On ollut monenlaista juttua eri tasoisesta ujoudesta. Tunnen ihmisiä jotka tunnustautuvat ujoiksi, toiset vähemmän toiset enemmän. Toiset myöntävät , että ens alkuun on vaikeaa, mutta ku toinen juttelee niin alkaa heistäkin asiaa irrota. Mutta entä ne jotka hyytyvät?
Huomasin eräänä päivänä, että liekö isänikin ujo ja kaiken lisäksi ujo omaa perhettään kohtaan. On muuten hyvinkin reipas seuramies, veljieni kanssa kehittää välttämättömät keskustelut autoista yms mutta vieraiten kanssa rupattelee niitä näitä. Minulle, siis aikuiselle 30-vuotiaalle naiselle hän ei puhu, keskustelumme ovat todella väkinäisiä ja ontuvia, vaikka minä puheenlahjat omaavana koitan kehittää jutun aihetta niin seinä tulee vastaan joka suunnasta.
Ja eikä sillä kyllä isäni varmasti tahtoisi jutellakin, aina hän on kuitenkin elämässäni ollut joten ei kyse ole siitä etteikö arvostaisi minua, kai. Minä en tiedä hänen ajatuksistaan tai mistään mitään. Enpä kyllä tunne veljiänikään, minua vanhempia ovat ja toinen on ainakin lapsena ollut sairaalloisen ujo, hänkin kyllä oiva seuramies, mutta sinkkumies, eikä ainakaan hänessä muuta vikaa ole kuin ehkä kyvyttömyys lähestyä naisia.
Paras ystäväni kautta aikojen on ollut ja on sairaalloisen ujo, hänet se on johtanut kuitenkin ikävään elämään sillä häneltä puuttuu myös itsevarmuus, ei uskalla puhua minullekaan puhelimessa edelleenkään, 15 vuoden jälkeenkään. Naamakkain uskaltaa pienen emminnän jälkeen kunnes muuttuu aika riehakkaaksi itsekseen viettäessämme aikaa yhdessä. Mutta pitkällä juoksulla minä olen ainoa sellainen ystävä hänelle jonka hän on päästänytkään läpi ja silti minuakin pitää ujostella.
Entinen miesystäväni tunnustautui ujoksi ja yksinkertaisesti lakkasi toimimasta jos katselin häntä hetkeäkään pitempään. Hän vaivoin kertoi, ettei pysty kohtaamaan katseita koska punastelee. Hänkin ajautui hankalaan elämään, että kyllä ujoudesta huolimatta pettämään kykeni , tosin pelkkä hankaluus ei ole tuossa, sairastui vakavaan masennukseen tuon epävarmuutensa myötä.
Tunnen ihmisiä jotka kangeretelevat alkuun, mutta ujous tuntuu vain pahenevan mitä pitemmälle tutustuu ja luulen sen olevan enemmän ujoutta kuin esim. sosiaalisten tilanteiden pelkoa tms. Alun lievän reippauden jälkeen tulee totaalinen sammuminen.
minä olen aina käsittänyt ujouden pienenä piinana, herkkänä ohi menevänä punastumisena tai hetken saamattomuutena. Koska itsekin toki koen välistä jännitystä ja kyvyttömyyttä avata sanaista arkkuani ja ajattelin, että no tätä se ujous varmaan on, pinnan alla painahtavaa punastelua kun joskus suuressa porukassa pitää puheen tai kertoo oman mielipiteensä jonka tietää olevan rohkea veto. Mutta ilmeisesti tuo on ujouden lievintä ääripäätä, koska itse on koe tuota lainkaan ongelmaksi, enkä koe punastelua tai silmiin katsomista vaikeaksi.
Ujous ja epävarmuus kai kuitenkin pitää eritellä toisistaan, mutta myös niin, että koko nivaska voi olla samassa ihmisessä? Tekeekö itsetunnottomuus ujoudesta hyydyttävää?
Kunhan näitä mietin, sillä joskus ihmiset katoavat elämästä tyystin, hups, eikä heistä ole enää hajuakaan. Esim ystäväni kohdalla olen aikanani ja edelleenkin ihmetellyt syvästi sitä kuinka hän voi kehittää päässään aina uudestaan ja uudestaan ajatuksen, että en tahdo olla hänen ystävänsä. Minulle se tulee ihan puskista ja joskus menee pitkiä aikoja kun ei pidä yhteyttä eikä itsekään ajattele ottaa yhteyttä koska kuvittelee, että no kyllähän se nyt ottaa muhun yhteyttä kun ehtii. Ja sitä yhteydenottoa ei lopulta koskaan tule kunnes itse lähtee kyselemään, että mihinkäs olet kadonnut ja saat vastaukseksi tuon tutun "luulin että..."
Ujouttahan mä en voi näiltä ihmisiltä poistaa, mutta että oppis vähän paremmin ymmärtämään, isäni ja veljenikin kanssa voisin oppia tulemaan toimeen paremmin.
Voiko ujous siis vain olla niin hyydyttävää?
