Anteeksi jos tulee väärälle palstalle, mutta en keksinyt muutakaan.. En kaipaa mitään asiatonta kommenttia, vaan vaikka mielipiteitä ja saman kaltaisia kokemuksia..
Isäni sairastaa masennusta ja on ilmeisesti muutenkin henkisesti tasapainoton ja kärsin hänen seurastaan usein. Hän käytännössä pilasi lapsuuteni erilaisin tavoin ja olen siitä ehkä vähän katkera vielä.. Nyt olemme väleissä mutta mistään ei puhuta kunnolla koskaan, jutut ovat vain sellaista sää/hyvänpäivän-juttuja. Isäni ei paljon koskaan ole puhunut sairaudestaan.. Olen kyllä jotain koittanut jutellakin mutta ei siitä tule mitään.
Olen huomannut että silloin kun hänellä menee paremmin, hän ei halua seuraani. Usein pyysi käymään mutta ei ollutkaan paikalla tai muuten vain siirsi tapaamisia. Sitten kun hänellä menee huonosti vaikka naissuhteiden takia, niin laittelee minulle vain viestiä että "on niin paha olo". En jaksaisi kuunnella sitä valitusta aina koska yleensäkin olen kyllästynyt tapaansa kohdella minua. Eri juttu jos olisi itse ystävällinen.. Minusta hän vain aiheuttaa suuren osan murheistaan itse, joten en siitä jaksa sääliäkään enää.
Ärsyttää vain se että seura kelpaa vain silloin kun menee huonosti. Ja olen epäillyt että isäni sairastaa myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai jotain muuta.. Hän mm. oli repinyt lappuja pois lääkepurkeista, joskus hänellä menee ns. "lujaa" ja sitten taas huonommin.. En ole tonkinut, vaan huomasin luonnollisessa asiayhteydessä. Eräänä päivänä osuin hänen kanssaan samaan paikkaan ja huusin nimeään ja kääntyi katsomaan mutta käveli pois, ja myöhemmin sanoi ettei tajunnut kuka huusi, vaikka olin muutaman metrin päässä..? Ei siis tunnistanut minua.
Hän on todella vaikea ihminen. Usein on pyytänyt minun ja poikaystäväni apua ja sitten haukkunut jälkikäteen.. Kun en ollut töissä, haukkui minut työttömäksi vaikka on ollut sitä itse lähes koko ikänsä. Joo tosiasia mutta tarvitseeko siitä haukkua, ihan kuin ei muutenkin olisi ärsyttävää joutua töistä pois..Kun autoin yhdessä asiassa mitä pyysi, niin sitten räyhäsi myöhemmin kun ei voi auttaa? Ja kun en kerennyt käydä asunnossaan laittamaan yhtä asiaa puolestaan, haukkui siitäkin että muiden lapset tekee pyytämättäkin jne.. Eli tuntuu että hän haluaa nähdä vain silloin kun hyötyy jotenkin, kuten jättää pyykit laitettavaksi.. Se on vain aika laiska itse. Äitini on onneksi normaali, ja sellaisia ihmisiä autan mielelläni ja ilahdutan, mutta en sellaisia jotka vain sitten haukkuvat kiitokseksi. Joten en ole mielestäni kauhean kylmä.. tai sitten olen, ihan miten vain.
Tuo ihminen on sellainen jonka kanssa en normaalisti haluaisi koskaan olla tekemisissä, nyt olen lähinnä vain velvollisuudesta..
Isäni syyttää masennusta vit*umaisesta käytöksestään, kumma vain moni muu masentunut ei ole samanlainen. En tiedä mikä on sairautta ja mikä omaa veemäisyyttään, eikä sillä oikeastaan ole väliäkään.. Kirjoitin koska olen miettinyt että ehkä olisi parempi katkaista välit kokonaan.. Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Miksi olisin yhteydessä sellaista ihmistä kohtaan josta on ollut enemmän pahaa mieltä kuin hyvää..
Olenko kylmä jos hylkään sairaan isäni? Onko kukaan muu katkaissut välit vanhempaan ja miten se on vaikuttanut vai onko mitenkään?
En vain jaksa enää kauan isääni.. Hän tuskin muuttuu ja on joskus jopa mukava, mutta silti..
