Minulla oli ensimmäisiä kertoja lähes kolme vuotta sitten pelottavia ajatuksia, joita en osannut hallita. Ne ilmenivät esimerkiksi poikaystäväni kanssa jutellessa, kun yhtäkkiä mieleeni tulikin kuva, jossa esimerkiksi alan hakkaamaan häntä jollain kovalla esineellä aivan hillittömästi. Kamalaa! En pystynyt tekemään mielikuville mitään, ne vain tulivat mieleeni. En ikinä kuitenkaan tekisi mitään sellaista. Samaa on ilmennyt aina silloin tällöin myös muiden ihmisten seurassa, mutta enimmikseen läheisten. Ennen ajattelin, että tuollaiset mielikuvat kuuluvat hulluille, pelkäsin ja jätin ne huomioimatta ja koitin vaan unohtaa ne. Mutta sitten kuulin vähän aikaa sitten eräältä tuttavaltani samanlaisesta, hän kertoi että ne ovat jonkinlaista pakkoajattelua? Onko muilla ollut tälläistä?
Noiden lisäksi minulla on ollut jo pitkään tapana naputella sormilla pöytää vasten tai painella niitä toisiaan vasten, jonkin musiikin tahtiin tai muuten vaan, mutta niin että jokainen sormi painautuu juuri saman verran. Vaikea selittää, mutta häiritsee aivan tavattomasti jos joku sormista painautuu/näpäyttää enemmän kuin toinen. Kuulostaa tosi typerältä, tiedän. En tiedä mistä tapani on tullut, mutta teen sitä päivittäin, enkä saa sitä lopetettua. Tämä ei tosin ole tuntunut niin pelottavalta kuin nuo mielikuvat mistä aiemmin mainitsin, joten en ole antanut sen pahemmin häiritä.
Minulla on diagnosoitu masennus noin 3vuotta sitten. Masennus on toki hellittänyt aina välillä, mutta toisinaan tuntuu että se ei ole missään vaiheessa kokonaan lähtenyt, vaan palaa välillä takaisin. Vaikea selittää. En ottanut lääkkeitä masennukseeni, vaikka niitä minulle ehdotettiinkin.
Osaako joku sanoa, ovatko nuo pakko-oireita, mistä ne ehkä johtuvat ja onko muilla ollut samanlaista?
Noiden lisäksi minulla on ollut jo pitkään tapana naputella sormilla pöytää vasten tai painella niitä toisiaan vasten, jonkin musiikin tahtiin tai muuten vaan, mutta niin että jokainen sormi painautuu juuri saman verran. Vaikea selittää, mutta häiritsee aivan tavattomasti jos joku sormista painautuu/näpäyttää enemmän kuin toinen. Kuulostaa tosi typerältä, tiedän. En tiedä mistä tapani on tullut, mutta teen sitä päivittäin, enkä saa sitä lopetettua. Tämä ei tosin ole tuntunut niin pelottavalta kuin nuo mielikuvat mistä aiemmin mainitsin, joten en ole antanut sen pahemmin häiritä.
Minulla on diagnosoitu masennus noin 3vuotta sitten. Masennus on toki hellittänyt aina välillä, mutta toisinaan tuntuu että se ei ole missään vaiheessa kokonaan lähtenyt, vaan palaa välillä takaisin. Vaikea selittää. En ottanut lääkkeitä masennukseeni, vaikka niitä minulle ehdotettiinkin.
Osaako joku sanoa, ovatko nuo pakko-oireita, mistä ne ehkä johtuvat ja onko muilla ollut samanlaista?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kyllä nuo pakko-oireilta kuulostavat. Minulla oli myös nuorempana vaikea masennus, joka hoitui pitkällä terapialla. Minulla oli silloin myös sellaisia pakkoajatuksia, että tuli mieleen, että voisin vahingoittaa toista ihmistä jonkun pakon sanelemana, vaikka en itse haluaisi sitä. Sellaisia ajatuksia on edelleenkin sillon tällöin, mutta ne eivät enää juurikaan häiritse minua.
Pakko-oireisuuden uskotaan johtuvan ahdistuneisuudesta. Kun joku asia ahdistaa, pakko-oireisiin taipuvainen ihminen koittaa helpottaa ahdistustaan erilaisilla pakkotoiminnoilla. Hänelle tulee uskomus, että jos hän tekee tietyt asiat "oikein" tilanne on paremmin hänen hallinnassaan ja ahdistus väistyy. Pakko-oireisiin kannattaisi hakea apua niiden hoitoon erikoistuneelta terapeutilta, sillä monilla oireet vain pahenevat ajan kanssa.
