Yksinäisyys on asia, josta kärsii. Miksi joku ihminen ajautuu yksinäiseksi? Kumminkin maailmassa on niin paljon mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin. Pidänkin siis gallupin siitä, miksi olet yksinäinen ja minkä ikäinen olet?
Olen itse 21-vuotias ja olen suurimmilta osin yksinäinen siksi, että pelkään ihmisiä. Olen siis ollut nuoruudessani koulukiusattu ja ajattelen aina pahinta tutustuessa uusiin ihmisiin.
Olen itse 21-vuotias ja olen suurimmilta osin yksinäinen siksi, että pelkään ihmisiä. Olen siis ollut nuoruudessani koulukiusattu ja ajattelen aina pahinta tutustuessa uusiin ihmisiin.
Vastaukset 31
Vanhimmat
Olen 24v nainen, olen myös ollut koulukiusattu josta seurasi huono itsetunto, masennus, ahdistus yms.
Mua käytetty hyväksi ja petetty ystävyyssuhteissa niin monta kertaa että mun on vaikea luottaa ihmisiin. Rehellisia ja aitoja ystäviä on tälläisen "kiltin" ihmisen vaikea löytää. Tuntuu että kerään ympärilleni vain epäluotettavia, kaksinaamaisia ihmisiä. :(
Mistä päin olet kotoisin?
Kiinnostaisiko jutella samanikäisen miehen kanssa??
Minulla on samanlaisia kokemuksia.Lue tarinani jos kiinostaa.Se löytyy melko alhaalta nim.kohta 29v,foreever loner
Syyt: pelkään sosiaalisia tilanteita. En uskalla mennä juttelemaan tuntemattomille ihmisille. Luultavasti johtuu siitä, että minua koulukiusattiin lapsena ja minulla on myös vieläkin puhevika joka kuulema tuntuu haittaavan itseäni paljon enemmän kuin muita. Lisäksi olen muuttanut paikasta toiseen aika usein parina viime vuonna. On varmaan monia lukuisia muitakin syitä, mutta nuo tuntuu olevan päällimmäisinä.
Nyt asun PK-seudulla ja toivon mukaan löydän ehkä joskus jonkun / joitakin ihmisiä joihin pystyisin tutustua. Olen 23-vuotias mies.
Olen pienestä pitäen viihtynyt melko hyvin itsekseni esim. kirjoja lukien. Liiallista yksinäisyyttä ja täydellistä mökkihöperöyttä yritän välttää. Olen (vähän liikaa) yksin siksi, että elän kaukosuhteessa (miehen töiden vuoksi) ja opiskelen tällä hetkellä vain osa-aikaisesti. Tulee siis joitakin päiviä, jolloin pelkästään lorvin sisällä tietokoneen ääressä. Ikää 26.
Eli:
20 vuotta, nainen
- fyysinen seikka (vamma) joka rajoittaa
- sain tietää liudan uusia (fyysisiä) sairauksia aika vasta, yksi näistä oireilee todella ikävästi ja rajoittaa. Haen kuitenkin töitä.
- entinen koulukiusattu, kotona mennyt huonosti
- huonot ihmissuhteet, jos niitä voi niiksi kutsua
- omasta mielestäni aina alistettu, esineellistetty (jep tyhmä sana) ja kohdeltu törkeästi
- parit henkiset "sairaudet" kuten sosiaalisten tilanteiden pelko, juontaa juurensa aiemmista kokemuksista
- yritetty terapiaa vuosia, järjestänyt itselleni muuta toimintaa elämässä jne. - ei auta.
Olen 30-vuotias mies.
Koulukiusaaminen ja -väkivalta lapsena, josta piti selvitä yksin tappelemalla vuosien tie. Ei kukaa opettaja tms. auttanu, ihan sama kenelle kertoi, ketään ei kiinnostanut. Luottamus ei omalla kohdalla toista kohtaan kasva vuodessakaan hyväksi lapsuuteni takia. Itseeni kyllä luotan kun selvisin siitä.
Toinen on se ettei minua ole koskaan rakastettu. Ei kukaan ole välittäny kuin vanhemmat sen verran, että ruokaa ja vaatteita on ollut. Täällä maailmalla jo olleena en kuitenkaan ole viellä ollut kenenkään naisen "juttu". Olen itse kyllä ihastunut, mutta yksipuolisia ovat olleet ihastumiseni.
Voimia kaikille yksinäisyydestä kärsiville!