Minulla ei ole kunnon isäsuhdetta ollut koskaan. En ole koskaan ollut läheinen hänen kanssaan ja en jaksa enää itsekään yrittää, ei hänkään tee niin. En pysty edes kunnioittamaan häntä sillä hän on lyönyt minua ollessani lapsi ja käynyt maksullisissa naisissa.. Poikaystäväkin sanoi että anna mennä toisesta korvasta ulos, mutta miksi minuun pitää se paha olo purkaa? Miksi haluaa tapella kanssani ja pahoittaa mieleni? Hänen käytös ei ole aikuismaista vaan todella lapsellista.. Mm. sanoi tyyliin että "anteeksi nyt vaan kun mulla oli erilainen lapsuus kun sulla" erään riidan päätteeksi eikä siitä ollut edes mitään puhetta. Eli syyttelee lapsuuttaan tuossa iässä käytöksestään?! Itse ei ole koskaan puhunut minulle noista, mutta sitten riidan aikana kyllä..
Välit tuntuvat vain jotenkin tekopyhiltä nyt. Olen joskus toivonut että kunpa minullakin olisi ollut normaali isä, niin kuin toisilla. Voisi olla pahempikin, mutta kuitenkin.. En usko että rakastan isääni enää kovinkaan paljon. Olen miettinyt että jos katkaisen välit jossain vaiheessa, mitä sitten? Katuisinko myöhemmin? Tai vaikka katuisin niin epäilen ettei muutu silti mihinkään.. Ja kuitenkin hän tuntuu välittävän kai edes vähän minusta, mutta on kai sitten niin sairas että haluaa jollain kierolla tavalla satuttaa minua koska tekee niin aina uudelleen.. Mietin että mitä se tekisi isälleni jos emme olisi väleissä.. Jos se sitten, kun on niin masentunut, ei jaksaisikaan enää kun viimeisetkin läheiset katoaa. Tuntuu että kärsii yksinäisyydestään, mutta ymmärrän miksi on yksin koska ei häntä kukaan oikeasti vain kestä. Eihän sairasta tai sukulaistakaan tarvitse kestää ja itse tietysti teen valintani, mutta mietin vain.. Tiedän ettei minulla ole velvollisuutta mihinkään, sillä ei hänelläkään ole ollut minua kohtaan. On vain jotenkin vaikeaa ja ahdistavaa tällainen elo..
Ei isästä vain ole isäksi..
Isäni sairastaa masennusta ja on ilmeisesti muutenkin henkisesti tasapainoton ja kärsin hänen seurastaan usein. Hän käytännössä pilasi lapsuuteni erilaisin tavoin ja olen siitä ehkä vähän katkera vielä.. Nyt olemme väleissä mutta mistään ei puhuta kunnolla koskaan, jutut ovat vain sellaista sää/hyvänpäivän-juttuja. Isäni ei paljon koskaan ole puhunut sairaudestaan.. Olen kyllä jotain koittanut jutellakin mutta ei siitä tule mitään.
Olen huomannut että silloin kun hänellä menee paremmin, hän ei halua seuraani. Usein pyysi käymään mutta ei ollutkaan paikalla tai muuten vain siirsi tapaamisia. Sitten kun hänellä menee huonosti vaikka naissuhteiden takia, niin laittelee minulle vain viestiä että "on niin paha olo". En jaksaisi kuunnella sitä valitusta aina koska yleensäkin olen kyllästynyt tapaansa kohdella minua. Eri juttu jos olisi itse ystävällinen.. Minusta hän vain aiheuttaa suuren osan murheistaan itse, joten en siitä jaksa sääliäkään enää.
Ärsyttää vain se että seura kelpaa vain silloin kun menee huonosti. Ja olen epäillyt että isäni sairastaa myös kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai jotain muuta.. Hän mm. oli repinyt lappuja pois lääkepurkeista, joskus hänellä menee ns. "lujaa" ja sitten taas huonommin.. En ole tonkinut, vaan huomasin luonnollisessa asiayhteydessä. Eräänä päivänä osuin hänen kanssaan samaan paikkaan ja huusin nimeään ja kääntyi katsomaan mutta käveli pois, ja myöhemmin sanoi ettei tajunnut kuka huusi, vaikka olin muutaman metrin päässä..? Ei siis tunnistanut minua.