Minullakin on pahoja seksuaalis vivahteisia mielikuvia, jotka liittyvät läheisiin.
Ja pakko-oire on minulla sellainen, että minä näpäytän 3 kertaa vasemmalla etusormella, jotta mitään pahaa ei tapahtuisi minulle.
Ovat pakko-oireita. Itsellä ollut myös vahingoittamisen pelkoa. Pakko-oireet johtuvat ahdistuksesta. Tässä edelliset vastasivat hyvin.
Pakko-oireista on hyvin mahdollista päästä:
kognitiivinen, käyttäytymisen muutokseen tähtäävä terapia, lääkkeet(sertraliini esim.), tunteiden purkaminen-myös ja nimenomaan viha ( vain sanallisesti ja elottomiin esineisiin), reagoimatta jättäminen mielikuviin-on aluksi hankalaa. Puhu jollekin läheiselle oireesta. Kovemman asenteen ottaminen. Kaikki turha kiltteys pois. Opettele purkamaan kielteiset tunteet. Minua auttoi myös kun päätin, että minähän en saatana tee mitään mitä en halua ja mistä ei tule hyvä olo. Päätin sanoa aina mielipiteeni kaikille tilanteittain. Otin kylmän itsekeskeisen asenteen. Ennen mielistelin tietyllä tavalla vahvoja, pelottavan oloisia miehiä. Enää en yritä olla mukava kenellekään, jos ei huvitä. Kokeile jotain!
Niitähän noi varmaan on. Itselläni samantyyppisiä, järjettömiä "pikku juttuja".
Olen viime päivät miettinyt kovasti, milloin olisi ihan oikeasti syytä hakeutua lääkäriin, tavallaan siksi esim. tälle sivustolle eksyinkin.
Noi sun pelottavat ajatukset on tosin, mun mielestä, vielä ihan hallinnassa, koska sä ymmärrät niden olevan järjettömiä, vain mielikuvia, eivät totta tai ettei mikään ääni käske sua todella tekemän jotain.
Tuli mileen eräs kesätyöpaikkani lääkäri, joka joskus kertoi tunteistaan, kun heille syntyi vauva; miten hänelle tuli mieleen esim. että jospa potkaisisi sitä vauvaa, kun se makaa lattialla.. ja kaikkee tollasta. Hän siis kertoi näitä noin vaan jutusteluna kaikille paikalla oleville ( terveydenhoito-alan ammattilaisia kaikki ) ja siinähän sitten vaihdeltiin näitä pelottavia tai häiritseviä mielikuviamme, eikä kukaan pitänyt minua - tai sitä lääkäriä mitenkän "hulluina". totesimme vaan ykskantaan, että ihan hyvin menee, jos ei niistä ajatuksiaan ala toteuttamaan.
Tosta on vuosia aikaa ja silloin mulla meni - itseni kanssa - aika hyvin, olin hyvin nuori, eikä murheet tai mikään juuri painanut mieltä.
Jos impulssikontrolli pitää, ei sinusta tuskin ole vaaraa kenellekän - muista aina, että teot ovat sanojen yläpuolella; mitä ikinä ajatteletkin, se ei muuta maailmaa, teot muuttavat.
Edellistä hoen myös itselleni, päivittäin...Olen myös melko aggressiivinen, pääni sisällä ja puheen tasolla ja lähes päivittäin joudun todella pinnistelemään, etten paiskaa tavaroita ikkunoiden läpi...mieli kyllä tekisi, ei sillä.
Mulla oli jo lapsena hienoista pakko-oireilua, tosin tein sen kaikilta muilta salassa, kai. Esim. sellasta, että ajaessani pyörällä vesilätäkön halki, piti sillä märällä renkaalla saada ikään kuin "kirjoitettua" ( sarvia nopesti vääntelemällä ) kaikkien mulle rakkaitten ihmisten nimet TAI NE KUOLEE. Ja siis aina, jos oli vesilätäkkö, oli siitä ajettava.
Eräs muu pakonomainen tekeminen oli se, että illalla nukkumaan mennessä, minun oli halattava jokaista nukkeani ja nalleani - ja jos joskus - siis yleensä aina - kävi niin, että mielestäni halasin jotenkin "suuremmalla rakkaudella" yhtä nalleista, niin koko homma oli aloitettava alusta, mutta suukon kera. Ja jos - siis lähes aina - suukotin mielestäni hellämielisemmin jotakin leluani, niin auta armias; koko homma taas alusta - ja ranagaistukseksi aina vaan useamman suukon saattelemana. Tätä saattoi siis jatkua aika kauankin, ei nyt ehkä tuntia-paria enempää, mutta eihän se nyt ihan terveen lapsen puuhastelua ollut.