Huomasin eräänä päivänä, että liekö isänikin ujo ja kaiken lisäksi ujo omaa perhettään kohtaan. On muuten hyvinkin reipas seuramies, veljieni kanssa kehittää välttämättömät keskustelut autoista yms mutta vieraiten kanssa rupattelee niitä näitä. Minulle, siis aikuiselle 30-vuotiaalle naiselle hän ei puhu, keskustelumme ovat todella väkinäisiä ja ontuvia, vaikka minä puheenlahjat omaavana koitan kehittää jutun aihetta niin seinä tulee vastaan joka suunnasta.
Ja eikä sillä kyllä isäni varmasti tahtoisi jutellakin, aina hän on kuitenkin elämässäni ollut joten ei kyse ole siitä etteikö arvostaisi minua, kai. Minä en tiedä hänen ajatuksistaan tai mistään mitään. Enpä kyllä tunne veljiänikään, minua vanhempia ovat ja toinen on ainakin lapsena ollut sairaalloisen ujo, hänkin kyllä oiva seuramies, mutta sinkkumies, eikä ainakaan hänessä muuta vikaa ole kuin ehkä kyvyttömyys lähestyä naisia.
Paras ystäväni kautta aikojen on ollut ja on sairaalloisen ujo, hänet se on johtanut kuitenkin ikävään elämään sillä häneltä puuttuu myös itsevarmuus, ei uskalla puhua minullekaan puhelimessa edelleenkään, 15 vuoden jälkeenkään. Naamakkain uskaltaa pienen emminnän jälkeen kunnes muuttuu aika riehakkaaksi itsekseen viettäessämme aikaa yhdessä. Mutta pitkällä juoksulla minä olen ainoa sellainen ystävä hänelle jonka hän on päästänytkään läpi ja silti minuakin pitää ujostella.
Entinen miesystäväni tunnustautui ujoksi ja yksinkertaisesti lakkasi toimimasta jos katselin häntä hetkeäkään pitempään. Hän vaivoin kertoi, ettei pysty kohtaamaan katseita koska punastelee. Hänkin ajautui hankalaan elämään, että kyllä ujoudesta huolimatta pettämään kykeni , tosin pelkkä hankaluus ei ole tuossa, sairastui vakavaan masennukseen tuon epävarmuutensa myötä.
Tunnen ihmisiä jotka kangeretelevat alkuun, mutta ujous tuntuu vain pahenevan mitä pitemmälle tutustuu ja luulen sen olevan enemmän ujoutta kuin esim. sosiaalisten tilanteiden pelkoa tms. Alun lievän reippauden jälkeen tulee totaalinen sammuminen.
minä olen aina käsittänyt ujouden pienenä piinana, herkkänä ohi menevänä punastumisena tai hetken saamattomuutena. Koska itsekin toki koen välistä jännitystä ja kyvyttömyyttä avata sanaista arkkuani ja ajattelin, että no tätä se ujous varmaan on, pinnan alla painahtavaa punastelua kun joskus suuressa porukassa pitää puheen tai kertoo oman mielipiteensä jonka tietää olevan rohkea veto. Mutta ilmeisesti tuo on ujouden lievintä ääripäätä, koska itse on koe tuota lainkaan ongelmaksi, enkä koe punastelua tai silmiin katsomista vaikeaksi.
Ujous ja epävarmuus kai kuitenkin pitää eritellä toisistaan, mutta myös niin, että koko nivaska voi olla samassa ihmisessä? Tekeekö itsetunnottomuus ujoudesta hyydyttävää?
Kunhan näitä mietin, sillä joskus ihmiset katoavat elämästä tyystin, hups, eikä heistä ole enää hajuakaan. Esim ystäväni kohdalla olen aikanani ja edelleenkin ihmetellyt syvästi sitä kuinka hän voi kehittää päässään aina uudestaan ja uudestaan ajatuksen, että en tahdo olla hänen ystävänsä. Minulle se tulee ihan puskista ja joskus menee pitkiä aikoja kun ei pidä yhteyttä eikä itsekään ajattele ottaa yhteyttä koska kuvittelee, että no kyllähän se nyt ottaa muhun yhteyttä kun ehtii. Ja sitä yhteydenottoa ei lopulta koskaan tule kunnes itse lähtee kyselemään, että mihinkäs olet kadonnut ja saat vastaukseksi tuon tutun "luulin että..."
Ujouttahan mä en voi näiltä ihmisiltä poistaa, mutta että oppis vähän paremmin ymmärtämään, isäni ja veljenikin kanssa voisin oppia tulemaan toimeen paremmin.
Voiko ujous siis vain olla niin hyydyttävää?
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olet itseasiassa tajunnut asian paremmin kuin moni muu tajuaakaan. Tuota se todellinen ujous on. Ei se ole mitään pientä jännittämistä tai pientä punastelua joka menee ohi. Ujous on aina läsnä. Ja tuo seikka, että se saattaa syventyäkin eli toisen ihmisen läsnäolo saattaa ahdistaa ja huonon itsetunnon takia herää epäilyksiä mitä toinen haluaa.
