Usko elämään horjuu taas. Viime syksynä ja talvena olin masentunut, jota en ollut koskaan ennen kokenut. Aivan kauheaa. Masennuksen syyn arvelen olevan koulussani, josta puhuin opettajalle viime talvena. Koko ajan vaaditaan ja vaaditaan, kehuja ei liiemmin heru, useimmiten haukkuja ja joustamattomuuden puutetta morkataan. En jaksa tällaista, ja olinkin lopettamassa koulun kokonaan, mutta sitä ei olisi enää paljon jäljellä, joten yritin jaksaa..
Nyt taas alkaa olla hirveää haluttomuutta, inhoa opettajia kohtaan, itkeskelyä, eikä asiaa auta se, että minulla on yksityiselämässäkin huolia. Minua ei kertakaikkiaan voisi vähempää kiinnostaa koko ala, mutta jokin ammatti on pakko saada takataskuun. En halua jäädä tyhjän päälle, varsinkin kun en tiedä mitä haluaisin työkseni tehdä. Unohtelen asioita, kaikki vähäisetkin koulutehtävät jäävät viimetippaan ellei tekemättä kokonaan.
Miten ihmeessä selviän ensi kevääseen saakka?!
Nyt taas alkaa olla hirveää haluttomuutta, inhoa opettajia kohtaan, itkeskelyä, eikä asiaa auta se, että minulla on yksityiselämässäkin huolia. Minua ei kertakaikkiaan voisi vähempää kiinnostaa koko ala, mutta jokin ammatti on pakko saada takataskuun. En halua jäädä tyhjän päälle, varsinkin kun en tiedä mitä haluaisin työkseni tehdä. Unohtelen asioita, kaikki vähäisetkin koulutehtävät jäävät viimetippaan ellei tekemättä kokonaan.
Miten ihmeessä selviän ensi kevääseen saakka?!
Vastaukset 5
Vanhimmat
Ajattelin kertoa sulle omasta masennuksestani... ja josta toivottavasti olen selvinnyt...
Minä sairastin masennusta yhteensä 2 vuotta. Sain lääkkeet alkuun, jotka salaa jätin syömättä, ja sitä kautta jouduin sairaala hoitoon, koska masennukseni meni niin pahaksi. Sieltä päästyäni, olen synyt lääkkeitä aina viime kuukauteen saakka. Nyt pääsin niistäkin pois. =)
Masennukseni syyt oli joka päiväiset, väsymys, ihmissuhteet, stressi, ja koulu, joka ei kiinnostanut minua laisinkaan. Niinpä lääkäritkin käskivät minun jättää sen pois, vaikka puoli vuotta oli jäljellä. Mutta ainahan minulla on mahdollisuus palata lukemaan opinnot loppuun!!
Minulla on 2 vuotinen psykiatrinen hoito suhde takana, ja vaikka kaikki tuntuu nyt jotenkin sujuvan, emme lopeta sitä. Se auttaa vieläkin ja on turvana jos masennus uusiutuu...
En tiedä ymmärsitkö mitä yritän sanoa..
Kannattaa miettiä todella omaa oloansa, jotta on hyvä olla. Ei pakottaa ja stressata itseään turhaan.. monia asioita kannattaa kokeilla jotta löytää sopivaa. Tasapainoon pääsee itse tuntemuksen kautta. Opi käsittelemään itseäsi ja tunteitasi. Löytämään hyvä olosi..
Rohkeutta ja voimaa päätöksiin! Sekä valoa pimeneviin iltoihin!
Niin tutulta, että kylmät väreet nousee vieläkin.. Tiedän tasan tarkkaan mistä puhut. Olin samanlaisessa tilanteessa pari vuotta sitten. Kouluni kesti kaksi vuotta ja heti ensimmäisen puolen vuoden jälkeen alkoi tökkimään. Olin masentunut jo alkuunsa kun aloitin koulun, sitten pitkäaikainen poikaystäväni jätti. Ihmissuhde sotkuja, koulussa kiusattiin jatkuvasti (koulu oli sisäoppilaitos). Eikä koko ala edes kiinnostanut. Silti vanhemmilla, siskoilla ja sukulaisilla oli hirveät odotukset koulumenestyksen suhteen. Ja loivat kokoajan entisestään paineita.
