Liikuntatunnilla minä olin aina viimeinen joka valittiin ryhmään.
Luottamusoppilasta valitessa kukaan ei koskaan äänestänyt minua. Melkein kaikkia muita äänestettiin edes kerran.
Olin epäsuositumpi kuin luokkani nörtein ja rumin tyttö.
Jopa mielestäni epäviehättävämmillä, rumemmilla, epäsiistemmillä, lihavilla näyttää olevan enemmän ystäviä ja miesihailijoita kuin minulla. Ehkä sitten en olekaan niin nätti ja mukava miten itseni nään.
Pakko kai se on uskoa että paska mikä paska. Kaikista luonnollisin tie olisi vain syrjäytyä ja olla yrittämättä. Kaikista helpointa ajatella itsestään negatiivisesti kuin koittaa epätoivoisesti vastavirtaan psyykata itseään ihanaksi ihmiseksi. Tuntuu että silloin vain valehtelen itselleni ja muut näkevät minut edelleen kaikesta huolimatta tylsänä taviksena johon ei kummemmin kiinnosta tutustua. Sanotaan että jos antaa toiselle ihmiselle jotain niin se tulee kymmenkertaisena takaisin, ei ainakaan minulle...minä kun kerrankin yritän keskustelua saada aikaiseksi tai hymyillä niin saa korkeintaan samalla mitalla takaisin eikä yhtään enempää. Mikseivät ihmiset kiinnostu minusta. Kyllä jotkut, mutta kun kaikilla muilla on enemmän kavereita ja ihailijoita, jopa niillä jotka ovat mielestäni vielä tylsempiä kuin minä.
Luottamusoppilasta valitessa kukaan ei koskaan äänestänyt minua. Melkein kaikkia muita äänestettiin edes kerran.
Olin epäsuositumpi kuin luokkani nörtein ja rumin tyttö.
Jopa mielestäni epäviehättävämmillä, rumemmilla, epäsiistemmillä, lihavilla näyttää olevan enemmän ystäviä ja miesihailijoita kuin minulla. Ehkä sitten en olekaan niin nätti ja mukava miten itseni nään.
Pakko kai se on uskoa että paska mikä paska. Kaikista luonnollisin tie olisi vain syrjäytyä ja olla yrittämättä. Kaikista helpointa ajatella itsestään negatiivisesti kuin koittaa epätoivoisesti vastavirtaan psyykata itseään ihanaksi ihmiseksi. Tuntuu että silloin vain valehtelen itselleni ja muut näkevät minut edelleen kaikesta huolimatta tylsänä taviksena johon ei kummemmin kiinnosta tutustua. Sanotaan että jos antaa toiselle ihmiselle jotain niin se tulee kymmenkertaisena takaisin, ei ainakaan minulle...minä kun kerrankin yritän keskustelua saada aikaiseksi tai hymyillä niin saa korkeintaan samalla mitalla takaisin eikä yhtään enempää. Mikseivät ihmiset kiinnostu minusta. Kyllä jotkut, mutta kun kaikilla muilla on enemmän kavereita ja ihailijoita, jopa niillä jotka ovat mielestäni vielä tylsempiä kuin minä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
mun kirjoitus.
En tiedä mistä se johtuu.
Tosin mä luovutin..olen se joka istuu aina yksin nurkassa.
Miksi sitten käyttää voimia ja taistella turhan takia.
Niin...kyllähän siinä näyttää juuri ja juuri elämän rattaissa muiden mukana pysyvän, mutta jos vähänkin hellittää eikä psyykkaa itseään koko ajan ja pinnistele äärimmilleen, niin jo putoaa ja huomaa että maailmaa pyörii ihan yhtä hyvin ilman minuakin eikä kukaan minusta välitä. Ihan sama siis olisinko vai en.
Ja olen siis 20-vuotias nätti, nuori nainen. Työpaikka, harrastuksia ihmisten ilmoilla, ihan hymyilevänä menen mielestäni tuolla ja tervehdin ihmisiä ja vaihdan jopa muutaman sanan ja yritän luoda jotain suhdetta mutta ei vaan onnistu ja ei onnistu kyllä niinkään että väkisin yrittää ja laahustaa perässä.
Kai se on tämä ujous/arkuus/hiljaisuus. Ihmiset kiusaantuvat kun on hiljaista tai jos sanoo jotenkin töksähdellen asian, eikä sujuvasti ja hauskasti.
"Luottamusoppilasta valitessa kukaan ei koskaan äänestänyt minua. Melkein kaikkia muita äänestettiin edes kerran."
Jos asia tosiaan noin oli, siihen löytyy kyllä selitys. Varsin moni on äänestänyt itseään. Niinhän "oikeissakin" vaaleissa aina tehdään. Muutenhan se, että melkein kaikki muut ovat saaneet ääni, ei voisi olla edes matemaattisesti todennäköistä, koska tuskin ääneet niin ristiin olisivat voineet mennä. Et varmasti ole ollut epätavallisen epäsuosittu vaan ainoastaan epätavallisen rehellinen.
Minäkin luovutin. Enkä ole edes ruma.
Kavereita/poikaystäviä saa jos on puhelias ja ystävällinen, vaikka olisikin vähän ylipainoinen tai jotain.
Mutta minkäs teet kun ei vaan uskalla avata suutaan. :(
Mulla on kuitenkin pari kaveria koulun ulkopuolella ja pari koulussakin.