Olen 17-vuotias nuori nainen, ja yksinäinen olen, koska en enää kykene tutustumaan uusiin ihmisiin tai pitämään yllä vanhoja suhteita. Asia ei minua erityisemmin edes haittaa, sillä kiinnostukseni muihin ihmisiin on juuri nyt hyvin alhainen. Lisäksi asun pienellä paikkakunnalla, eikä täältä oikein löydy samanhenkistä seuraa.
ITSETUNTO jos on heikko, ihminen ei osaa olla edes aito, ei luonteva, ei usko mahdollisuuksiinsa, tarkkailee itseään ei muita, pohtii kelpaako - eikä tunne kelpaavansa, kun ei uskalla ottaa ratkaisevia askeleita, pelätessään pettymystä. Joskus niitä pettymyksiä on tullut, ei välttämättä koskaan seurusteluun liittyvinä, ehkä mitätöinti lapsena, kiusattu ja pahoipidelty, arvottomaksi itsensä tuntenut. Ja ensimmäinen pettymys voi johtua varovaisuudesta, eikä todellista syytä huomata, ei myönnetä, se sälytetään tuon "torjuneen" kontolle, ja siitä lähtien jokainen on potentiaalinen torjuja.
Tuo oli jo varsin täydellinen ja kaiken kattava vastaus...
siihen lisättävänä omalta kohdalta:
Olen reilu kolmekymppinen nainen,
alunperin mennyt naimisiin ja saanut lapsen ja siten tyhmyyttäni lapsenhoidon myötä jättänyt kaikki "omat" vanhat kaverit, sitten tullut ero ja eron myötä avioliiton aikaiset ystävät jääneet exälle.
24 ja tasan sama syy kuin sinulla. En luota kehenkään, edes omiin vanhempiin, vaikka välit on mitä parhaat.
30v mieshän minä olen..
Ykkössyy lienee nykyään raittius, koska eihän sitä voi tutustua ihmisiin jos niitä ei tapaa, ja jos on raitis ei ihmisiä tapaa. Nykypäivänä kun on sallittua tutustua vastakkaiseen sukupuoleen vain ravintolassa (tai ystävien kautta, mutta sehän on yksinäisenä poissuljettu). En toki aina ole ollut raitis...
Eikä asiaa auta yhtään se että olen IT-alalla, eli istun koneella suurimman osan valveillaoloajasta.
Yksi syy lienee myös se että olen maalta kotoisin, sosiaaliset taidot pitää oppia nuorena, jos niitä ei opi nuorena ei opi koskaan. Ja hankala oppia jos 10km säteellä ei ole ketään samanikäisiä. Jos sitten perskoulun jälkeen yrittää opetella niin on jo liian myöhäistä.
Olen 18-vuotias poika. Vaikeasti masentunut jo 4-5vuotta. Minulla oli ala-asteella paljon kavereita eikä minua koskaan kiusattu. kaikki meni kumminkin päin persettä kun sain kuulla läheisen menehtyneen saapuessani kotiin ylä-asteen ensimmäisenä päivänä. En ystävystynyt uusien luokka-tovereideni kanssa sillä he eivät tienneet syytä outoon käytökseeni koulussa. päivä päivältä aloin menettää vanhoja kavereitani koska halusin vain olla yksin. Nyt olen totaalisesti menettänyt sosiaaliset taitoni, itsetuntoni, ..oikeastaan kaiken. En ole koskaan ennen kertonut ongelmistani kenellekkään, toivottavasti tämä parantaa oloani, tai sitten vain masentaa lisää kun tajuatte että olen maailman suurin luuseri, en tiedä.
Minä en ollut ihan penskana yksinäinen. Oli mulla aina leikkikavereita. Jonkin verran koulukiusattu, opettajille helppo oppilas. Lapsena oli helpompaa, koska ei niin paljon miettinyt omaa olemustaan.
Nuoruuden alkuvaiheessa vetäydyin omiin oloihini. Näin jälkeenpäin ajateltuna se oli huono valinta. Olin edelleen helppo nuori. Menestyin keskivertoa paremmin koulussa ja jopa salaa ihastuin tyttöihinkin.
Ja miksi vetäydyin? Pelon vuoksi. En uskaltanut astua kovin äänekkäästi kohti aikuisuutta. Ehkä jotakin itsetuntoon vaikuttavaa jäi kehittymättä normaalisti.
Olen edelleen aika yksinäinen nyt aikuisena (30). Olen kuitenkin astunut muutokseen ja tilanne tullee muuttumaan. On ollut hienoa huomata, että kelpaa toisten mukaan ja on ihan yhtä tärkeä ja hyvä mitä toisetkin ovat. Päivä päivältä opin rakastamaan yhä enemmän itseäni :). Olen saanut hyviä ystäviä lähinnä koulusta. Seurustelukumppania edelleenkin kaipaan.