Aloin seurustella nykyisen poikaystäväni kanssa, jonka ansiosta olen jaksanut. Silti elämä tuntui menevän kokoajan alamäkeen ja kerroin vanhemmilleni että lopetan koulun, koska palan muuten ihan loppuun. He sanoivat, että jos lopetat ei ole kotiin enää tulemista. Joten jatkettava oli 1,5v. Väkisin.
Niinpä olin vähän reilun sen ensimmäisen puolen vuoden jälkeen niin loppu, että jouduin psykiatriseen sairaalahoitoon. Minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus. Kaksi kuukautta meni osastolla, eli kuntouduin nopeasti, koska oli pakko. Pakko?? Koska täytin silloin 18v. ja olisin joutunut silloin aikuisten osastolle, enkä halunnut todellakaan sinne.
Pääsin osastolta, josta sain toisen parhaasta kaveristani. Kesä meni ja koulu alkoi taas. Inhosin koko paikkaa, opettajia, luokkakavereita, kaikkia, koska minun oli pakko olla siellä. Mutta sinne oli palattava, vielä vuodeksi. Ajattelin, etten näe kevättä, koska kuolen ennen sitä. (Vaikka näin jälkeenpäin ajatellen opettajat olivat todella ymmärtäväisiä ja joustavia, mutta muuta hyvää siellä ei sitten ollutkaan.)
Toinenkin vuosi vierähti, vaikka vaikeaa oli. Kai siitä pohjalaisella sisulla sitten selvittiinkin. Koulun loppumisesta on nyt puolitoistavuotta ja tähänkin aikaan mahtuu paljon.
Se mitä halusin sinulle sanoa, on että näet, että on muitakin ihmisiä on jotka ovat/ovat olleet samanlaisessa tilanteessa.
Ja siitä että jatkatko koulua, vai et, oli sitä kuinka paljon tahansa jäljellä, ja muut mitä mieltä hyvänsä, päätät SINÄ itse. Ei kukaan muu. Ja onhan siitä aina hyötyä, kun on käynyt edes jonkun koulun, vaikkei sitä työtä haluaisi ikinä tehdäkkään. Minunkaan paperit ei todellakaan ole näyttämisen arvoiset enkä ole ikinä edes harkinnut hakevani koulutustani vastaavaan työhön, mutta on niistä siltikin ollut hyötyä. Ja olen ylpeä itsestäni, että on edes sellaiset kun on ja kävin koulun loppuun, en antanut niille paskapäille periksi.
Sinunkin itse tunto on todennäköisesti tallottu ihan maahan, mutta muista että mitä ikinä päätätkin tehdä sen asian suhteen, kohottaa se kummasti itse tuntoasi kun huomaat myöhemmin että teit oikean valinnan.
Olisi kiva kuulla jatkossakin, vaikka sähköpostilla, että kuinka elämäsi sujuu..
Mutta toivotan silti sinulle ihan vilpittömästi onnea elämääsi ja paljon voimia.
Olisi kiva vaihtaa ajatuksia sähköpostitse. Jos haluat, laita osoitteesi niin kirjoitan.
Eli mun meiliosote on [email protected]. Ois tosiaan kiva kuulla miten sulla menee ja miten oot pärjännyt.
Tuolta pohjalta munkin koulu hiljaa hiipui. Ei vaan jaksanut. 1 1/2 kk sairiksella putkeen. Ennen sita viikko siellä toinen täällä sairastaen ja jumalaton ahdistus päällä.
Saako niillä papruilla sitten juuri sen ammatin kuin haluaa vai haluaisiko kenties ehkä kumminki jotain muuta.
Mullakin oli paljosta kiinni koulun lopetus, mutta tein lopetus päätöksen ja ny olen uudessa ammattissa. Mieti tarkkaan jaksatko patistaa kevääseen asti vai olisiko joku muu mielekkäämpi vaihto-ehto.