Tämä voi kuulostaa turhaltakin, mutta yritä hankkia aika psykologille tms. ja keskustella siellä noista asioista. Ikinä ei pidä luovuttaa. Voit ehkä huokailla itseksesi lukiessasi tätä, mutta luepas minun tarina:
Mulla on ihan sama ongelma kuin sulla. Kaikki katsoo mua happamasti, ainakin mun omasta mielestä. Silti yritän hymyillä kaikille ja jutella. Välillä se on rasittavaa, mutta joululoman aikana yritän saada hieman lisää itsevarmuutta ja ryhdistäytyä.
Aurinkoisia päiviä elämääsi! Pysy lujana:)
Olen 13. Sori virheistä! (:
Tuntuu mustakin siltä, että olisin ilmaa, eikä kukaan huomais mua. Oon kans hiljanen, enkä saa suutani auki. Välillä mua ärsyttää ne tyypit, jotka on heti joka ikisen semmosen pojan luona, johon oon itte ihastunu, ja ne hyppii poikien edessä oikein sanoakseen: "Ota mut, äläkä tota rumaa hissukkaa!" Tai siltä musta tuntuu, et kaikki mistä mä haaveilen, viedään mun nenän edest pois. Ja sen takia et oon hiljanen, ruma ja mulla on silmälasit... Mut vaik noin on, en aio luovuttaa, vaan yritän olla omaitseni ja katson miten ihmiset reagoi. Hiljasuuteen... Mut älkää tekään luovuttako. Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan.
Ps. te ette varmaan saaneet yhtään mitään selvää mun viestistä. :)
Sama homma nuorena tyttönä!
Jospa tekisit itseäsi enemmän tykö ja olisit ITSE kiinnostunut muista ihmisistä:
vaikka niistä lihavista ja syrjityistä.
Kun olet empaattinen, inhimillinen ja ystävällinen, sinut huomataan.
Muutkin, myös sisäpiiri, näkee miten hyvä ja tutustumisenarvoinen tyyppi olet.
aina viimeisten joukossa kun liikunnassa valittiin ryhmät enkä yhtään ihmettele miksi: olin vaan HUONO LIIKUNNASSA ja kömpelö inhosin liikuntaa, joka varmasti välittyi olemuksestani, happamasta naamasta. Silloin se tuntui pahalta, mutta nyt tarkemmin ajateltunua olisin itsekin valinnut parhaat pelaajat ensin.
Luokkakyselyssä "kenen kaveri tahtoisit olla", minä sain eniten ääniä :D Niihin aikoihin olinkin oma itseni enkä sulkeutunut.
Itsestänikin tuntuu että olen yksi läjä paskaa. Tuntuu että ainoa varma keino tähän ongelmaan on ranteet auki ja narun jatkoksi :´(
Pitäisi vain uskaltautua juttelemaan ihmisten kanssa vaikka se onkin äärimmäisen hankalaa.
Ehkäpä niitä kavereita löytyy sitten kun lukio loppuu ja pääsee yliopistoon *huoh*
Surullsita lukemista.. Tulee aivan oma nuoruus mieleen, jolloin liikunnassa valittiin joukkueessa viimeiseksi vaikka pidin liikunnasta paljon ja olin suhteellisen hyväkin siinä. Olen vain tullut siihen tulokseen, että osa ihmisistä on ilkeitä. Heillä ilmeisesti omia ongelmia ja pahaa oloa puretaan kiusaamisella. Ongelma varsinkin silloin, kun muut menevät kiusaajan taakse tukemaan, ehkä peläten itse sitä, että itse tulee kiusatuksi. Ei kuitenkaan saa koskaan luovuttaa, sillä uskon jokaisen löytävän itselle hyvät ihmiset ympärilleen. Nykyään ainut asia joka harmittaa on, etten uskaltanut pistää ilkeille ihmisille kampoihin. En tarkoita takaisin kiusaamista, vaan pistää kiusaaja miettimään miksi kiusaa..
Kuulostat ihan minulta. On ihan mukavaa huomata, ettei ole ainoa, jolla on tälläsiä ongelmia, vaikka samaan aikaan tuntuu pahalta toisen puolesta.
Olen ollut aina ujo. Senpä takia olenkin ollut helppo kohde koulukiusaajille. Minua kiusattiin monta vuotta putkeen, ilman että opettajat puuttuivat asiaan millään tavalla, ennen kuin itse vihdoin ja viimein uskaltauduin pyytämään apua. Tietenkin opettajille asiasta kertominen laski ennestään huonoa suosiotani ja jouduinkin sitten viettämään ylä-asteen loppuajan ypöyksin. Siinä sitä muuttui pakostakin vielä hiljasemmaksi kuin olinkaan.
Lukiossa onnistuin työllä ja tuskalla saamaan uusia kavereita, mutta menetin ne kaikki saman tien, koska muutin perheen mukana toiselle paikkakunnalle. Ajattelin sen kuitenkin olevan uusi alku minulle, mutta ujous voitti lopulta ja niinpä olen jälleen vailla kavereita. (Osasyynä oli myös se, että kaveriporukat olivat muotoutuneet, eikä minulle oikein ollut sijaa missään) On tuota tullut omaa arvoa pohdittua monet kerrat ja itsemurhakin on käynyt miljoonaa kertaa mielessä.
Kuitenkin olen päättänyt, että kaikki menee parhain päin, kunhan pääsen yliopistoon. Silloin on aika luoda aivan uusi persoonallisuus ja hylätä entinen elämä. Se on tämä optimistisuuden kirous. Aina on nähtävä valoa tunnelin päässä, vaikka olisi kuinka masentunut tahansa. Harmittaa kun ei voi olla kunnolla masentunut, mutta kaipa se optimistisuus on sitten pelastanut minut jo monelta harmilta.
Ohoh... Tulipas avauduttua ö.ö