Hän on todella vaikea ihminen. Usein on pyytänyt minun ja poikaystäväni apua ja sitten haukkunut jälkikäteen.. Kun en ollut töissä, haukkui minut työttömäksi vaikka on ollut sitä itse lähes koko ikänsä. Joo tosiasia mutta tarvitseeko siitä haukkua, ihan kuin ei muutenkin olisi ärsyttävää joutua töistä pois..Kun autoin yhdessä asiassa mitä pyysi, niin sitten räyhäsi myöhemmin kun ei voi auttaa? Ja kun en kerennyt käydä asunnossaan laittamaan yhtä asiaa puolestaan, haukkui siitäkin että muiden lapset tekee pyytämättäkin jne.. Eli tuntuu että hän haluaa nähdä vain silloin kun hyötyy jotenkin, kuten jättää pyykit laitettavaksi.. Se on vain aika laiska itse. Äitini on onneksi normaali, ja sellaisia ihmisiä autan mielelläni ja ilahdutan, mutta en sellaisia jotka vain sitten haukkuvat kiitokseksi. Joten en ole mielestäni kauhean kylmä.. tai sitten olen, ihan miten vain.
Tuo ihminen on sellainen jonka kanssa en normaalisti haluaisi koskaan olla tekemisissä, nyt olen lähinnä vain velvollisuudesta..
Isäni syyttää masennusta vit*umaisesta käytöksestään, kumma vain moni muu masentunut ei ole samanlainen. En tiedä mikä on sairautta ja mikä omaa veemäisyyttään, eikä sillä oikeastaan ole väliäkään.. Kirjoitin koska olen miettinyt että ehkä olisi parempi katkaista välit kokonaan.. Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Miksi olisin yhteydessä sellaista ihmistä kohtaan josta on ollut enemmän pahaa mieltä kuin hyvää..
Olenko kylmä jos hylkään sairaan isäni? Onko kukaan muu katkaissut välit vanhempaan ja miten se on vaikuttanut vai onko mitenkään?
En vain jaksa enää kauan isääni.. Hän tuskin muuttuu ja on joskus jopa mukava, mutta silti..
Minulla ei ole kunnon isäsuhdetta ollut koskaan. En ole koskaan ollut läheinen hänen kanssaan ja en jaksa enää itsekään yrittää, ei hänkään tee niin. En pysty edes kunnioittamaan häntä sillä hän on lyönyt minua ollessani lapsi ja käynyt maksullisissa naisissa.. Poikaystäväkin sanoi että anna mennä toisesta korvasta ulos, mutta miksi minuun pitää se paha olo purkaa? Miksi haluaa tapella kanssani ja pahoittaa mieleni? Hänen käytös ei ole aikuismaista vaan todella lapsellista.. Mm. sanoi tyyliin että "anteeksi nyt vaan kun mulla oli erilainen lapsuus kun sulla" erään riidan päätteeksi eikä siitä ollut edes mitään puhetta. Eli syyttelee lapsuuttaan tuossa iässä käytöksestään?! Itse ei ole koskaan puhunut minulle noista, mutta sitten riidan aikana kyllä..
Välit tuntuvat vain jotenkin tekopyhiltä nyt. Olen joskus toivonut että kunpa minullakin olisi ollut normaali isä, niin kuin toisilla. Voisi olla pahempikin, mutta kuitenkin.. En usko että rakastan isääni enää kovinkaan paljon. Olen miettinyt että jos katkaisen välit jossain vaiheessa, mitä sitten? Katuisinko myöhemmin? Tai vaikka katuisin niin epäilen ettei muutu silti mihinkään.. Ja kuitenkin hän tuntuu välittävän kai edes vähän minusta, mutta on kai sitten niin sairas että haluaa jollain kierolla tavalla satuttaa minua koska tekee niin aina uudelleen.. Mietin että mitä se tekisi isälleni jos emme olisi väleissä.. Jos se sitten, kun on niin masentunut, ei jaksaisikaan enää kun viimeisetkin läheiset katoaa. Tuntuu että kärsii yksinäisyydestään, mutta ymmärrän miksi on yksin koska ei häntä kukaan oikeasti vain kestä. Eihän sairasta tai sukulaistakaan tarvitse kestää ja itse tietysti teen valintani, mutta mietin vain.. Tiedän ettei minulla ole velvollisuutta mihinkään, sillä ei hänelläkään ole ollut minua kohtaan. On vain jotenkin vaikeaa ja ahdistavaa tällainen elo..
Ei isästä vain ole isäksi..
Vastaukset 8
Vanhimmat
Kertomuksesi on tunturipuron solinaa. Veden kuuluukin virrata eikä se pyytele anteeksi omaa liikettään.
