Valitettavasti. Rakkaus on tunne, josta pitäisi pystyä nauttimaan. Itse en kuitenkaan siihen pysty; no ehkä muutaman kerran viikossa.
Rakkauteni tähän mieheen ajaa minut hulluuden partaalle, kirjaimellisesti. Olen ihan sekaisin. En pysty vihaamaan häntä, mutta tunnen kuitenkin vihaa - en häntä kohtaan, vaan vihaan sitä, etten pysty olla ajattelematta häntä ja vihaan hänen ihmeellistä käytöstään.
Ajattelen häntä lähes 24/7 - surullista. Se tietysti lisää ahdistusta. Eikö se olekin aika uuvuttavaa ajatella yhtä ihmistä koko ajan; nukahtaa ja herätä sama mies ajatuksissa? Ei mitään järkeä. Miksi edes roikkua yhdessä miehessä, koska jossakin tuolla voisi olla se mies minulle, joka oikeasti rakastaisi minua, välittäisi minusta?
Hän ei mitä ilmeisemmin ajattele minua, hän ei välitä minusta eikä hän edes rakasta minua. Ja tästä kaikesta kiitokseksi rakastan häntä enemmän kuin elämää. Vähemmästäkin ahdistaisi, vähemmästäkin tulisi hulluksi. Toivottavasti en tee itselleni mitään radikaalia. Tänään taas ajattelin, etten enää jaksa - en yksinkertaisesti jaksa.
Ajattelen väh. kerran viikossa, kuinka olisi vain helpompaa unohtaa hänet lopullisesti. Onko hän saanut elämässäni aikaan mitään hyvää? Vastaus on ei. Tarvitsen oikeasti apua. Ei elämässäni oikeastaan muita ongelmia ole - ei ainakaan enää, koska hänestä on tullut elämäni suurin ongelma eikä muille ongelmille ole tilaa, tai ainakaan ne eivät vaikuta niin maailmaa kaatavilta. Ja mistä hyvästä? Miksi annan yhden miehen pilata elämäni? Miksi roikun hänessä ja miksi en viitsi suoraan sanoa hänelle, kuinka vaikeaa minulla on? Tuskinpa häntä kiinnostaa.
Sanokaa, jos kuulostan epäoikeudenmukaiselta. Mutta niin se vain on - kaikkea ei voi saada ja kaikki eivät selviä siitä aiheutuvasta pettymyksestä.
Miksiköhän edes rakastuin tuollaiseen mieheen? Tiesin varsin hyvin heti alun alkaenkin, etten tulisi ikinä häntä saamaan. Sydän ei sitä kuitenkaan kuunnellut. Järki pelaa, sydän ei. Hän on varattu, minä en. Hän on täynnä elämäniloa, minä en.
Ehkemme nyt sopisikaan niin kovin hyvin yhteen - ikäeroakin aivan liikaa. Ei ikä kyllä katso rakkautta, mutta olen hänelle aivan liian nuori ja hän minulle aivan liian vanha. Se ei kyllä minua paljonkaan liikuttaisi, mutta häntä ehkä enemmän.
Hän olisi voinut edes särkeä sydämeni kunnolla. Ei ollut miestä edes siihen. Jaa-a. Parempi se on vain unohtaa - mitä sitä nyt menneitä muistelemaan. Eiks niin? Olisin kyllä kovin kiitollinen, jos jollakulla olisi neuvoja siitä, kuinka voisi unohtaa jonkin ihmisen, johon on päässyt tai paremmin sanottuna joutunut rakastumaan?
Rakkauteni tähän mieheen ajaa minut hulluuden partaalle, kirjaimellisesti. Olen ihan sekaisin. En pysty vihaamaan häntä, mutta tunnen kuitenkin vihaa - en häntä kohtaan, vaan vihaan sitä, etten pysty olla ajattelematta häntä ja vihaan hänen ihmeellistä käytöstään.
Ajattelen häntä lähes 24/7 - surullista. Se tietysti lisää ahdistusta. Eikö se olekin aika uuvuttavaa ajatella yhtä ihmistä koko ajan; nukahtaa ja herätä sama mies ajatuksissa? Ei mitään järkeä. Miksi edes roikkua yhdessä miehessä, koska jossakin tuolla voisi olla se mies minulle, joka oikeasti rakastaisi minua, välittäisi minusta?
