Vanhoillislestadiolaisessa perheessä eläneenä ja siellä insestin kokeneena mieltäni on askarruttaneet seuraavat asiat, joihin toivon saavani kannanottoja.
En usko, että vanhoillislestadiolaisuuden keskuudesssa insesti olisi yleisempää kuin muissakaan yhteisöissä. Mutta sitä ihmettelen, että miksi seksuaalisuudesta ei voisi kotona puhua ja ei varsinkaan siittä, että mitä seksuaalinen väkivalta on ja miten sen voisi välttää. Ei nämä aiheet tosin muutenkaan helppoja ole. Mutta olen huomannut, että ne ovat todella vaikeita uskovaisille puhuttavaksi.
Moni varmaan ajattelee, että kyllähän ne lapset koulussa niistä oppivat. Mutta se voi silloin olla jo liian myöhäistä ja oppejakin on niin monenlaista. Vaikka emme voisi estääkään erinlaisia pahoja tapahtumia, niin tietämyksemme valossa voimme edes välttää niitä. Tämä asia ei paljonkaan poikkea siittä, että meitä opetetaan pimeällä valoja ja heijastimia käyttämään.
Suosittelen, että lukisitte sen nimisen kirjan kuin Lapsen suojeleminen pedofilialta. Sen lukeminen voi tuntua raskaalta, mutta niiden asioiden kokeminen on taatusti raskaampaa. Se kirja ei opeta meitä elämään pelossa, vaan tietoisena siittä, että sellaista todellakin tapahtuu ja miten sellaista voisimme yrittää estää.
Lähinnä sitä tietoa kaipaisin eniten, että miten sitä selviää uskovaisena, kun on tapahtunnut seksuaalista väkivaltaa tai muita tosi rankkoja elämänkohtaloita, joissa toisen ihmisen julmuuden myötä omaa elämää on pilattu. Voisiko tämän asian ottaa esille jossain uskovaisten tilaisuuksissa tai kirjallisuudessa? Voisiko joku kertoa minulle, että miten itse on selviytynyt?
Välillä minua seuroissa ahdistaa paljon, kun puhuja puhuu kuinka suojattua elämää me uskovaisena saamme elää. Tämä pitääkin toisaalta paikkansa. Mutta helposti se luo sellaistakin näkökulmaa, että meillä on asiat hyvin, mutta epäuskoisilla ei. Eikä tämä näkökulma välttämättä pidä paikkaansa, koska kyllä uskovaistenkin keskuudessa tapahtuu valitettavasti pahuutta. Olemme vain siinä mielessä turvassa, että saamme uskoa syntimme anteeksi ja turvautua Jumalaan.
Olen seuroissa myös tuntennut olevani niin omituinen kokemuksieni myötä. Vähitellen voin päästä siihen ajatukseen, etten olekaan niin omituinen, vaan ne kokemukset mitä minulle tapahtui, niin olivat omituisia. Välillä myös tunnen, etten voi normaalia nuoruutta viettää ja olen katsonnut muita uskovaisia sillä silmällä, että heillä olisi paljon helpompaa. Mutta enhän minä voi tietää, että mitä heidän elämäänsä sisältyy. Ja voihan olla, etten ole seurasalissakaan yksin kokemuksieni kanssa, vaan jossain voi istua kohtalotovereitani.
Minä annoin "lähimmäiselleni" anteeksi, mutta en kyennyt unohtamaan ja lähdin käsittelemään sovittuja asioita. Sen vuoksi tunsin myös huonommuutta uskovaisena ihmisenä. Myöhemmin minulle vasta valkeni, että tämäkin asia on juuri niitä, että sielun hoidolla ei voi hoitaa mielen hoitoa. Insesti traumatisoi minua niin pahoin, että jouduin turvautumaan terapiaan. Ei tällaiset kokemukset voi olla jättämättä jälkiään ihmiseen!