Isäsi mieli taas kuulostaa siltä, että se on padottu joka suuntaan. Liikettä ei ole, on vain hallitsemattomia purkauksia lähimpään kohteeseen, joka ilmeisestikin olet sinä.
Et ole vastuussa isäsi toimista. Et ole vastuussa hänen mielensä liikkumattomuudesta.
Hänellä saattaa olla vaikeita kokemuksia, jotka ovat tapahtuneet hänen lapsuudessaan.
Hänellä ei ole kieltä käsitellä niitä asioita.
Sinulla on tukeva ote elämään, älä anna kenenkään uskotella etteikö niin olisi.
Olet oikeassa, isäsi mieli toimii kierosti. Se johtuu kaikesta päätelleen hänen vaikeasta lapsuudestaan.
Hän (tiedostamattaan?) manipuloi mieltäsi ja uskottelee, että sinä olet jotenkin velvollinen huolehtimaan hänestä. Ikään kuin sinun arvosi riippuisi siitä, että mitä sanoja hän suustaan päästelee.
Älä anna hänelle henkistä yliotetta. Hän ei määrittele sinun arvoasi, sen teet sinä itse.
Teidän suhteenne on kääntynyt siten, että hän haluaa olla lapsi tuossa suhteessa.
Paras tapa olisi kai sitten kohdella häntä kuin lasta. Viedä hänelle värikynät ja piirustuspaperia?
Älä kuuntele häntä yhtään enempää kuin haluat kuunnella. Älä tunne huonoa omaatuntoa siitä, että hänellä ei ollut onnellinen lapsuus.
Hän kohdistaa sinuun niitä tunteita, joita hän ei lapsena saanut / uskaltanut kohdistaa omiin kasvattajiinsa. Sinä olet sijaiskärsijä tässä kuviossa.
Ehkä hänen pitäisi saada itselleen terapiaa. Voithan viedä hänelle terapeuttilistan, josta hän voi valita mieleisensä.
Aseta raja oman elämäsi ja hänen elämänsä väliin niin, että hän uskoo ettei sen ylitse tarvitse tunkeutua.
Keskity elämään omaa elämääsi. Kuulostaa siltä, että sinulla on ympärilläsi hyviä ihmisiä, kuten poikaystäväsi ja äitisi.
Älä ryhdy äidiksi isällesi. Keskity omaan hyvinvointiisi ja sitten, kun tunnet itselläsi olevan ylimääräistä energiaa jaettavaksi, niin voithan lahjoittaa sitä hänelle.
Sinun ei tarvitse kantaa monen sukupolven vastuuta. Edellisiltä on jäänyt velvotteita hoitamatta, mutta se ei ole sinun vastuullasi.
Sinun vastuullasi on ennenkaikkea oma suhteesi poikaystävääsi ja sitten tulevaisuudessa mahdollisista lapsista ja heidän hyvinvoinnistaan huolehtiminen.
Olen samaa mieltä kuin Zen. Et todellakaan ole vastuussa isästäsi. Minulla aikalailla samanlainen suhde omaan isääni, minua ärsyttää pelkkä hänen ajattelemisensa, näen jopa väkivaltaisia unia hänestä ja olen useamman kerran lyönyt unissani oikeasti esim seinään (?), vaikka olen yli 40 ja oma perhe.
Omalla lapsuudella on meihin aika suuri vaikutus, mutta siitä voi päästä hyvällä tavalla irti työstämällä sitä, itse työstän sitä terapeutilla.
Eli ymmärrän sinua erinomaisesti ja ainakin minulla sen asian sisäistäminen, että en ole velkaa isälleni eikä minulle ole velvollisuutta ns paapoa häntä on ollu vapauttavaa, vaikkakin syyllisyyttä tunnen, mutta vähenemässä määrin :)
Voimia ja zemppiä omaan onnelliseen vapaaseen elämääsi, se kuuluu meille kaikille.
ps. Zenille: sinua on pelkkien kysymystesi vuoksi arvosteltu täällä palstalla, minäkin kovin sanoin; joka oli jo silloin asiatonta, anteeksi siitä. Ja kiitos sinulle minun mielestäni lämpimästä ja hyvästä vastauksestasi, se auttoi ainakin minua! :)Iloa sullekin !!
Kylläpä sulla on resursseja elämään kun pystyt noin hyvin analysoimaan ja ilmaisemaanasioita. Vai oletkinko ammattihenkilö ko. asioihin. Olet ainakin hyvin perehtynyt noihin asioihin.
