Kerron teille nyt koko tarinani. Toivon että edes joku jaksaisi lukea, jo siitä on apua että saan puhuttua tästä jonnekkin.
Kaikki alkoi noin 2 vuotta sitten koulussa. Olin aina välitunnit yksin ja itkin vain omaa tylsyyttäni, olin erakko ja mietiskelin paljon. Kavereita ei oikeastaan ollut, vain muutama tuttu joille olin vain varakaveri. Sitten aloin saada yllättäen kavereita luokaltani, joka tapahtui kuin taika-iskusta. Olin niin sanoinkuvaamattoman onnellinen että itkin lähes joka päivä ilosta. Suorasta ilosta vain.
Kuukausien jälkeen tilanne alkoi normalisoitua ja olin 'tottunut' siihen että minulla oli ystäviä.
Olen ollut niistä ajoista todella herkkä, jos joku sanoo leikilläänkin jonkun pienen pahan jutun se jää mieleeni pyörimään melkein kuukausiksi tai pidemmäksi ajaksi. Kun ne kertyvät ahdistun tosi paljon ja samalla vallitsee suunnaton menettämisenpelko ystävistäni.
Tiedän etten menetä heitä mutta en pysty enään hallitsemaan ajatuksiani. Makaan vain sängyssä ja koneella kaiket päivät ja käännän kaikki ystävieni sanomat asiat monimutkaisesti itseäni vastaan. Jotkut asiatkin jotka eivät edes liity minuun, käännän nekin itseäni vastaan AINA VAIN JOTENKIN.
Ensin tuommoisia päiviä oli harvemmin, sitten ne menivät jaksoissa ja nyt se on jokapäiväistä. Itken joka päivä ja joskus on tullut viilleltyäkin. Tuntuu että olen todella hankala ihminen. Aloin kuukausi sitten puhua ystävilleni tästä ongelmasta, ensin he olivat tosi mukavia ja minusta tuntui että olen rakastettu. Heti siitä päivästä lähtien kun sain psykologille ajan kaikki muuttuivat kuin toisiksi ihmisiksi. Nyt tuntuu että kukaan ei enään jaksa auttaa kun sain sinne ajan. Kuin heidän työ olisi tehty.
Saan kuulla joka päivä nykyisin vittuilua siitä että olen angstiteini ja kuinka olen outo. JA VASTAHAN KUUKAUSI SITTEN KERROIN MISTÄ SE JOHTUU.
en jaksa enään, tuntuu ettei kukaan ymmärrä millainen ahdistus ja tunteiden sekamelska päässä on koko ajan. En pysty rentoutumaan, olo on koko ajan levoton ja tunne '' kaikki ei ole vieläkään hyvin '' on koko ajan päässä.
tuntuu että kohta lähtee järki, ei oo hyvä yhdistelmä viha&rakkaus suhteet, viha, suunnaton ihmisriippuvuus, mustasukkaisuus, masennus.
itsemurhakin pari kertaa käynyt päässä mutta olen päättänyt yrittää jaksaa vielä. Jaksan vain pienessä toivon kipinässä tulevaisuudesta. Tunnen että tulevaisuudessa on jotain mitä odottaa.
ja haluaisin että autatte minua, tai kertoisitte edes omia kokemuksianne.
etenkin siihen miten voi päässä sairaalloisesta mustasukkaisuudesta ja ihmisriippuvuudesta eroon. olen yrittänyt, tuloksetta. en pysty vain olla välittämättä.
Kaikki alkoi noin 2 vuotta sitten koulussa. Olin aina välitunnit yksin ja itkin vain omaa tylsyyttäni, olin erakko ja mietiskelin paljon. Kavereita ei oikeastaan ollut, vain muutama tuttu joille olin vain varakaveri. Sitten aloin saada yllättäen kavereita luokaltani, joka tapahtui kuin taika-iskusta. Olin niin sanoinkuvaamattoman onnellinen että itkin lähes joka päivä ilosta. Suorasta ilosta vain.
