Mä olen monesti miettinyt tätä yksinäisyyttä,jota tuntuu olevan vähän meillä jokaisella.Onko niin tosiaan että taivalletaan läpi elämän,ennenkuin huomataan,että tarvitsemme toisia ihmisiä.Emme kertakaikkiaan tule elämässä toimeen yksin.Vaikka nykyään ihannoidan tyyppiä,joka on itseriittoinen,ei tarvitse muita ja joka on kova ja menestyvä,niin onko tämä kuva todellinen...Maailma on mennyt niin yksilökeskeiseksi,että pelottaa sanoa,miten tarvitsee toista ihmistä.Siitähän voi saada vaikka sellaisen käsityksen,että tuo on outo ripustautujatyyppi.Ennenvanhaan oli yhteisöllisyyttä,tehtiin töitä talkoovoimin ja oli päivän selvää että tarvitsemme toisiamme.Naapuria autettiin ja vieraille uskallettiin puhua.Ei ole ihme että mielenterv.ongelmat lisääntyy.Minä ainakin tarvitsen muita ihmisiä,tarvitsen tosiystäviä.En vain sellaisia jotka soittaa silloin kun itse jotain tarvitsevat ja haluavat vain hyötyä kaveruudesta.Harmi vaan ettei niitä ystäviä tahdo oikein löytyä.
yksinäinen taival
mimamu
2446
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Lueskelin eilen illalla Hellstenin "Uhanalainen ihminen" -kirjaa ja siinä puhuttiin juuri tuosta yhteisöllisyyden vähentymisestä.
Ainakin itse kaipaan jotain yhteisöllisyyttä ja ystäviä, joille saa olla ihminen ja kertoa heikkoudestaan. Aloin oireilla psyykkisesti kun olin liian yksin. Sittemmin olen puhunut ongelmista mm. sairaanhoitajalle, kuraattorille, terkkarille ja diakonille.
Asun yksinäisenä pariskuntien keskellä. Onpa näissä opiskelijataloissa jo lapsiperheitäkin. On näissä kyllä muitakin sinkkuja. Puhuit tuosta yksilökeskeisyydestä ja siitä että ihannoidaan yksin pärjäämistä. En minä ole pärjäävä, vaikka yksin aina vaan yritän jatkaa elämää. Voin vaikuttaa näennäisesti pärjäävältä, kun käyn joka ilta pitkällä lenkillä ja yritän opiskella. Minun on pakko pärjätä, koska ei ole mitään yhteisöä, kuten omaa perhettä. Monilla sentään on siellä kumppani, jolloin uuteen päivään on vähän erilaisempaa lähteä.
olen kanssa yksinäinen taivaltaja.. eipä ole kunnollisia ystäviä ollut moneen vuoteen, eikä seurustelukumppaniakaan.. taitaa olla mussa jotakin vikaa, kun ei sitten kelpaa kenellekkään... mutta sitä on oltava yksin, kun siihen on tottunut... saapahan tehä jotain tai olla tekemättä.. eikä ole kukaan määräilemässä....