Jo yli kaksi vuotta on kulunut täydellisestä murtumisestani. Entisen tyttöystäväni kuolema ja tätini vakava sairastuminen olivat viimeinen piste jo pitkään jatkuneelle sekasorrolle elämässäni. Työelämän olin joutunut jättämään loppuunpalamisen vuoksi puolisen vuotta ennen hajoamista. Jo siinä vaiheessa nukuin keskimäärin noin 2-5 tuntia vrk:ssa ja vaikka kuin väsynyt olin, päivisin nukkuminen/lepääminen oli täysin mahdotonta.
No yli kaks vuotta kulunut. Neljää eri lääkettä kokeiltu. Yöksi heti aluksi määrätty lääke pysynyt samana ja ilman sen apua en ehkä olisi edes tässä. Terapeutillekin puhuminen alkaa tuntua paskan jauhamiselta kun ei voi toiselle selittää miltä tuntuu ku mikää ei tunnu miltään.
Ei pysty viettää aikaa enää edes ystävien kanssa ku ei oo mitää sanottavaa.
Jep ei jaksa enää valittaa.
Tässä jossain vaiheessa kirjoittamiani ajatuksia.
"pääni on kuin pimeä huone, jonka lamput olen itse potkinut paskaksi. Ja sen huoneen pimeimpään nurkkaan olen käpertynyt, yksin vain piinaavat ajatukset seuranani. Vain valo voi minut pelastaa."
Kiitos jos jaksoit lukea.
No yli kaks vuotta kulunut. Neljää eri lääkettä kokeiltu. Yöksi heti aluksi määrätty lääke pysynyt samana ja ilman sen apua en ehkä olisi edes tässä. Terapeutillekin puhuminen alkaa tuntua paskan jauhamiselta kun ei voi toiselle selittää miltä tuntuu ku mikää ei tunnu miltään.
Ei pysty viettää aikaa enää edes ystävien kanssa ku ei oo mitää sanottavaa.
Jep ei jaksa enää valittaa.
Tässä jossain vaiheessa kirjoittamiani ajatuksia.
"pääni on kuin pimeä huone, jonka lamput olen itse potkinut paskaksi. Ja sen huoneen pimeimpään nurkkaan olen käpertynyt, yksin vain piinaavat ajatukset seuranani. Vain valo voi minut pelastaa."
Kiitos jos jaksoit lukea.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Et ole yksin tämän asian kanssa. Meitä on aika iso joukko tällä hetkellä. Itse olen ollut sen verran hullu, että olen riuhtonut töissä kaksi vuotta burnout :in jälkeen. Nyt alkaa tulla raja vastaan, kaksi vuotta on mennyt hämärän rajamailla - sanoin itseni irti. Paras päätökseni pitkään aikaan. Jaksamista vaan koko suurelle kohtalotoverijoukolle!
Mäkin olen kokenut saman vaiheen elämässäni. Masentaa, ärsyttää, amuisin ei joko jaksa nousta tai on pakko nousta ja haluaisi vain pois. Ei halua kuolla; haluaa vaan parempaan paikkaan. Mutta usko mua: siitä selviää!! Niin selvisin mäkin. Olin jo ehtinyt sekantua kaikkiin mahdollisiin juttuihin, ja kokemaan kaiken sen jälkeen, kun olin elänyt "normaalisti" pienessä alakulossa ala- ja yläasteen. Sana Syrjäytynyt näkyy usein nykypäivänkin lehdissä. Mä en tunne olevani sellainen. Syön vieläkin cipraa, masennuksen oireisiin. Ilman purskahtelen vieläkin itkuun pienistäkin asioista, vaikka esitelmää pitäessä kun en tiedä mitä sanoa. ja olen kohta 18v. Siinä ei oo mitään hävettävää. Mäkin ymmärsin sen. Kaikki ei vaan oo tarpeeks kypsiä tukemaan ja ajattelemaa asiaa sun kannaltas. Mä elän päivä kerrallaan. On nyt kamuja, jolle kertoo murheet, perhe joka välittää, koti jossa on turvassa. ennen oli vaan pimeä. Nyt mä tunnen kaiken. Ja olen siitä onnellinen. Useko mua: Kaikki me selvitää, kun tarpeeks yritetään. Vasta kuollessasi sä olet hävinnyt kaiken!
...sulle VOIMAA! Et ole yksin!
Itseltäni paloi päreet keväällä 2000 esimiehen kanssa.siitä lähtien elämä on ollut alamäkeä kaikin puolin.lääkkeitä olen useita kokeillut muttei mikään tuo lohtua saamalleni kohtelulle.Yhdessä vaiheessa suunnittelin jo ko.ihmisen teilaamista.Se nyt olisi ollut kaikkein tyhmin ratkaisu.
Niin olen siirtynyt ammattitaitoisesta hoitajasta paskamaiseksi hoidettavaksi.