Mistä ihmeestä johtuu, että joudun toistuvasti ihmissuhteissani psykiatrin osaan? Olen huomannut, että olen nyt luiskahtamassa jo kolmatta kertaa erään henkilön psykiatriksi. No, tällä kertaa pidän varani, mutta se on taas toinen juttu.
Minulla on kaksi pientä lasta, joiden kanssa elän tyytyväisenä kotielämää. Eräs ystäväni odottaa kolmatta lasta, ja joka herran päivä häneltä tulee tekstiviesti, kuinka mahdottomia hänen lapsensa ovat, kuinka hän ei jaksa jne. Minun pitäisi olla siis pohjaton kaivo, joka jaksaa päivittäin kuunnella nuo samat valitusvirret! Jos kerron jotakin positiivista tai kivaa omasta elämästäni, masentunut ystäväni lyttää sen kokonaan tai alkaa kommentoida tilannetta tyyliin "helppohan sun on olla kun..." Eli ensin kuuntelen toisen murheet ja palkaksi saan vielä vittuiluripityksen. Tosi raivostuttavaa, kun toinen on jatkuvasti tyytymätön! Toki haluan auttaa ystäviäni, mutta jatkuvaa likasankona oloa en kestä.
Onko kukaan joutunut koskaan samanlaiseen tilanteeseen? Miten olette päässeet ko tilanteesta ohi? Oletteko jättäneet kylmästi vastaamatta tekstiviesteihin ja puheluihin vai oletteko katkaisseet psykiatrisuhteen. Mä alan väsyä. Tämä ei tunnu reilulta, koska mulla on omat pienet lapseni, joihin mun täytyy keskittyä.
Minulla on kaksi pientä lasta, joiden kanssa elän tyytyväisenä kotielämää. Eräs ystäväni odottaa kolmatta lasta, ja joka herran päivä häneltä tulee tekstiviesti, kuinka mahdottomia hänen lapsensa ovat, kuinka hän ei jaksa jne. Minun pitäisi olla siis pohjaton kaivo, joka jaksaa päivittäin kuunnella nuo samat valitusvirret! Jos kerron jotakin positiivista tai kivaa omasta elämästäni, masentunut ystäväni lyttää sen kokonaan tai alkaa kommentoida tilannetta tyyliin "helppohan sun on olla kun..." Eli ensin kuuntelen toisen murheet ja palkaksi saan vielä vittuiluripityksen. Tosi raivostuttavaa, kun toinen on jatkuvasti tyytymätön! Toki haluan auttaa ystäviäni, mutta jatkuvaa likasankona oloa en kestä.
Onko kukaan joutunut koskaan samanlaiseen tilanteeseen? Miten olette päässeet ko tilanteesta ohi? Oletteko jättäneet kylmästi vastaamatta tekstiviesteihin ja puheluihin vai oletteko katkaisseet psykiatrisuhteen. Mä alan väsyä. Tämä ei tunnu reilulta, koska mulla on omat pienet lapseni, joihin mun täytyy keskittyä.
Vastaukset 5
Vanhimmat
siinä valittavan ystävän asemassa.Mutta tämä todellinen ystäväni laittoi minut "ojennukseen".;)Ja kiitos siitä!!! Huomasin että olen masentunut,hakeuduin hoitoon ja nyt on valitusvirret mennyttä elämää!! KYLLÄ TODELLINEN YSTÄVYYS KESTÄÄ "TOTUUDETKIN"!!
mutta mullakin on yksi läheinen ystävyyssuhde jotenkin epätasapainoinen ja se välillä kismittää.
Ystävä ei tunnu jaksavan kuunnella murheitani, mutta hän kertoo hyvin tarkasti kaikki omat ongelmansa. Esim. kun odotin toista lastamme, hänellä epäiltiin sydänvikaa ja minä puolestani jouduin olemaan 3kk vuodelevossa, (ettei vauva syntyisi liian aikaisin) ja osan aikaa sairaalassa, kannoin huolta esikoisesta, joka auvoisen kotonaolon jälkeen joutui päiväkotiin hätäratkaisuna. Päiväkoti oli selvästi huono paikka ja lapsi lisäksi kärsi äiti-ikäväänsä. Kaikki tämä tieto ja ratkaisut tulivat ajankohtaisiksi parin viikon sisällä ja olin toki ahdistunut. Ystäväni soitti tietämättömänä asioista ja kysyi, miten menee. Kerroin hyvin lyhyesti. Sen jälkeen ystäväni vain sanoi voi, voi ja alkoi kertoa, kuinka hän ei jaksa kahta lastaan, kun heräsivät jo seitsemältä (tarkat kellonajat)ja kitisevät kaiken aamua ja kertoi tarkasti, miten ei ruoka toiselle aamupalalla maittanut ja sitten alkoi selittää, mitä anoppi oli edellisenä päivänä ostanut lapselle ja kuinka lahja ei miellyttänyt äitiä ja puhelu kesti ainakin puoli tuntia eikä meidän perheen ongelmista puhuttu mitään. Ystävä ei selvästikään jaksanut kuunnella. Seuraavalla kerralla hän ei myöskään muistanut, mitä olin kertonut perheemme tilanteesta. Ja sanoi taas ai jaa, voi voi. Ja sitten: "Sulla on niin helppoa, kun sun miehesi tekee kotitöitä..."