Nykyään aivoparkani syöltävät aika hirveitä mielikuvia, yleensä aamulla ensimmäisenä näen perheenjäseneni makaamassa ruumisarkuissa tai liikenneonnettomuuden uhreina, mieleni askartelee silmieni "eteen" - vai pitäisikö sanoa "taakse" - erilaisia kauhukuvia kuolemasta, vammautumisista, hautajaisista, sairastumisista, äkkikuolemista...tätä on jatkunut vuodesta toiseen, nyt 5 viimeistä vuotta, kun on ollut lapsia, se on todellakin vaan pahentunut. On päiviä, etten pysty muuta, kuin itsekmään, koska pelkään mm. kuolemaa nin paljon.
Mieheni sanoikin mulle" et sinä kuolemaa pelkää, vaan elämää" - ja taisi osua aika oikeaan.
Mukaan on nyt vaan tullut itkuisuus ja ajoittainen sameus silmiin, en muka näe kunnolla ja hermot on aivan riekaleina. Usein en löydä yhtäkään ajatusta, joka ei tuntuisi ahdistuksena rinnassa, päässä, välillä kävelykin tuntuu hitaalta, jalat muka raskailta. Joskus huudan lapsilleni tosi rumasti, siitä tulee kaikista kauhein olo. Minun miesparkani; milloinkohan viimeksi olen sanonut hänelle jotain kaunista-------
Alkaa olemaan takki aika tyhjä.
Joku - sinä - joka olet ehkä kokenut vastaavaa ja sulla saattais olla tietoa -ja luet tämän; heitähän vinkki - lääkäriin vai ei - auttaako lääkkeet ja onko kaikissa lääkkeissä aina pahat sivuvaikutukset? Päänsärynkin kesktän tai suun kuivumisen tms, mutta läskiks en rupee, se nyt tästä vielä puuttuis.
itsellä ollu kans vähän samanlaisia aatoksia, lapsesta saakka. etsipä kirjastosta sellainen kirja kuin "mielen muuttajat", kirjoittanut peter d. kramer. olen itse syönyt vuosikausia fluoksetiinia, samaa lääkettä josta kirjassa puhutaan, ja ainakin omalla kohdallani se on tuntunut toimivan. sivuoireina on ollut ainoastaan aivan lääkityksen alussa esiintynyttä hyperaktiivisuutta ja ylienergisyyttä, mutta se tasaantuu ajan kanssa. samaa lääkettä määrätään bulimiaan, pakko-oireiseen käyttäytymishäiriöön ja masennukseen. minulla ainakin zoloft tuntui nostavan painoa ja lisäävän ruokahalua mutta sitä ongelmaa ei ole ollut fluoksetiinin kanssa. mitään mielialalääkettä ei pitäisi kellekään suositella, mutta ahdistuneisuus ja masennus voivat olla tappavia sairauksia ja jos lääkkeitä kerran on niin en näe syytä miksi pitäisi hampaat irvessä kitua läpi elämänsä.
lue tuo kirja!
kuulostais siltä,että olet sairastunut masennukseen.ei mitenkään epätyypillistä pakko-oireiselle,ne menee joskus käsikkäin.mäkin olen kärsinyt pakko-oireista pikkusesta asti ja pari-kolme kertaa pudonnut masennukseen.
noi sun oireet on hirmu tyypillisiä masennusoireita.silmien sameus,kävelyn ja/tai muun toiminnan hitaudentunne,ärtyisyys,musertava ahdistus.mun listaan tulisi lisäksi liika nukkuminen,joillakin taas unettomuus ja aamuöinenheräily.
mars lääkärille vaan.ei kaikki lääkkeet lihota ja jos alkaa lihottamaan,ne voi vaihtaa toiseen.sivuoireet tasaantuu yleensä alun jälkeen.pari ekaa viikkoa ahi voi paheta,mutta sitten alkaa olo helpottaa ja jos ei ala kokeillaan jotain toista lääkettä.näin se menee.se on yksillöllistä mikä lääke sopii kenellekin.
älä jää oloinesi yksin,vaan hae apua,koska sitä on kuitenkin saatavilla.
tsemppiä!