Hyvin kuvasit. Mielestäni olet ihan oikeilla jäljillä. Myös eka saamasi vastaus upea.
- Mun ehdotus: 'Määrää' isällesi TAUKO. Sano esim. että nyt puoli vuotta ja ei mitään kontaksia. Hänen on pärjättävä tuo aika ilman sinua, opittava hakemaan apua sekä puhumaan asioistaan, muille. (Voisitko ehdottaa vaikka hyvään seurakuntaan menoa; tiedän, monille yksinäisille yms. on oikea Elämä auennut.)
- Isällesi terkut: Seuraava kontakti tyttären kanssa VAPUNPÄIVÄNÄ 2009 ! Isäsi pärjää, kun odottaa tuota - ja Kasvaa.
Oli mielenkiintoista lukea viestiäsi, sillä toisaalta viestisi sisältö vastasi aika pitkälti omakohtaisia ajatuksiani ja kokemuksiani omaa isääni kohtaan (jos häntä nyt enää isäksi voin kutsua), mutta toisaalta taas jokaisen kokemukset ovat erilaisia ja se miten niihin suhtautuu...
Olen itse pistänyt välit poikki biologisen isäni kanssa, sillä en ole koskaan pystynyt antamaan hänelle anteeksi sitä, että hän on pahoinpidellyt äitiäni. Se, etten näe itse mitään järkevää syytä siihen että hän olisi ansainnut isän -nimityksen käyttäytyessään satuttaen toisia, niin miksi sitten haluaisin olla hänen "tukenaan" tietäen, että se olisi yhtä tyhjän kanssa. Pelkkää valittamista oman elämän pilaamisesta.
Ehkä, joskus, kuten tämän vuoden isänpäivänä mietin pitkään lähetänkö hänelle isänpäiväonnittelut vai en, riipaisee joskus mieltä pahastikin, mutta mikään ei tunnu minusta yhtään niin pahalta siinä asiassa kuin nimenomaisesti isän tahallisen pahanolon tuottaminen kaikille läheisilleen. Onhan hän luvannut kuut ja tähdet taivaalta jos jollekin, mutta todellisuudessa hän on sen velkaa itselleen.
Itse olen sen verran kovettanut kuortani isäni osalta, etten enää jaksa "tuntea pahaa oloa" hänen oman pahanolonsa takia. Hän on taipaleensa valinnut ja apua on aina tarjolla, jos vain ottaa yhteyttä oikeisiin henkilöihin.Ei ole tarpeellista keneltäkään ottaa vastaan sitä kaikkea pas*aa mikäli se alkaa vaikuttamaan omaan mielentilaan.
Oma elämä elettävänä!
Kiitos todella fiksuista ajatuksistanne!
Halusin vain purkaa tänne tuntojani kun en oikein tiennyt mihin muuhunkaan.. Poikakaverille ei aina jaksa vatvoa ja on mukava kuulla muitakin näkemyksiä:)
Kyllähän minun pitäisi kasvattaa todellakin itselleni sellainen kovempi kuori, olen vain niin herkkä ihminen että joskus se tuntuu vaikealle.. Turhaan annan sitä tyydystä että isäni saa mieleni pahaksi, mutta osaa vain joskus niin lyödä vyön alle..
Ja tämä olisi voinut tulla minun suustani..
"Olen itse pistänyt välit poikki biologisen isäni kanssa, sillä en ole koskaan pystynyt antamaan hänelle anteeksi sitä, että hän on pahoinpidellyt äitiäni. Se, etten näe itse mitään järkevää syytä siihen että hän olisi ansainnut isän -nimityksen käyttäytyessään satuttaen toisia, niin miksi sitten haluaisin olla hänen "tukenaan" tietäen, että se olisi yhtä tyhjän kanssa. Pelkkää valittamista oman elämän pilaamisesta."
Minunkin on vaikeaa antaa anteeksi väkivaltaisuus ja kaikki muu, henkinenkin väkivalta. Vaikka toisaalta jokainen tekee virheitä, mutta silti varsinkin ollessa jatkuvaa, en vain pysty kunnioittamaan tai ymmärtämään. Ihme ettei onnistunut pilaamaan sentään omaa mielenterveyttäni, vaikka ei sekään kaukana tuntunut olevan. Sekin minua juuri rassaa, että tueksi kyllä kelpaan vaikeina aikoina ja sitten tulee taas paskaa niskaan.. Ja ymmärrän että lapsuudesta ei pääse välttämättä koskaan eroon, mutta miksi turhaan altistaa itseään sille ettei pääse koskaan eroon, kuten tavata sitä pahan alkua ja juurta? Turha siitä on vain minua syyttää, puhuisi niille psykologeille.
