu vaan suorittamiselta. Pitäisikö uskoa vaan miestäni ja suostua hänen kanssaan touhuiluun ja seksiinkin, vaikkei se tällä hetkellä yhtään houkuta. Onko kerran viikossa sitten liian vähän?
Mieheni huolet ovat taas kuulemma sellaisia, että hän pääsee seksillä niistä eroon. Minulla taas sellaisia, että vain aika ja rauhoittava yksinolo auttaa.
Miten teidon muiden ahdistuneiden ja pakko-oireisten avioliitot tms-suhteet ovat toimineet? Ymmärtääkö puolisonne järjenttömiä pakko-oireita, ongelmia, ahdistusta ja masennusta? Miten olette itse toimineet (tai saaneet puolisonne ymmärtämään)?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itselläni puhkesi masennus ja siinä samassa yhteydessä pakko-oireet. Masennusta mieheni katsoi "ohi menevänä juttuna" ja koitti piristää, myös yritti "pakottaa" tekemään kaikkea mukavaa.
Pakko-oireita hän ei alussa ymmärtänyt, enkä muuten minäkään tajunnut mistä oli kyse. Mieheni välillä jopa suuttui pakko-oireista, koska luuli, että esim. tahallaan ärsytän häntä. Hän ei voinut ymmärtää, että miksi mulla ei mene jakeluun, jos hän kerran vastaa mun varmitelukysymykseen ja mä vaan jankutan samaa asiaa tunti tolkulla.
Saatuani diagnoosin, menin terapiaan, jossa mieheni oli joskus mukana, varsinkin alussa. Se auttoi meitä kumpaakin ymmärtämään miksi minä toimin, niin kuin toimin ja miten mieheni tulisi toimia ja autttaa.
Ajan kanssa mieheni ymmärsi enemmän ja tuki myös 110 %.Me puhuttiin tosi paljon, ja se oli avain, joka auttoi meitä kumpaakin ymmärtämään ja jaksamaan sairauteni kanssa. Mieheni oli todella tärkeä tuki minulle, me kumpikin kasvettiin mun sairauden myötä ja opittiin paljon itsestämme ja toisistamme.
Ja mitä seksiin tuli, sitä oli ehkä kerran viikossa, suurimmaks osaks mun ehdoilla. Mieheni ei suuttunut, jos en suostunut yms.
Ehkä minua on siunattu vaan suunnattoman kärsivällisellä ja ymmärtäväisellä miehellä. Kyllä se mieskin tajuaa, kun sille vaan jaksaa selittää. =)
Tässäpä tämmöinen tarina...
Mun puoliso mitää mua ihan "hulluna" kun tarkistelen hellaa,koti-ovea,auton-ovia,onko kännykkä/avaimet/lompakko mukana/pankkikortti lompakossa...
Ei se ymmärrä vaan käskee lopettamaan tarkistelun kun se häiritsee sitä.
jos miehesi vaikeilla hetkillä uhkaa erolla, vaikka hänen pitäisi tukea sinua.
Huh huh, no nyt on onneksi taas välillä helpompi jakso. Huomaan että noi mun pakko-oireet ja alakuloisuus siinä samassa pahenee aina kun on PMS-oireet.
Kiitos kaikista tähän asti tulleista lohduttavista vastauksista. Hätäilin jo, että täälläkin pidetään omituisena. Tai no, onhan se monen "terveen" kannalta varmaan omituista, että jää pitkiksi ajoiksi johonkin vaivaavaan ajatukseen tai kun erilaisten "asioiden" suorittamiseen on vaan oltava tietty rutiini. Mieheni ei monesti ymmärrä, että en tahallani ole ärsyttävä tai jankuttava, alakuloinen, masentunut, haluton, ei-reipas, tms, tai järjestele tavaroita, vaan hän kokee, että rakastan jotenkin vähemmän häntä, kun en pysty toimimaan "normaalisti".
Ajttelin itse, että jos mies ei kohta yhdeksän yhdessä vietetyn vuoden jälkeen ole jo tottunut minuun, niin sitten se on enempi hänen ongelmansa. Kun yleensä hallitsen kuitenkin oireeni, niin jos mies ei sitä nyt mukamas kestä, niin saa mennä sellainen mies. Itsepähän halusi elää kanssani, vaikka kerroinkin oikeastaan melkein heti masennuksestani ja pakko-oireista.
Mielestäni jokainen saa olla ongelmineenkin sellainen kuin on, rakastettava ja arvokas. Jos ei ymmärrä toista (siis ei edes yritä ymmärtää), niin se on itsekkyyden huippu.
Ehkä tässä riivatun OCD:ssä on se hyvä puoli, että ei itse ainakaan lähde tuomitsemaan ihmisiä kovinkaan helposti hulluksi tms, vaan yrittää olla tukena sen minkä jaksaa...
Tuolla tukiasemassa oli kans juttua puolisoiden suhtautumisessa. Pitäisi tosiaan raahata mies varmaan mukana terapiaan, että tajuais. Näyttää olevan aika kahtalaista tuo suhtautuminen. Toiset ymmärtävät täysin, toiset ei ollenkaan. Ei me kuule tahallaan olla ilkeitä tai pakkoilla.
, ja sukulaistensa ja sossujen avustuksella vei myös lapset. Kauan koin, etteivät edes hoitajat ja psykiatrit tajua koko häiriötä. Sain tuntea olevani viallinen, kelvoton, joka pitää nyt saada "korjattua". Sitä kai tässä on 8 vuotta sit yritetty...Pakko-oireisen pitäisi jotenkin kai löytää samanlainen puoliso, jotta yhteiselämä jotenkin onnistuisi.