Olen pannut merkille, että hyvin tasapuolisetkin ystävyyssuhteet muuttuvat, kun toisesta tulee äiti. Yhtäkkiä oman murun vaipan sisältö on keskipisteessä eikä toisen kuulumisille oikein löydy korvaa. Tällainen menee kuitenkin yleensä nopeasti ohi, kun vauvavuosi hormonipilvineen väistyy. Tämä kannattaa pitää mielessä eikä musertua, jos pöhnässä oleva odottaja tai tuore äiti ei jaksa puhua kuin omista asioistaan. Kyllä se siitä taas normalisoituu, joidenkin kohdalla ainakin =)
Jos ei jaksa toimia kyökkipsykologina, kannattaa ottaa etäisyyttä. Minä olen ajatellut, että ehkä voin vähän auttaa, jos kuuntelen ja kertoilen omista asioistani sitten muille tutuille enemmän. Mutta jos pelkkä kuuntelu uuvuttaa, on parempi lopettaa.
Kun olet kerran keittiöpsykologin sijaan keittiöpsykiatri?
Olen ollut samassa tilanteessa. Mielestäni ystävän tulee tiettyyn pisteeseen asti joustaa ja jaksaa kuunnella toista, jos hänelle on vaikea tilanne. Mutta liika on liikaa, kaikkea ei tarvitse kestää.
Mulla oli aikoinaan ystävä, joka todella takertui muhun. Saatoimme nähdä kahvilassa töiden jälkeen ja jutella esim 1-2 h. Silti hän soitti joka ilta ja odotti, että juttelen puhelimessa ainakin tunnin, mielellään vaikka kaksi. Ja asia oli sitä, että vatvottiin miehiä (oltiin silloin sinkkuja). Siis sitä, että soittaakohan se ja se vai ei ja mitäköhän se tarkoitti, kun sanoi niin ja näin... Lopulta tein niin, että laitoin illalla puhelimet äänettömälle enkä vastannut hänen soittoihinsa. No se ystävyys kyllä sitten kuivui kokoon jonkun ajan päästä...
Mulla on myös ystävä, joka mielellään kaataa kaiken mun päälle. Lisäksi huvittavinta on se, että hän valittaa aina muista ystävistään, jotka puhuvat vain omista asioistaan eivätkä kuuntele häntä ;)
Tällä hetkellä ärsyttää yksi kaveri, joka ei minun ja muutaman muun ystävämme saatua lapsia halunnut nähdä lapsia koskaan eikä missään, Koskaan ei voitu tavata niin, että lapset olisivat olleet mukana. Nyt hän on itse saanut lapsen ja yhtäkkiä kaikki jutut lasten kanssa on tosi ok...
Minulla on myös tosi ihania ystäviä ja näissäkin mainitsemissani tapauksissa arvostan heidän monia muita piirteitä. Ap:lle sanoisin, että ihan kaikkeen ei tarvitse suostua, jossain vaiheessa voi sanoa ei, jos ei jaksa toisen ainaista valittamista. Tiedän tapauksia, joissa ystävän avioero on johtanut myös ystävyys suhteen kuolemiseen ihan sen takia, että koko avioeroprosessia on käyty läpi ystävän kanssa monta vuotta ja odotettu ikuista tukea. Ystävän tehtävä on antaa tukea, mutta jossain vaiheessa pitäisi ymmärtää myös hakea ammattiapua, ystäviä ei voi kuormittaa mahdottomasti.
kuuntelin "uutta ystävää" hänen suruissaan ja koetin auttaa ja antaa ideoita suuntaan ja toiseen ja kun minulle tuli vikeaa niin se ei kelvannu, piti mennä puhumaan asioitani muille. En saanut olla ns parempi edes siinä että oli vaikeaa. muutenkin kun aloin pohtia asiaa niin hänen piti olla joka asiassa korkeammalla kuin muut mutta se on jo toinen juttu.
Jospa se ystäväsi löytäisi iloisia asioita jälleen ja saisitte muuta puhuttavaa. :)