Ja isäni on ollut sairaalassa vaikeina kausina ja usean psykologin ja muiden juttusilla, mutta ei siitä tunnu olevan hyötyä.. Aiemmin joskus vuosia sitten valehteli hoitajillekin, mutta en tiedä miten nykyään. Olen saanut myös sen käsityksen että hän on jotenkin kade raha-asioistani ja kai siitäkin että olen onnellinen. Itse hän on holtiton raha-asioissaan ja hankkituu aivan järjettömillä ostoksilla velkoihin..
Juuri se ilkeys ottaa pattiin. Esim. aikaan jolloin minulla ei ollut paljon kavereita, ja vietin aikaa muiden sukulaisten kanssa, niin haukkui minut siitäkin että kuulemma nyhjään vain poikaystäväni kanssa kahdestaan kotona. Että olen niin epäsosiaalinen. Itsellään kuulemma on niitä ystäviä vaikka sitten minä olen se, johon kaikki puretaan? Ihan kun ei muutenkin olisi tympeää, jos ei ole kavereita paljoa.. Vaikka olenkin paljon kotona mutta teen muutakin, en vain ole sellainen jonka on juostava joka paikassa joka päivä, eikä se isälleni edes kuulu.
Minua vain tympii suunnattomasti tuollainen alaspainaminen, aina vain uudestaan ja siksi mietin tuota välien katkaisua. Tuntuu että tuskin omakaan mielenterveyteni kestää kovin paljon enempää.
Ei kai tässä auta kuin pitää välit sellaisina asiallisina mutta en vain jaksa hirveästi enää välittää.. On isäni ollut vaikka missä ryhmissä mukana, mutta ei nekään näytä helpottavan. Katson miten jatkossa käyttäytyy ja mietin sitten noita välejä uudestaan.. Tuntuu vain ettei sairasta ihmistä "saisi" jättää, mutta itse kuitenkin vastaa käytöksestään. Enkä minä tosiaan ole mikään holhooja, en jaksa sellaista. On vain toisaalta paha katsoa vierestä jos toisella on paha olla, mutta toisaalta, en vain jaksa enää.
Tuntuu että mitä enemmän olen tekemisissä, sitä enemmän saa minua tuhottua, joten taidan nyt vähän rauhoittaa tilannetta..
Voin tavata mielikseen siihen asti kun osaa käyttäytyä, mutta aika turhaa se minulle on. On vain niin ikävää huomata että oma isä haluaa tuhota lapsensa ja välit. Ilmeisesti itse sitten jotenkin antaa minulle takaisin sen, mitä itse sai lapsuudessaan..
Ja kyllä, olen tässä havahtunut että olen aikuinen ja teen omat päätökseni, eikä minun tarvitse kestää mitä tahansa.
Mutta katsotaan, en kyllä tosiaan jaksa enää pahoittaa mieltäni hänen takiaan..
Kiitos kaikille vastauksista ja mielipiteistä, annoitte todella ajattelemisen aihetta:)
Ehkä yksi vaihtoehto voisi olla sopivassa tilanteessa yrittää puhua joistakin isäsi toiminnan herättämistä tuntemuksistasi hänelle suoraan ja yksinkertaisesti. Osaathan hyvin tavoittaa ja kuvata ne. Kenties hän jossakin vaiheessa on valmis tulemaan vastaan, tunnistamaan ja tunnustamaan oman käyttäytymisensä vikoja. Ehkä olet tätä jo yrittänyt, tai kenties sellainen tuntuu olosuhteet huomioiden liian hankalalta. Joskushan suoruus ja avoimuus jos mahdollista voi kuitenkin saavuttaa vastakaikua, avata asioita ja tietä muutoksille.
Epäilemättä sinun olisi joka tapauksessa hyvä asettaa lisää rajoja. Ja eihän sen tarvitse olla "kylmän kuoren" kasvattamista, vaan kyse on lähinnä toiminnan säätelystä, oikeanlaisesta joustamisesta.
isäsi siis. Vaikuttaa jopa sosiopaailta...