Taas on se aika vuodesta. Mies lojuu sängynpohjalla. Aamut, illat, päivät, yöt, aina. Ei juuri jaksa nousta muuta kuin vessaan ja kerran päivässä ruokapöytään. Nekin väkinäisesti. Töihin hän ei voi kuvitellakaan menevänsä, sai sairaslomaa lääkäriltä kuukauden. Ehkä sen jälkeen taas toisen ja kolmannen...
Lääkitys on ja terapiakäynnit. En tiedä, kuinka paljon ne auttavat parantumisessa, mutta apua on haettu. Ehkä tämä on elinikäinen taakka.
En osaa auttaa, kuunnella vain silloin,kun hän jaksaa puhua. Enimmäkseen hän haluaa olla itsekseen, suljetun oven takana. Kotona kuitenkin.
Vaikka tämä tapahtuu joka vuosi, tuntuu aina yhtä vaikealta. Tiedän että masentuneen ja ahdistuneen olo on todella kamala, muttei meilläkään, muilla perheenjäsenillä, siinä vierellä ole helppoa. Monenlaiset tunteet vellovat sisälläni, eikä niitä ole helppo näyttää, koska pelkään sairaan masentuvan lisää.
En tiedä milloin pimahdan itsekin.
Monet ulkopuoliset suhtauvat meihin vältellen, juuri nyt kun eniten tarvitsisimme tukea. Yksinäistä kaikin tavoin.
Onko kenelläkään samantapaisia kokemuksia?
Lääkitys on ja terapiakäynnit. En tiedä, kuinka paljon ne auttavat parantumisessa, mutta apua on haettu. Ehkä tämä on elinikäinen taakka.
En osaa auttaa, kuunnella vain silloin,kun hän jaksaa puhua. Enimmäkseen hän haluaa olla itsekseen, suljetun oven takana. Kotona kuitenkin.
Vaikka tämä tapahtuu joka vuosi, tuntuu aina yhtä vaikealta. Tiedän että masentuneen ja ahdistuneen olo on todella kamala, muttei meilläkään, muilla perheenjäsenillä, siinä vierellä ole helppoa. Monenlaiset tunteet vellovat sisälläni, eikä niitä ole helppo näyttää, koska pelkään sairaan masentuvan lisää.
En tiedä milloin pimahdan itsekin.
Monet ulkopuoliset suhtauvat meihin vältellen, juuri nyt kun eniten tarvitsisimme tukea. Yksinäistä kaikin tavoin.
Onko kenelläkään samantapaisia kokemuksia?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tietenkin on hienoa että jaksat olla läheisesi tukena, mutta myös sinulla on oikeus ilmaista toisen tilasta johtuva ahdistuneisuutesi. Kokemuksesta tiedän että masentunut ei voi "ottaa itseään niskasta kiinni", kuten jotkut kehoittavat, kukapa sen tilan itse valitsisi. Kuitenkin (ainakin minä) jopa masentuneena pystyn jonkun verran ajattelemaan läheisiäni, huolta jonka heille aiheutan. Jos teidän huolenne ymmärtäminen saisi miehesi hieman saamaan voimia omaan jaksamiseensa?
kaikkea hyvää teille syksyn synkkyydestä huolimatta!
Tilanteesi on minulle tuttu, tosin päinvastoin. Kärsin itse useita kertoja vuodessa toistuvasta masennuksesta ja tulen ilmeisesti, lääkityksestä ja terapiasta huolimatta, tekemään niin jatkossakin.
Alkuaikoina mieheni tuki minua liikaakin, ottaen jopa hoivaajan roolin. Parisuhteemme sisältö muuttui ja siitä tuli hoivattava-hoitajasuhde. Mieheni kävi terapeutin juttusilla, jonka jälkeen sain olla enemmän rauhassa, kantaa itse itsestäni vastuun.
Suhteemme oli ehtinyt muuttua jo liikaa, koska olin kaatanut pahimpina aikoina niin paljon pahaa mieheni päälle. Tästä seurasi se, että erosimme.