Jos on vakava fiilis, katsokaa vaikka tuota:
http://www.youtube.com/watch?v=PnLDDxdhMw0
=D
Olen 24v poika ja olen yksin koska olen köyhä. Ei töitä eikä kouluja...
Ihmiset eivät halua olla tekemisissä henkilön kanssa joka ei omista mitään, jolla ei ole rahaa.
Menetin vanhempani ollessani 11v.Olen ollut pahoin koulukiusattu yläasteella,ja viilsin kädet sen seurauksena.Näkyvien arpien seurauksena kärsin masennuksesta ja pelkään työyhteisöä juuri tämän takia että minut leimataan hulluksi.Talvet olen yleensä työttömänä
eikä,työelämä enää inspiroi.Voisi sanoa että maku
mennyt.
Minulla ei koskaan ole ollut kunnon ystäviä saatika poikaystävää ja nyt tällä hetkellä olen erakko.Olisi ihanaa jos olisi naisystävä joka tukisi arjen keskellä ja jonka kanssa lähteä esim.ravintolaan bailaamaan,mutta yksin on turvatonta naisen mennä.Miehille sen sijaan tämmönen ystävyys ei sovi.Ensin harrastetaan seksiä kerran ja se on siinä,sitten äkkiä kerskailemaan kavereille että nyt mä sain.KUVOTTAVAA!!!Olen huomannut sen että ihmisiin ei voi luottaa paskan vertaan(anteeksi suora ilmaukseni)mutta se vaan on totta.
Olen käynyt ammattikoulun ,ja korkeakouluihn älykkyysosamääräni ei riitä lähellekkään.Ja talodellinnen tilani on heikko, joka lanttia pitää laskea ja siitäkin saa pääsäryn.
Ulkonäöltäni olen ihan normaali vaalea hiuksinen nainen.Olen syntynyt suht kauniiksi mutta en älykkääksi.
Olen täydellisesti siis epäonnistunut elämässäni.
Aika ajoin mietin sitä miksi tänne on edes syntynyt jos elämä on yhtä kärsimystä ja epäonnistumista.
Ja onko tämä oma valintani ,se on kaksipiippunen juttu.Toisaalta on ja toisaalta taas ei.Olen pystynyt vaikuttamaan itse asioihin, se on totta mutta epäonnistunut aina yrityksessäni.Kasvuolosuhteita kun ei taas voi valita.MUTTA, jos olisin varakkaasta perheestä ,terve,kaunis,sosiaalinen ÄLYKÄS/LAHJAKAS en varmaan kirjoittelisi tätä tarinaa.
Toivottavasti tämä nyt valaisi jonkun verran mitä yksinäisyys on kohtalotovereilleni ja niille joilla pyyhkii hyvin, jotka silkasta mielnkiinnosta haluavat tietää syitä.
Pohjimmiltaan suurin syy minullakin heikko itsetunto ja vaikeus luottaa muihin ihmisiin, mistä syyttäisin ainakin:
- tunnekylmää lapsuudenkotia, jossa perheväkivaltaa ja persoonallisuushäiriö uskoakseni ainakin toisella vanhemmista -> kotona sai pelätä ja kokea kaikenlaista paskaa
- kovia ulkonäkövaatimuksia koulussa ja kotona (olin "läski" ja sain siitä jatkuvasti kuulla) -> syömishäiriöt n. 12-vuotiaasta saakka -> ahdistus, masennus ja muut ongelmat ja niistä johtuva eristäytyminen ja sosiaalisten tilanteiden välttely
- huonoja ihmissuhteita peruskouluaikoina; en koskaan ollut ns. kavereilleni tarpeeksi hyvä/hyvännäköinen (jätettiin kutsumatta bileisiin ja muutenkin porukan ulkopuolelle)
Lisäksi olen perusluonteeltani aika syrjäänvetäytyvä ja itsekin kohdellut huonosti niitä jotka musta oikeasti välittivät ja ajanut heidät pois luotani.
n25
Minulla on rakastava mies, rakastava perhe, aivan mahtavia ystäviä...mutta mutta... ongelma on siinä että ystäväni asuvat 50km päässä tai kauempana.
