Olen 23-vuotias mies. Sain ensimmäisen paniikkikohtaukseni noin 13 vuotiaana. Ensimmäisen kohtauksen jälkeen seurasi kahden vuoden tauko ja sitten alkoi tapahtumaan. Sain 15 vuotiaana talvella joka ilta paniikkikohtauksen jonka oireet olivat seuraavat: Erittäin suuri ahdistus, en voinut pitää käsiäni rinnanpäällä maatessani. Tuntui kuin olisin saanut litran adrealiiniä suoraan suoneen. Sydän hakkasi ja luulin tulevani hulluksi. Kohtaus kesti vain noin 5 sekunttia kerrallaan ja loppui heti kun nousin istumaan. Noiden viiden sekunnin aikana tuntui kuin elämä olisi vedetty pöntöstä alas = todella voimakas masennus. Masennusta kesti kohtauksen jälkeen koko seuraavan päivän ja taas illalla nukkumaan mennessäni uusi kohtaus tuli. Tätä jatkui noin 3 vuotta jonka jälkeen kerroin tilastani tyttöystävälleni.
Tästä seurasi ajan varaus lääkäriin. Tämä lääkäri muutti elämäni hetkessä. Hän haastatteli ja kyseli reippaasti minulta elämästäni jolloin löytyikin yllättäen pieniä asioita jotka tuntuivat aiheuttavan öiset kohtaukset. Kävin hänen luonaan viikon välein noin 2kk ajan. Näistä käynneistä on nyt noin 4 vuotta. Olen käsitellyt noita pieniä asioita päässäni ja tullut pikkuhiljaa sujuiksi itseni kanssa. Kohtauksia saan vieläkin noin yhden kuussa. Kohtaus on täysin fyysinen nykyään enkä tunne minkäänlaista psyykkistä kipua tai pelkoa sen aikana tai jälkeen. Voin jopa naurahtaa kohtaukselle.
Sairaus ei juuri vaivaa minua enää. Pahimpina aikoina elämä oli todella raskasta ja synkkää. Masennukseni taso noiden kohtauksien jälkeen teininä oli niin raskas että en kuuluisasti "päässyt ylös sängystä". Voin sanoa että helvetissä käytiin ja sieltä perkele tultiin ylös. Kaiken pelasti tämä pieni asia, lääkärillä käynti. Terapia oli nimeltään kognitiivistä psykoterapiaa. Pelottava sana mutta käytännössä se on vain lämmintä jutustelua.
Älkää jääkö yksin asian kanssa. Kertokaa tilastanne lähimmäisillenne. Se oli ensimmäinen asia minkä terapeutti antoi minulle kotiläksyksi.
Sairaus tuntuu varmasti todella pelottavalta, luulet varmaan tulevasi hulluksi, OLET VÄÄRÄSSÄ :) Minäkään en tullut vaikka aikoinaan olin siitä ihan varma.
Kertokaa siis asiasta rakkaillenne ja käykää lääkärissä jos ette siellä ole käynyt.
Kiitos ja voimia. SISULLA SIITÄ SELVIÄÄ!
LÄÄKÄRIIN, MARS!
(Haluan vielä kertoa että minullakin oli monesti sellainen outo epätodellinen tunne, aivan kuin katselisin elämääni silmieni takaa, tunne etten ollut todellisuudessa aivan läsnä.)
Tästä seurasi ajan varaus lääkäriin. Tämä lääkäri muutti elämäni hetkessä. Hän haastatteli ja kyseli reippaasti minulta elämästäni jolloin löytyikin yllättäen pieniä asioita jotka tuntuivat aiheuttavan öiset kohtaukset. Kävin hänen luonaan viikon välein noin 2kk ajan. Näistä käynneistä on nyt noin 4 vuotta. Olen käsitellyt noita pieniä asioita päässäni ja tullut pikkuhiljaa sujuiksi itseni kanssa. Kohtauksia saan vieläkin noin yhden kuussa. Kohtaus on täysin fyysinen nykyään enkä tunne minkäänlaista psyykkistä kipua tai pelkoa sen aikana tai jälkeen. Voin jopa naurahtaa kohtaukselle.
Sairaus ei juuri vaivaa minua enää. Pahimpina aikoina elämä oli todella raskasta ja synkkää. Masennukseni taso noiden kohtauksien jälkeen teininä oli niin raskas että en kuuluisasti "päässyt ylös sängystä". Voin sanoa että helvetissä käytiin ja sieltä perkele tultiin ylös. Kaiken pelasti tämä pieni asia, lääkärillä käynti. Terapia oli nimeltään kognitiivistä psykoterapiaa. Pelottava sana mutta käytännössä se on vain lämmintä jutustelua.
Älkää jääkö yksin asian kanssa. Kertokaa tilastanne lähimmäisillenne. Se oli ensimmäinen asia minkä terapeutti antoi minulle kotiläksyksi.
Sairaus tuntuu varmasti todella pelottavalta, luulet varmaan tulevasi hulluksi, OLET VÄÄRÄSSÄ :) Minäkään en tullut vaikka aikoinaan olin siitä ihan varma.
Kertokaa siis asiasta rakkaillenne ja käykää lääkärissä jos ette siellä ole käynyt.
Kiitos ja voimia. SISULLA SIITÄ SELVIÄÄ!
LÄÄKÄRIIN, MARS!
(Haluan vielä kertoa että minullakin oli monesti sellainen outo epätodellinen tunne, aivan kuin katselisin elämääni silmieni takaa, tunne etten ollut todellisuudessa aivan läsnä.)
Vastaukset 1
Vanhimmat
tarinasi on kuin omani. samat ongelmat ovat vaivanneet n.15 vuotiaasta lähtien, eli jo hyvin kauan. olen käynyt monella lääkärillä mutta saan vaan lääkkeitä jotka eivät tehoa. terapiaan on piiiiitkät jonot johin en edes päässyt. olen katkera kun en saa hoitoa sairauteen joka pilaa oikeasti elämäni pikkuhiljaa. olen alkanut jo eristyä pahasti yksiööni.