Kuukausien jälkeen tilanne alkoi normalisoitua ja olin 'tottunut' siihen että minulla oli ystäviä.
Olen ollut niistä ajoista todella herkkä, jos joku sanoo leikilläänkin jonkun pienen pahan jutun se jää mieleeni pyörimään melkein kuukausiksi tai pidemmäksi ajaksi. Kun ne kertyvät ahdistun tosi paljon ja samalla vallitsee suunnaton menettämisenpelko ystävistäni.
Tiedän etten menetä heitä mutta en pysty enään hallitsemaan ajatuksiani. Makaan vain sängyssä ja koneella kaiket päivät ja käännän kaikki ystävieni sanomat asiat monimutkaisesti itseäni vastaan. Jotkut asiatkin jotka eivät edes liity minuun, käännän nekin itseäni vastaan AINA VAIN JOTENKIN.
Ensin tuommoisia päiviä oli harvemmin, sitten ne menivät jaksoissa ja nyt se on jokapäiväistä. Itken joka päivä ja joskus on tullut viilleltyäkin. Tuntuu että olen todella hankala ihminen. Aloin kuukausi sitten puhua ystävilleni tästä ongelmasta, ensin he olivat tosi mukavia ja minusta tuntui että olen rakastettu. Heti siitä päivästä lähtien kun sain psykologille ajan kaikki muuttuivat kuin toisiksi ihmisiksi. Nyt tuntuu että kukaan ei enään jaksa auttaa kun sain sinne ajan. Kuin heidän työ olisi tehty.
Saan kuulla joka päivä nykyisin vittuilua siitä että olen angstiteini ja kuinka olen outo. JA VASTAHAN KUUKAUSI SITTEN KERROIN MISTÄ SE JOHTUU.
en jaksa enään, tuntuu ettei kukaan ymmärrä millainen ahdistus ja tunteiden sekamelska päässä on koko ajan. En pysty rentoutumaan, olo on koko ajan levoton ja tunne '' kaikki ei ole vieläkään hyvin '' on koko ajan päässä.
tuntuu että kohta lähtee järki, ei oo hyvä yhdistelmä viha&rakkaus suhteet, viha, suunnaton ihmisriippuvuus, mustasukkaisuus, masennus.
itsemurhakin pari kertaa käynyt päässä mutta olen päättänyt yrittää jaksaa vielä. Jaksan vain pienessä toivon kipinässä tulevaisuudesta. Tunnen että tulevaisuudessa on jotain mitä odottaa.
ja haluaisin että autatte minua, tai kertoisitte edes omia kokemuksianne.
etenkin siihen miten voi päässä sairaalloisesta mustasukkaisuudesta ja ihmisriippuvuudesta eroon. olen yrittänyt, tuloksetta. en pysty vain olla välittämättä.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Vihjailen välillä ystävilleni pahasta olosta, tein sitä joskus enemmänkin mutten enään uskalla puhua, pelkään sitäkin että tuomitsevat säälinkerjääjäksi ja jättävät yksin. Rakastan ystäviäni silti, koska ymmärrän ettei kukaan jaksa aina kuunnella tälläistä ainaista valitustani.
Mutta en tee sitä säälinkerjäyksestä vaan yritän että joku huomaisi minut taas, ja nostaisi tästä kuopasta. Haluan vain että joku auttaa.
ensinnäkin unohdat kokonaan ne viiltelyt ja itsariajatukset. Sinun (NIIN! JUURI SINUN!) elämäsi on arvokas, et saa heittää sitä pois. En sano tätä uskovaishihhulina vaan ihan maalaisjärjellisesti ajattelevana hemmona.
Ystäväsi ovat varmaan sinulle arvokkaita, mutta ymmärrän jos he eivät kestä sinua jos valitat jatkuvasti. Mitä jos sen sijaan tekisit heidän kanssaan jotain kivaa, vaikka.. öö... no, kävisitte vaikka keilaamassa tai tikkaa heittämässä. Joku tuollainen tyhmä toiminta joka on kivaa voi piristää kummasti.
