Ruotsalaisen veteraaniohjaajan Jan Troellin uutuus Ikuistetut hetket (Maria Larssons eviga ögonblick)on vanhanaikainen, rauhallisesti etenevä tarina. Troell hoitaa itse myös elokuviensa kuvauksen, ja tässä elokuvassa kuvat ovat huikaisevan kauniita, niin kuin oikein onkin leffassa, jonka yhtenä aiheena on valokuvaus.
Elokuva perustuu tositapahtumiin Troellin vaimon suvun historiasta. Käsikirjoittaja teki Maria Larssonista suomalaisen, koska Troell halusi rooliin Maria Heiskasen. Hän tekeekin hienoa työtä omalla eleettömällä tavallaan. Marian miehenä Siggenä Mikael Persbrandt puolestaan saa riehua mielin määrin.
Persbrandt tekee usein hyvin samankaltaisia rooleja, mikä antoi ruotsalaiselle kriitikolle aiheen lausahtaa: "Mitä vähemmän Mikael Persbrandt esittää Mikael Persbrandtia, sitä parempi hän on." Minä unohdin näyttelijän aika nopeasti ja aloin seurata vain Siggen edesottamuksia - hahmo on siis uskottava.
Ainoa pieni kauneusvirhe tulee siitä, että suomalaisen Marian isän roolissa on ruotsalainen näyttelijä, jonka kanssa Maria tietysti puhuu ruotsia. Kyseessä on yksi pieni, mutta juonen kannalta tärkeä kohtaus, ja ymmärrän tekijöiden ratkaisun ruotsalaisen yleisön kannalta - olisi laskenut heidän tunnelmaansa, jos olisi kesken kaiken joutunut lukemaan tekstitystä. Suomalaisena ruotsin käyttö kuitenkin särähtää korvaan, varsinkin kun Maria riitelee suomeksi toisessa, paljon vähäpätöisemmässä kohtauksessa miehensä suomalaisen ryyppykaverin (Antti Reini!) kanssa.
Elokuva perustuu tositapahtumiin Troellin vaimon suvun historiasta. Käsikirjoittaja teki Maria Larssonista suomalaisen, koska Troell halusi rooliin Maria Heiskasen. Hän tekeekin hienoa työtä omalla eleettömällä tavallaan. Marian miehenä Siggenä Mikael Persbrandt puolestaan saa riehua mielin määrin.
Persbrandt tekee usein hyvin samankaltaisia rooleja, mikä antoi ruotsalaiselle kriitikolle aiheen lausahtaa: "Mitä vähemmän Mikael Persbrandt esittää Mikael Persbrandtia, sitä parempi hän on." Minä unohdin näyttelijän aika nopeasti ja aloin seurata vain Siggen edesottamuksia - hahmo on siis uskottava.
Ainoa pieni kauneusvirhe tulee siitä, että suomalaisen Marian isän roolissa on ruotsalainen näyttelijä, jonka kanssa Maria tietysti puhuu ruotsia. Kyseessä on yksi pieni, mutta juonen kannalta tärkeä kohtaus, ja ymmärrän tekijöiden ratkaisun ruotsalaisen yleisön kannalta - olisi laskenut heidän tunnelmaansa, jos olisi kesken kaiken joutunut lukemaan tekstitystä. Suomalaisena ruotsin käyttö kuitenkin särähtää korvaan, varsinkin kun Maria riitelee suomeksi toisessa, paljon vähäpätöisemmässä kohtauksessa miehensä suomalaisen ryyppykaverin (Antti Reini!) kanssa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tulitko toisaalta huomanneeksi, miten "kolmen pohjoismaisen kuninkaan" tapaamisessa laulettiin Maamme-laulua, ja olinpa näkevinäni Suomen lipunkin salossa jostakin kansanjoukkojen lomasta?
"Oikea" Maria Larssonhan ei ilmeisesti ollut suomalainen, vaan hänestä tehtiin sellainen, koska Troell halusi Heiskasen pääosan esittäjäksi.
"Vähäpätöisemmässä" kohtauksessa esiteltiin, millaisia kivuliaita tuntoja Siggen pääkopassa lähti liikkeelle, kun hän tunsi kielitaidottomana olevansa tilanteessa ulalla, ja millaisen reaktion ne saavat aikaan. Eli suomen kieleen oli perusteltu ja mietitty syy.
Kuka ikinä keksikin viedä Ikuistetut hetket ensi-iltaviikoksi vanhaan Maxim2:een ansaitsisi ruusut ja mitalit kulttuuriteostaan. Elokuvanhan on noin yleensä tarkoitus imeä katsoja mukaansa, sisäänsä. Ensimmäisen kerran näin päinvastaisen ilmiön kohtauksessa, jossa Maria vie lapset elokuviin, valokuvaaja soittaa viulua ja tuntematon nainen pianoa livenä Chaplinin mykkä-elokuvan päälle 1900-luvun alun aikaisessa salissa - ja sitten tajuaa, että elokuva itse leviää valkokankaan ulkopuolelle siihen "oikeaan" nykyhetken saliin, jossa itse istumme ja joka on kovasti samannäköinen kuin se, jonka juuri näemme valkokankaalla. Tätä efektiä ei modernissa salissa saa - upeaa!
Fragmentaarista kerrontaa (kyseessä on todella sarja hetkiä) tasapainottaa sopivan rauhallinen rytmi, johon katsoja ehtii mukaan. Suolainen ja makea ovat kauniisti tasapainossa, eikä filmissä ole mitään ylimääräistä. Vautsi!
Ihmettelin vähän minäkin tuota Maamme-laulua, mutta ajattelin, että kun elettiin ensimmäisen maailmansodan aikaa (ennen joulukuuta 1917), sillä ehkä haluttiin osoittaa jonkinlaista solidaarisuutta Venäjän sorron alla elävälle Suomen kansalle. Autonomian aikainen virallinen Suomen lippu oli punainen vaakunalippu, siniristilippu tuli viralliseen käyttöön vasta kansalaissodan jälkeen.
Elokuvakohtaus oli loistava, ja todellakin Maximin vanha sali sopi siihen loistavasti.
Suomen kielen käyttöön olisi ollut vielä perustellumpi syy tuossa isän kuolinkohtauksessa. Vanha siirtolainen ei nyt kerta kaikkiaan puhu lapsensa kanssa uuden maansa kieltä tuollaisessa tilanteessa, vaikka sen muuten hallitsisikin. Troell on ilmeisesti halunnut välittää kohtauksen tunnelman sellaisenaan ruotsalaisille katsojille, joita tietenkään ei ruotsin käyttö häiritse, mutta suomen käyttö olisi voinut häiritä.