Kaipaan aivan kauhiasti kaveria kävelylle, iltasin höpöttelemään ym. Käyn pelaamassa sählyä, lentopalloa ja olen todella sosiaalinen, mutta kuinka voi löytää itselleen uudella paikkakunnalla kavereita 26-vuotiaana?? Noiden harrastusten kautta en sellaista lähempää ystävää ole löytänyt... Viikot menöö issekseen oleillessa ja se alkaa pitkästyttämään...
Yksinäinen.Pitäkää vaan ylimielisenä kun kirjoitan näin mutta totta se on.
onhan muitakin kauniita ihmisiä, joilla on kuitenkin ystäviä ja kumppanit. Tietysti on mahdollista, että olet törmännyt vääränlaisiin ihmisiin.
Olen jutellut monien naisten kanssa ja ne oikeasti kauniit monasti sanovat että ei miehet lähesty heitä niin usein kuin vaikka niiden kavereita.
Pelkäävätkö miehet kauniita naisia, vai vaikuttaako se vain turhalle yritykselle jos nainen näyttää sille että se on takuulla ollut varattu jo esikoulusta lähtien? Vai ovatko miehet liian fiksuja? (esimerkki kaunis mieli leffassa).
Netti on ihmeellinen paikka, täällä voi jutella sellaisten ihmisten kanssa, joille ei oikeassa elämässä koskaan tulisi juteltua. Monen naisen kanssa olen jutellut joille en syystä tai toisesta kehtaisi sanoa sanaakaan livenä. Ehkä noista kolmesta syystä eniten toisen ja myös ensimmäisen takia.
että yksin kauneus aiheuttaa kenellekään yksinäisyyttä. Onhan misseilläkin (joita pidetään kauniina) kavereita ja kumppaneita.
Yli kymmenen vuotta yksinäisyyttä analysoineena olen tullut tulokseen, että kyllä se luonne vaikuttaa hyvin pitkälti ystävien saamiseen.
Ehkä sinun kannattaisi miettiä vähemmän ulkoista koreuttasi ja löytää syvyys, se rakkaus, jonka Luoja on meille kaikille antanut. Kyllä sinut hyväksytään ulkonäöstäsi huolimatta, älä pelkää!
Onhan tuo totta että netin kautta voi syntyä monia semmoisia suhteita mitä ei missään tapauksessa muuten syntyisi, joko joidenkin tiettyjen ratjoitusten (kuten ulkonäkö) tai muiden asioiden takia.
Aika monet kauniit naiset ovat varattuja ja monet miehet voivat jo etukäteen odottaa ettei hyvännäköinen nainen halua olla juuri minun kanssani kanssakäymisessä joka voi aiheuttaa sen ettei monikaan uskalla lähestyä.
Toisaalta naisetkin saattavat viestiä olevansa joskus liian hyvännäköisiä tai haluavat esittää ns. vaikeasti tavoiteltavaa eli he saattavat itsekin aiheuttaa tuon tilanteen etteivät halua kenenkään lähestyvän heitä.
Oma lukunsa ovat tietysti naiset, jotka luulevat olevansa hyvännäköisiä olematta kuitenkaan sitä tai naiset joilla kriteerit ovat vähän turhan korkeat.
ole paljon kavereita ja he ovat suosittuja? olen sitten väärässä varmaan kun olen luullut niin.Eihän ulkonäkö voi vaikuttaa kavereiden saamiseen(kumppanin saamiseen kylläkin vaikuttaa) kyllä mukava ja ystävällinen luonne on tärkein olitpa sitten lihava,laiha,kaunis,ruma ym.
kun miettii. Tilanne on tällä hetkellä se, ettei ole tyttöystävää/elämänkumppania ja toisinaan se syö miestä aika kovastikin. Eikä ole yhtään varsinaista suhdetta edes takana. Varsinkin kun tämänikäisillä (22w) yleensä tyttöystävä/vaimo jo on, kuten monilla kavereilla..
Olin aiemmin melko estynyt sosiaalissa tilanteissa, en uskaltanut varsinkaan vastakkaiselle sukupuolelle mennä mitään puhumaan. Koti-oloilla lienee osansa, kaikkea paskaa sai sietää.. Nyt olen jo päässyt tuosta yli, pystyn hyvin juttelemaan melkein kenen kanssa tahansa vaan se elämänkumppani on edelleen hakusessa.. Varsinkin tälläisinä pimeinä iltoina se rassaa melko pahasti, kun ei ole ketään kelle voisi puhua ajatuksistaan ja tunteistaan. Ja minä kun pidin itseäni aika karskina tyyppinä siinä mielessä, että yleensä olen pystynyt pitämään tunteet syrjässä.