Tutulta ja omakohtaiselta kuulostaa nuo sinun murheesi.Nyt olen jo yli 40, mutta lukioaikoina minua kiusattiin ja vaikka minulla oli kavereita, niin se jätti silloin minuun jonkinlaisne herkkyyden että pelkään ja luulen ettäjoku tarkoittaa sanomisellaan pahaa, vaikka ei tarkoittaisikaan.
Pitkään kärsin tästä ja kaverni eivät myöskään jaksaneet kuunnella ongelmiani. Se tuntui pahalta ja siltä että tätäkö tämä elämä on.
Nyt vanhempana kun olet hakenut apua ja käynyt terapeutilla/psykologilla tiedän, että kavereillani ei yksinkertaiseti ollut mahdollisuutta auttaa minua kuin tiettyyn pisteeeseen asti,koska olivat itsekin nuoria ja heillä oli varmasti myös omia ongelmiaan,kasvukipuja ja olivat myös varmasti epävarmoja itsestään, mutta eivät halunneet näyttää sitä.
Ymmärrän nyt myöhemmin, etteivät kaverini ilkeyttää olleet minulle sellaisia vaan, että heidän kykynsä auttaa minua oli tullut täyteen.
Tästä syytä on tärkeää, että kerrot psykologille kaiken avoimesti.Näin saat ongelmasi ja huonon olosi käsiteltyä jo nuorena. Itse käsittelin asiat vasta vanhempana terapeutin kanssa, mutta jos olisin tehnyt sen jo aiemmin olsisin eheytynytkin aiemmin, mutta hyvä myöhääm kuin ei milloinkaan :)
Sinulla on todellakin hyvä elämä edessä, tiedän sen kokekuksesta. Tässä tärkeänä on sinun psykologi, sinä itse ( jotta kerrot avoimesto hänelle ) ja toivottavati voit kertoa myös vanhemmillisesi. Itse huomasin aikoinaan, että kaikkea ei välttämättä kannata heti kertoa kavereille, ehkä sitten kun aika hieman kuluu ja saat psykologin kanssa asioita kuntoon.
Toivon erittäin lämpimästi sinulle hyvää oloa ja mieltä ja olen varma, että asiasi tulevat kuntoon.
Yksin ei saa murehtia.
Rakas nuori ystävä,
toivottavasti pääset ylös tuosta masentuneisuudesta. Jostain syystä ihmiselle on luoto vastoinkäymisiä täällä maan päällä, toisille enemmän ja toisille vähemmän...
Olen kanssasi samaa mieltä siitä, että jos ihmisellä on asiat hyvin, niin niistä ei kykene nauttimaan vaan alkaa pelkäämään sen ainoan hyvän menettämistä. Omat lapset on ihania, niin ihania että joka päivä pelottaa että menettää jonkun niistä...
suomessa en haluaisi enää asua, täällä on kaikki niin mustavalkoista. ihmiset vain suorittaa, täällä ei kukaan ELÄ! jos joku yrittää elää, niin sitä pidetään outona!
Ole oma itsesi ja jos joku ei pidä sinusta sellaisena kuin olet, niin mitä sitten! Elämästä voi oppia nauttimaan vasta silloin kun hyväksyy itsensä sellaisena kuin on! itsevarmuus näkyy myös ympäristöön!
Itsestä se on kiinni "voiko Suomessa elää".
Kyllä voi ! Oikein hyvin. Ei elämä muualla ole sen kummallisempaa tai ihmeellisempää. Olen kokeillut muitakin maita, vanhepani ovat olleet työssä seitsemässä eri maassa, minä ja sisareni mukana.
Suomi on paras, jos itse tajuat sen, mitkä mahdollisuudet täällä on.
Parhaat ! Älä käperry omaan pieneen itseesi, ole avoin, ole mukana kaikessa, se on ihanaa.
