Siitä uskosta ei hyvä seurannut
Anni, 27, selvisi sisäisistä ristiriidoista armollisempaan elämänkatsomukseen:
”Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Kasvatuksen ja viikoittaisten seuroissa käyntien kautta juurruin liikkeeseen. Erityisesti opit synnistä ja ikuisesta kadotuksesta iskostuivat tiukasti mieleen. Pitkälle nuoruusikään saakka kammosin nukkumaanmenoa, sillä pelkäsin kuolevani nukkuessani ja joutuvani helvettiin.
Usko ei tuottanut minulle iloa – päinvastoin. Jatkuvan kuolemanpelon lisäksi tunsin olevani kaikkialla erilainen. Koulussa siksi, etten voinut osallistua ”maailmallisiin” asioihin ja keskusteluihin, lestadiolaisten keskuudessa siksi, että koin olevani syntinen ja huonompi kuin muut. Itsetuntoni kehittyi vajavaiseksi. Häpesin uskoani, sillä se ei ollut aitoa. Parikymppisenä sisäinen ristiriita kävi kestämättömäksi. Sain viimein sanottua ääneen, etten halua enää olla lestadiolainen.
En ole halunnut palata. Minulla on oma, huomattavasti armollisempi elämänkatsomukseni, jonka toivon kelpaavan Jumalalle. Kärsin edelleen pahasta kuoleman- ja helvetinpelosta. Vaikka järjellä tajuan, ettei lestadiolaisuus ole ainoa tie taivaaseen, ajatus ei jätä minua rauhaan. Olen harkinnut terapiaakin tämän takia, ja tiedän, että minulla on paljon kohtalotovereita. Myös itsetuntoni kanssa minulla on edelleen ongelmia.
En silti halua olla katkera. Pudistelen vain joskus päätäni lestadiolaisten touhulle. Mietin, miten paljon siellä on lasten joukossa samanlaisia raukkoja kuin minä, joiden pää täytetään helvetin kuvilla ja synnintunnolla. Lasten kannalta liike on liian ankara ja jopa vaarallinen. Mutta liikkeen olemassaolo perustuu siihen, että ihminen johdatellaan lapsesta asti uskomaan. Muulla tavoin ajatteleminen saadaan näyttämään ”sielunvihollisen” työltä, ensi askeleilta kohti ikuista kadotusta.”
Anni, 27, selvisi sisäisistä ristiriidoista armollisempaan elämänkatsomukseen:
”Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa perheessä. Kasvatuksen ja viikoittaisten seuroissa käyntien kautta juurruin liikkeeseen. Erityisesti opit synnistä ja ikuisesta kadotuksesta iskostuivat tiukasti mieleen. Pitkälle nuoruusikään saakka kammosin nukkumaanmenoa, sillä pelkäsin kuolevani nukkuessani ja joutuvani helvettiin.
Usko ei tuottanut minulle iloa – päinvastoin. Jatkuvan kuolemanpelon lisäksi tunsin olevani kaikkialla erilainen. Koulussa siksi, etten voinut osallistua ”maailmallisiin” asioihin ja keskusteluihin, lestadiolaisten keskuudessa siksi, että koin olevani syntinen ja huonompi kuin muut. Itsetuntoni kehittyi vajavaiseksi. Häpesin uskoani, sillä se ei ollut aitoa. Parikymppisenä sisäinen ristiriita kävi kestämättömäksi. Sain viimein sanottua ääneen, etten halua enää olla lestadiolainen.
En ole halunnut palata. Minulla on oma, huomattavasti armollisempi elämänkatsomukseni, jonka toivon kelpaavan Jumalalle. Kärsin edelleen pahasta kuoleman- ja helvetinpelosta. Vaikka järjellä tajuan, ettei lestadiolaisuus ole ainoa tie taivaaseen, ajatus ei jätä minua rauhaan. Olen harkinnut terapiaakin tämän takia, ja tiedän, että minulla on paljon kohtalotovereita. Myös itsetuntoni kanssa minulla on edelleen ongelmia.
En silti halua olla katkera. Pudistelen vain joskus päätäni lestadiolaisten touhulle. Mietin, miten paljon siellä on lasten joukossa samanlaisia raukkoja kuin minä, joiden pää täytetään helvetin kuvilla ja synnintunnolla. Lasten kannalta liike on liian ankara ja jopa vaarallinen. Mutta liikkeen olemassaolo perustuu siihen, että ihminen johdatellaan lapsesta asti uskomaan. Muulla tavoin ajatteleminen saadaan näyttämään ”sielunvihollisen” työltä, ensi askeleilta kohti ikuista kadotusta.”
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olipa tuttua. Vaikuttava, hyvin kuvattu mitä nuoren ihmisen sisimmässä myllertää. Irrottautuminen on raskas ja vaativa prosessi, todellinen vuosien parantumis-työmaa!!
Neuvoksi vielä tänään vl-liikkeessä sinnitteleville: ota rahat ja juokse, jos haluat pysyä terveenä ja elää itse elämäsi...
Löytyykö tuo lehtijuttu netistä?
Tässäpä tämä.
http://www.kirkkojakaupunki.fi/?newsid=9741&deptid=124&languageid=3&NEWS=1