Harrastukset ja kavereiden kanssa hengailu tuo jonkinlaista täytettä vapaa-aikaan, mutta ei ne sitä elämänkumppania korvaa nekään.
Minä oli koulukiusattu ja pitkälle aikuisikään minulla ei ollut todellisia ystäviä. Nyt olen jo yli 50-vuotias. minulla on paljon ystäviä ja läheisiä ihmisiä. Elän sinkkuna, mutta se ei kavenna elämääni: päin vastoin, nyt voin olla enemmän kavereiden kanssa. Harrasta, kulje paljon ihmisten parissa. Sinäkin opit tutustumaan ja löytämään ihmisiä, joiden kanssa olet samalla aaltopituudella.
Miksi oon yksinäisenä elämäni elänyt? On mennyt jo 61 vuotta kaivatessa ja ihmetellessä.
On selvinnyt: En pysty olemaan ihmisten kanssa, pelkään heitä kai myös. Jännitän. Pelkään jonkun lähelle tulemista, kun siitä ei ole kokemusta. Tärkein ja yksi sana ehkä kuvaa syytä parhainen: en pysty luottamaan ihmiseen/ihmisiin! Karmea tilanne, mutta näin on elettävä.
olen yksinäinen parisuhteessa...
tuntuu että rakkaudentunne on yksipuolinen.. asuin kaupungissani minulla ei ole yhtään ystävää, on vain työ, työ ja työ.... en koskaan käy missään.. mies makaa sohvalla mitään puhumatta... silti niin vaikeaa lähteä.. tätä on jatkunut jo monta vuotta...
nyt kaikki tuntuu turhalta..
ehkä vielä jonain päivänä on tarpeeksi voimaa ja luottamusta lähteä..
Ihan niinkuin olisin itse tuon kirjoittanut!!??
...koska olen ruma ja epäkiinnostava ihminen.
menetin itsetuntoni. (Olen 22-vuotias nainen)
Oli aika, jolloin minulla oli paljon kavereita ja miehiä liiaksikin. Valitsin heistä yhden, joka jätti minut minua paremman näköisen naisen vuoksi. Hän käytti minua hyväkseen ja jätti kuin nallin kalliolle, väitti että kaikki oli minun syytäni.
Tunsin itseni päivä päivältä rumemmaksi, lihavammaksi, huonommaksi. Tarkkailin jatkuvasti ulkonäköäni ja vertasin sitä muihin naisiin, erityisesti julkisuuden kaunottariin.
Itsetuntoni oli enää muisto vain. Niin kauan kuin pysyin hiljaa enkä seissyt peilin edessä etsimässä vikoja itsestäni, miehet kiinnostuivat minusta. Kun avasin suuni ja annoin sanojen ja käyttäytymiseni viestittää, että vihasin ulkonäköäni, miehet kaikkosivat. Menin niin pitkälle, että en enää edes halunnut tutustua keneenkään, en syönyt lähes tulkoon mitään ja laihduin monta kiloa. Läheiseni huolestuivat, sillä olin jo entuudestaan hoikka, mutta halusin olla vielä hoikempi, laiha. Kaverini lähtivät yksi toisensa jälkeen, alkoivat karttaa seuraani ja lakkasivat pitämästä yhteyttä. Ihmiset puhuivat, että olen säälittävä ja omituinen. Minua sanottiin ja sanotaan yhä kauniiksi, mutta en pysty uskomaan sitä, en näe itsessäni mitään hyvää. Tahtoisin saada takaisin normaalin terveen omakuvani ja saada uusia kavereita. Avomies minulla on, mutta suhteemme on vain kulissia. Hän on kanssani, koska olen hänen mielestään kaunis. Minä olen hänen kanssaan, koska en selviäisi yksin. En pysty käymään rumuuteni takia edes suuremmissa kaupoissa. Seksiä emme myöskään harrasta. Haluni ovat kadonneet itsetuntoni myötä, en tunne itseäni haluttavaksi enkä seksikkääksi. En pysty seksiin, sillä ajattelen koko ajan miten hirveältä näytän ja vertaan itseäni täydellisiin kauniisiin naisiin.
Työpaikallakin minua ahdistaa jatkuvasti, välttelen palavereita ja kahvihuonetta. En halua tietää, mitä ihmiset minusta ajattelevat, miten he nauravat selkäni takia ja arvostelevat poikkeavaa ulkonäköäni.
Tuossa olikin syyt, miksi olen yksin ja tulen aina olemaankin.
Kuulostaa säälittävältä, mutta se on elämääni.