Hän ei mitä ilmeisemmin ajattele minua, hän ei välitä minusta eikä hän edes rakasta minua. Ja tästä kaikesta kiitokseksi rakastan häntä enemmän kuin elämää. Vähemmästäkin ahdistaisi, vähemmästäkin tulisi hulluksi. Toivottavasti en tee itselleni mitään radikaalia. Tänään taas ajattelin, etten enää jaksa - en yksinkertaisesti jaksa.
Ajattelen väh. kerran viikossa, kuinka olisi vain helpompaa unohtaa hänet lopullisesti. Onko hän saanut elämässäni aikaan mitään hyvää? Vastaus on ei. Tarvitsen oikeasti apua. Ei elämässäni oikeastaan muita ongelmia ole - ei ainakaan enää, koska hänestä on tullut elämäni suurin ongelma eikä muille ongelmille ole tilaa, tai ainakaan ne eivät vaikuta niin maailmaa kaatavilta. Ja mistä hyvästä? Miksi annan yhden miehen pilata elämäni? Miksi roikun hänessä ja miksi en viitsi suoraan sanoa hänelle, kuinka vaikeaa minulla on? Tuskinpa häntä kiinnostaa.
Sanokaa, jos kuulostan epäoikeudenmukaiselta. Mutta niin se vain on - kaikkea ei voi saada ja kaikki eivät selviä siitä aiheutuvasta pettymyksestä.
Miksiköhän edes rakastuin tuollaiseen mieheen? Tiesin varsin hyvin heti alun alkaenkin, etten tulisi ikinä häntä saamaan. Sydän ei sitä kuitenkaan kuunnellut. Järki pelaa, sydän ei. Hän on varattu, minä en. Hän on täynnä elämäniloa, minä en.
Ehkemme nyt sopisikaan niin kovin hyvin yhteen - ikäeroakin aivan liikaa. Ei ikä kyllä katso rakkautta, mutta olen hänelle aivan liian nuori ja hän minulle aivan liian vanha. Se ei kyllä minua paljonkaan liikuttaisi, mutta häntä ehkä enemmän.
Hän olisi voinut edes särkeä sydämeni kunnolla. Ei ollut miestä edes siihen. Jaa-a. Parempi se on vain unohtaa - mitä sitä nyt menneitä muistelemaan. Eiks niin? Olisin kyllä kovin kiitollinen, jos jollakulla olisi neuvoja siitä, kuinka voisi unohtaa jonkin ihmisen, johon on päässyt tai paremmin sanottuna joutunut rakastumaan?
Vastaukset 2
Vanhimmat
joka minua huijasi. Kannattaa kysyä aina mieheltä, kauan on aikaa edellisestä suhteesta. Jos se on vähän aikaa sitten ollut jonkun toisen kanssa, niin todennäköisesti olet laastari.
on sama mies, koska minulla ja hänellä ei ole ollut mitään suhdetta. En tiedä, onko se pelastukseni vai tappioni. Ehkä hän ymmärtää joku päivä, mitä on saattanut menettää.
Olen nytkin riippuvainen liian monesta asiasta, mutta tästä tunteesta on päästävä eroon. Ei sen väliä, pääsenkö koskaan irti tupakasta (jonka polton aloitin hänen ns. "temppunsa" jälkeen), mutta luullakseni tästä tunteesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.
Miten muuten on voinut edes rakastua mieheen, jonka kanssa ei niin liioin vietä aikaa tai vastaavaa? Enhän oikeastaan edes tunne häntä. Onko hän minulle vain joku sairas pakkomielle; riippuvuus, jota ilman en voi elää tai jotakin?
Vai olenko vain kehitellyt tunteen mielikuvituksessani, kohdistanut sen häneen ja alkanut loppua kohden myös uskomaan siihen itse siten, että se on alkanut myös heikentämään mielenterveyttäni? Mielenkiintoisia kysymyksiä, joihin en kuitenkaan osaa vastata. Ehkä joku päivä se elämä hymyilee minullekin.
Jos joskus menen naimisiin, niin tuo mies on pakko kutsua niihin - Ei aviomiehenä, vaan kutsuvieraana. Kyteeköhän minussa jokin kostonhimo? No, onhan hän tavallaan perhetuttava. ;)