Siksi haluan sanoa sinulle, että ole itsekäs. Elä omaa elämääsi miehesi sairauden rinnalla, mutta älä mene liian syvälle siihen mukaan. Kun miehesi haluaa maata, hän todellakin haluaa maata, etkä valitettavasti voi tilanteelle mitään. Yritä keksiä itsellesi, jo näiksi ennakoitaviksi ajoiksi, jotakin mikä vie ajatuksesi pois kodin ahdistuneesta ilmapiiristä. Näin olette kumpikin olleet ns. omalla matkallanne miehesi masennuksen ajan, eikä kummankaan ole tarvinnut uhrautua liikaa.
Kiitos neuvostasi. Kuluneitten ahdistavien päivien ja raskaitten viikkoja olen itsekin kallistunut siihen, että on tärkeintä pitää itsestään huolta.
Vaikka mielessä takoo välillä joku kummallinen orjapiiskuri, nimeltään syyllisyys. Siinä kuuluu oman äidin ääni "koita vaan jaksaa, minkä on ottanut, se pitää jaksaa, ristinsä kullakin.." Kulissien säilyttämisen ja teeskentelyn aaveet liihottavat niin että pää tuntuu halkeavan.
Mieheni tuntuu hoidokilta, vanhukselta. Säälin, en rakasta niin kuin rakastettua, nainen miestä. Tai ehkä se on rakkautta, sellaista, joka toivoo toisella kaikkea hyvää, jaksamista ja paranemista mutta ei jaksa teeskennellä olemattomia tunteita.
Hoivaaminen on kilttiä, mutta kiltteys ei pitemmän päälle pidä hengissä.
Uskon pitäväni todella sen viikon loman, ilman huonoa omaatuntoa.
Ei tarvitse olla kaikkivoipa ja jaksava.
seurustelin n.4vuotta ja saatiin siinä aikaseksi yks lapsikin....masennus...tuo mieleeni elämäni turhimmat 4vuotta...joulunaikaan oli aina pahinta..mies ryyppäsi ja ryyppäsi ja makoili tajuttomassa tilassa aina niin kauan että esim.huoltsikka aukes seittemältä aamulla ja lähti käppäilemään hakemaan lisää "voimajuomaa" ettei vaan olisi päässy krapula yllättämään,silloin tuli jo krapulanpelkoakin...makasi vaan eikä puhunut ku ei enää kieli taipunu...veti masennuslääkkeitä samalla ja unilääkkeitä ja rauhoittavia ja lisää viinaa...olipa siinä sitten joulunaikaan vetässyt glögiäkin ku oli niin viinapullon näköinen pullo....ja äidiltä saamani shamppanjapullon ja ja ja ja ja ja......kun synnytin syyskuussa sama alkoi heti kun ekapäivänä tulin laitokselta......sitä jatkui n.kuukauden sitten selvänä,ja taas viikonpäästä...myös odotusaikana....että mä olin rikki...väsynyt ja hajalla...valehtelin sukulaisilleni että kaikki oli hyvin ja että meillä oli menoa ei voi tulla käymään...sain itkuraivareita joka päivä ja löinkin miestä...monta kertaa, ihankuin se jotain olisi auttanut....tapasin vanhan rakkauden ja oleskelin hänen luonaan 3kk ikäisen vauvan kanssa paossa kotoa...eihän mies edes tiennyt oltiinko kotona kun makasi kännissä...yksi kaunis kerta hän kävi minuun käsiksi..tuli ambulanssi...yöpakkasilla kävelin kotiin kun kaveri oli hoitamassa lasta ja hänen piti aamulla töihin..mieheni oli mennyt tyynen rauhallisena kaverini viereen nukkumaan.eivät meinanneet päästää minua sairaalasta mutta oli pakko.sitten aloimme tappelemaan kumpi muuttaa...monta kuukautta siihen meni ennenkö sain hänet patistettua pois omasta kodistani,eipä ajatellut lasta yhtään,ei missään vaiheessa......nyttemmin elelen tämän vanhan rakkauden kanssa tervettä liittoa..jos häntä ei olisi ollut.......