En osaa vastata kysymykseesi, en tiedä mitä oikein tarkoitat sillä, mutta kirjoituksesi oli hyvä.
Oikeastaan sinä vastasitkin vain kertomalla miten asiat ovat. Tuo, että kerrot ujouden olevan aina läsnä, selvittää minulle todella pitkän matkan monta ihmistä, kiitos =)
ja vastaan nyt, että kyllä se ujous voi hyydyttää täysin!, juuri noin kuten sanoit.
Mutta mielestäni siinä mukana voi olla myös "estynyttä persoonallisuutta" (kuuluu persoonallisuushäiriöihin), jos on todella vaikeasti ujo.
Ja mielestäni juuri tuo estyneisyys johtaa siihen, että nimenomaan läheisissä ihmissuhteissa se näkyy. Tavallaan on helpompi puhua tuntemattomille, kuin läheisille. Ei jotenkin uskalla olla oma itsensä, koska pelkää että nauretaan tms. Ja se ujous pahenee sitä mukaa mitä paremmin johonkin tutustuu (tai yrittää tutustua... siitä kun ei yleensä tulee mitään tuon estyneisyyden ja ujouden takia)
Itselläni tuo estyneisyys on varmasti tullut siitä, kun lapsena olen kokenut kaikenlaista vähättelyä ja ulkonäön arvostelua isäni taholta. Ja tuo on varmasti myös periytyvää, koska äitini oli myös erittäin arka/ujo/estynyt.
Niin tuotapa tuossa kanssa haeskelin , että ujous jokin muu tekee tilanteesta vielä vaikeamman. Ja usein tuntuu olevan muutakin kuin ujous, ensin ujous siitä sitten seuraa jotain muuta ja yhtäkkiä onkin kaksi asiaa.
Parin ihmisen kohdalla juuri tuossa tutustumisessa on ollut niitä suuria vaikeuksia, ovat myöntäneet ujoutensa, toki ensin sitä peitellen ja kun olen ajatellut sen menevän ohi niin, että kyllä se siitä ajan kanssa, niin hups, toisen reaktio onkin ollut jotain muuta ja melkein kuulee juoksuaskeleet kun toinen pakenee. Ja käsittääkseni näillä ihmisillä on myös taustalla tuota arvostelua sekä vähättelyä, joten ovat hieman varpaillaan kokoajan, että koska tulee taas se perinteinen kritiikki.
Ja isääni sopisi tuo estyneisyyskin, aina hän on ollut elämässäni läsnä, ei ole mikään ankara eikä ylpeä ihminen, mutta aina äidin selän takana, äidiltä kaiken minun elämästäni kysyen. Jos itse olen koittanut lähestyä isääni jutellakseni jostain niin eipä kyllä ole miestä näkynyt ja kun toisaalla, eipä ole koskaan kieltäytynyt auttamasta missä tahansa tilanteessa.
Kiva kun vastailette, tätä on vaikea kysyä ujolta ihmiseltä suoraan ja ehkä tälläisen läheisen ihmisen olisi vaikeampi selittää minulle tätä mitenkä päin vain , joten ehkä näin tuntemattomalta tuntemattomalle saankin paremmin tätä asiaa selville.
Toisaalta, ymmärrän entistä miesystäväänikin hieman paremmin , siis sitä kuinka vaikea hänestä on voinut olla vasta minulle moniinkin asioihin ja miksi hän koki huonommuutta niin usein, minun mielestäni täysin syyttä tietysti, mutta en yhdistänyt ujoutta vahvana tekijänä häneen, koska tosin pidin sitä vain pienenä punasteluna. Ja hän oli juurikin hyvin reippaanoloinen ihminen, tuli juttuun koko perheeni kanssa tuosta noin vain, joten mielessä joskus kävi, että eipä taida ujo olla ja oli hirvittävän ristiriitaista nähdä hänen kiemurtelevan minun edessäni, mutta perheeni kanssa oli kuin aina olisivat tunteneet, katsoi silmiin ja jutteli avoimesti. Mutta minun katsoessa häntä, tuntui kuin hän olisi vajonnut nurkkaan ja usein kielsi katsomasta niin suoraan silmiin, sanoi ettei halua punastua. Ja aikuisia tosiaan ollaan, minä kun valitettavasti tykkään katsella toista vaikka sen lukiessa päivän lehteä, onhan se epämukavaa jos toinen kokee senkin niin vaikeana. Mutta ymmärrän nyt hieman enemmän. Kiitos=)
Olen itse mieltänyt ujouden juuri sellaisena alkukangerteluna, vaikeutena lähestyä uusia ihmisiä, ja estyneisyyden sitten ehkä vakavampana juttuna. Olen itse estoinen, ja joidenkin ihmisten kanssa se jää tavallaan päälle; tunnen itseni epävarmaksi ja/tai epämiellyttäväksi enkä osaa rikkoa jäätä.