Olen itse ollut samassa tilanteessa aikoinaan ja huomannut sen valitettavan tosiasian, että ystävien harteille ei voi masennustaan sälyttää. Tiedän miltä tuntuu kun sisällä kuohuu eikä todellakaan suusta tule ulos muuta kuin sitä valitusta huonosta olosta. Masennus kuitenkin toimii kuin lumipallo, mitä enemmän sitä mielessään jauhaa ja pyörittää, sitä enemmän se kasvaa.
Vaikka nyt varmasti tuntuu ettei elämässä ole iloa, sitä kuitenkin on. Sinun on vain lähdettävä kierittämään lumipalloa eri suuntaan. Ala kerätä iloisia asioita ympärillesi, lue vitsejä, katso komedioita, ajattele mukavia asioita vaikka väkisin, harrastaa liikuntaa, muista terveellinen ruokavalio ja pidä huoli että nukut riittävästi. Uni on valtavan tärkeä asia. Omasta kokemuksesta voin kertoa että nämä keinot auttavat.
Ystäväsi luultavasti ajattelevat että terapiassa saat tarvitsemasi avun, ja heidän apunsa näin ollen on "vähäpätöisempää". Todellisuudessa ystäväsi eivät varmaankaan ymmärrä olotilaasi ja tilannettasi, eikä heillä ole keinoja auttaa. Masennusta on hyvin vaikea käsittää, ellei siitä ole lukenut paljon tai kokenut itse. Tärkeää on myös muistaa että lopullinen vastuu parantumisestasi on sinulla itselläsi, kukaan muu ei voi sinua nostaa masennuksen kuopasta. Lääkitys on hyvä tukipilari masentuneelle, mutta ajatusten työstäminen on vielä tärkeämpää. Kun huomaat, että sinulla on sisua ja tahtoa auttaa itseäsi, tunnet jälleen voimaa itsessäsi. Joka ainoa hyvä tuntemus kannattaa painaa mieleen, vaikka se olisi vain parin sekunnin mittainen. Kerää muistiisi hetkiä kun olet tuntenut jonkin mukavan tuntemuksen ja pian alat huomata että hyviä hetkiä on, ja niitä tulee jatkuvasti lisää. Näin lumipallo pyörii :) Näin ainakin minulle kävi. Vieläkin on toisinaan pahoja päiviä ja masennus muistuu mieleen, mutta silloin vain puren hammasta yhteen ja sanon itselleni että "Minähän en helvetti enää masennu". Nyt jälkeenpäin olen huomannut oppineeni todella paljon itsestäni ja masennuksen kanssa temppuilu on kasvattanut "luontoa" niin sanotusti. Masennuksesta voi siis myös hyötyä, se ei ole pelkkää pahaa.
Yksi juttu mikä on myös auttanut on keskustella masennuksensa kanssa. Silloin olotilan saa tavallaan kauemmas itsestään. Masennuksesta voi myös piirtää kuvan tai tehdä muovailuvahasta mallin. Kuullostaa ehkä höyrähtäneeltä, mutta tällä tavoin masennusta työstetään oman pään ulkopuolella, muodostetaan ero terveen ja sairaan minän välille. Kun on todella syvällä masennuksen uumenissa, unohtuu helposti että se ero on olemassa. Ja kuitenkin tuon eron tiedostaminen olisi paranemisen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Ei saa ajatella että masennus on osa omaa luonnetta.
Tulipas lätistyä paljon :) jospa tästä olisi jotain apua. Hyvää toipumista sinulle ja kaikille muille kohtalotovereille. Pysykää lujina!!!
Tutulta kuulostaa. tärkeää olisi että Kerrot ajatuksesi mahdollisimman avoimesti psykologille.
Voisit esimerkiksi kysyä hänen mielipidettään kannataisiko aloittaa säännölinen terapia...
Itse olen saanut suurta apua noihin oloihin terapiasta ja sittemmin lääkkeistä. Ja vanhemmille on syytä kertoa myös jotta osaavat auttaa ja tukea sinua...
T.nimim. hengessä mukana