Itse olin masentunut, mutta en suostunut menee hoitoon. Välillä itsemurha-aikeita, mutta en halunnut menettää henkeni kun uskovainen olen. Päätin joku ilta, kun ei ollut voimia, päätä kivisti (olo oli kuin vettyneellä sienellä) niin että en varmana enää halua elää tällaista elämää lopun ikää. Puoli vuotta ehdin sairastella.
Otin lenkkarit ja tuulipukuni ja vaikka kuinka vastenmieliseltä koko ajatus tuntui (vähän kuin olisi juna vetämässä toisesta päästä) niin kävin ulkosalla pienellä lenkillä. Alussa tuntui, että teki mieli itkeä lenkin loputtua, mutta pakotin itseni menemään lenkille seuraavinakin päivinä, tietenkin jotkut päivät pidin lepotaukoina. Huomasin, että lenkille lähtö oli tuntuvasti helpottunut ja olo alkoi tuntua paljon paremmalta kuukausien jälkeen ja nyt noin neljän kuukauden kuntoharjoittelu on avartanut minun aivoni. Näen maailman ihan eri tavalla kuin ennen kuin olin edes aloittanut lenkille lähtöä. Se tunne, kun tuntee, kuinka 30-90 minuutin juoksulenkki antoi hien valua, sydämen sykkiä, hengityksen väsyä ja viedä oman ruumiinsa "pakkohoitoon" alkoi tepsiä. Tuntuu kuin lenkin päätyttyä aivoni solmut ovat auenneet ja happi kulkee niissä kevyesti kaikkien ongelmieni seassakin. Pystyin elämään ja hengähtämään, vaikka maksamattomat velat ja muut henk. ongelmat painoivat päälle. En tunne enää itseäni sairaaksi, vaan elän elämääni nyt päivän kerrallaan.
Tämä on tietenkin yksi tapa parantua masennuksesta, mutta jokaisella on omat tapansa miten yrittää ratkoa ongelmansa. Yksi vaihtoehto olisi tämä, joka oli kyllä minun mielestäni elämäni tärkeimpiä kulmakiviä.
Voimia kaikille!!!
Otin lenkkarit ja tuulipukuni ja vaikka kuinka vastenmieliseltä koko ajatus tuntui (vähän kuin olisi juna vetämässä toisesta päästä) niin kävin ulkosalla pienellä lenkillä. Alussa tuntui, että teki mieli itkeä lenkin loputtua, mutta pakotin itseni menemään lenkille seuraavinakin päivinä, tietenkin jotkut päivät pidin lepotaukoina. Huomasin, että lenkille lähtö oli tuntuvasti helpottunut ja olo alkoi tuntua paljon paremmalta kuukausien jälkeen ja nyt noin neljän kuukauden kuntoharjoittelu on avartanut minun aivoni. Näen maailman ihan eri tavalla kuin ennen kuin olin edes aloittanut lenkille lähtöä. Se tunne, kun tuntee, kuinka 30-90 minuutin juoksulenkki antoi hien valua, sydämen sykkiä, hengityksen väsyä ja viedä oman ruumiinsa "pakkohoitoon" alkoi tepsiä. Tuntuu kuin lenkin päätyttyä aivoni solmut ovat auenneet ja happi kulkee niissä kevyesti kaikkien ongelmieni seassakin. Pystyin elämään ja hengähtämään, vaikka maksamattomat velat ja muut henk. ongelmat painoivat päälle. En tunne enää itseäni sairaaksi, vaan elän elämääni nyt päivän kerrallaan.
Tämä on tietenkin yksi tapa parantua masennuksesta, mutta jokaisella on omat tapansa miten yrittää ratkoa ongelmansa. Yksi vaihtoehto olisi tämä, joka oli kyllä minun mielestäni elämäni tärkeimpiä kulmakiviä.
Voimia kaikille!!!
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen aikoinaan kirjoittanut tänne liikunnan posiiivisista vaikutuksista ja tarkoitin silloin
tiettyjä liikuntamuotoja, en pelkkää kävelyä.
Käyn jumpassa ja usein saan palkkioksi mahtavan olon. Tuntuun että psyykkisesti voin ja jaksan paremmin. Silti masennusta vielä on, kuten tällä
hetkellä kirjoittaessani.
Liikunta auttaa ja kun pääsisin joskus tästä
masennuksestakin, johon auttaa sittentoiset keinot, niin henki pysyy vielä tallella.
"teki mieli itkeä lenkin loputtua, mutta pakotin itseni menemään lenkille seuraavinakin päivinä,"
No oikeasti ja vakavasti masentunut ei jaksa enää itkeä saati pakottaa itseään yhtään mihinkään.
Samoin tuossa toisessa kommentissa "masentunut" kertoo käyvänsä jumppaamassa, heh. Oman kokemuksen mukaan kaikenlainen kehonsa vääntely oli erittäin vastenmielistä ja pahensi (jos mahdollista) oloa entisestään.
Sen sijaan rauhallinen kävelyulkoilu rauhallisessa ympäristössä jotenkin helpotti oloa.
Kaikenlainen rehkiminen sen sijaan - ei kiitos. Ja lihvuudesta tms ei ollut kysymys.
Mielestäni ei ole oikein aliarvioida masennusta. Masennusta kuin masennusta, eikä kukaan siitä nauti, edes lievemmissä muodoissa.
Sitäpaitsi lievempikin masennuksen muoto voi aina kehittyä vakavammaksi.
Minulla on kokemusta omakohtaisesti hyvin vaikeasta masennuksesta ja sen jaksoista ja voin sanoa, että liikunta ei sitä poista, mutta se kyllä lievittää oloa varsin hyvin! Tosin itkuisena ei tule lähdettyä minnekään, mutta vähemmän painavalla mielellä se piristää sen verran, että saa unen päästäkin kiinni kun muutoin joutuisi valvomaan murheiden takia.
Kävely on mukavaa rauhallisessa ympäristössä (olenkin arka lähtemään suurien väkijoukkojen sekaan).
Jumppaaminen on mukavaa, mutta ei todellakaan missään ryhmässä. Hankalinta tosin on se, että haluaisi joitain hyviä vinkkejä kehon kunnossa pitoon mutta eipä niitä yksin tule saatua.
Tiivistettynä siis: mielestäni liikunta tekee hyvää mielelle jos suinkin vain psytyy tsemppaamaan itsensä sen pariin!
Mun stoori: Masennus alkoi 16-vuotiaana ja se on uusiutunut joka kevät 29 vuotta! Hoidon piirissä olen ollut 3 vuotta. Lenkkeilyä olen harrastanut koko masennukseni ajan, mutta aina siihen ei voimat riitä, kun on tarpeeksi syvällä.
Hoitoon meno (psykiatrian polilla käynnit ja lääkkeet) toivat kuin uuden elämän minulle. Olo on turvallinen, kun on hoidon piirissä ja sairaus pysyy suht tasapainossa lääkkeitten avulla. Uskovainenkin voi sairastua, vaikka on hieno juttu, jos usko on tukena elämässä.
Häpeää ei enää ole, sillä olen puhunut aika avoimesti tilanteestani ystäville. Mitäpä häpeämistä siinä olisikaan, jos lähtee parantumisen tielle ammattiauttajien pakeille. Suosittelen muillekin rohkeutta hakea apua, jos masentaa.