Välillä minua on mietityttännyt, että onko uskovaisten lammasjoukkoon eksynnyt susia (lammasten vaatteissa), jotka käyttävät ensin seksuaalisesti hyväkseen tai raiskaavat ja pyytävät sitten anteeksi kehoittaen unohtamaan sekä vaikenemaan (esim. vedoten tämän asian olevan rippisalaisuus). Anteeksiannon jälkeen he sitten jälleen uusivat tekonsa. Toivon todellakin, ettei heitä kovin montaa löytyisi tai ollenkaan löytyisi. Sen voi vain sanoa, ettei heidän omalla tunnollaan ole rauhaa. Anteeksihan ei voi saada ilman katumusta eli teoistaan on otettava aina vastuu. Anteeksianto ei ole myöskään pahuuden peite. Mutta voitaisiinko nämä sudet erottaa lammasjoukosta, jos heitä löytyy?
Olen surullinen siittä, että menetin läheisen ihmisen. Vaikka lähimmäiseni onkin biologisesti sukulaiseni, niin en häntä kohtaan voi läheisyyttä tuntea. Sitä luottamista ja läheisyyttä häntä kohtaan en tule saamaan takaisin mitä oli ennen kuin minua satutettiin. "Läheiseni" on vähitellen muuttumassa minulle vieraaksi, joka ei enään kosketa minua, kun pääsen eroon häntä kohtaan tuntemastani vihastani, kaunastani jne. En yksinkertaisesti kykene solmimaan häneen jälleen läheistä suhdetta, kun se vaurioitui niin pahoin.
Raamatussa kehoitetaan, että rakastakaa lähimmäisiä ja myös vihamiehiä. Tämän osalta olen tuntennut myös huonommuutta uskovaisena ihmisenä. Tarkoittaako lähimmäisen rakkaus tosiaan sitä, että minun olisi jälleen solmittava läheinen suhde seksuaalisesti minua hyväksikäyttäneeseen ihmiseen? Olen kuullut, että kun jotku uskovaiset eivät ole syystä tai toisesta tulleet toimeen keskenään, niin he ovat ottaneet etäisyyttä toisistaan, mutta silti uskon kautta rakastaneet toisiaan. Mitä se sellainen rakkaus on? Voisitteko selittää?
Uskovaisen olen myös joutunnut pohtimaan, että missä määrin voin tunteitani käydä läpi, niin etteivät ne tulisi uskon esteeksi. Tunsin aluksi tekeväni syntiä, kun en voinnut olla kokematta vihaa ja muita kielteisiä tunteita "lähimmäistäni" kohtaan. Mutta nyt olen käsittännyt, että sitä saa uskovaisenakin tunteitaan purkaa. Purkamattomana ne tunteet juuri voivatkin tulla enemmän uskon esteeksi. Jos esim. viha jää sydämeen asumaan, niin se vie ihmiseltä paljon voimia ja on vaarana myös katkeroitua. Tunteita purkiessamme meidän on kuitenkin syytä välttää, ettemme vahingoita muita ihmisiä ja itseämme.
Olen siittä kiitollinen, että olen saannut kasvaa uskovaisessa kodissa. Nämä rajoitukset, jotka uskovaisena elämiseen kuuluu, niin ovat osoittautuneet siunaukseksi. Jos pahan olon tuntiessani olisin saannut kotoa mallin turvautua alkoholiin, niin tilanteeni olisi nyt paljon pahempi. Pahan olon olleessa päällä sitä kyllä helpommin tulee houkutuksia lähteä maailmasta hakemaan itselleen lohdutusta.
Minun on ollut tosi hankalaa ymmärtää sitä, että kokemani oli Jumalan tarkoitusta. Ihmettelen, että salliko Jumala tosiaan sen, että lähimmäiseni kohteli minua väärin vai salliko lähimmäinen sen vain itselleen? Kaippa siinä molempia oli. Usko ei ainakaan sitä salli.
Raamatussa kuitenkin lukee, että kaikki on Jumalan tarkoitusta. Jos Jumala olisi tarkoittannut, ettei elämäni olisi näin vaikeaa, niin hän olisi voinnut estää senkin, ettei minua lähimmäiseni olisi satuttannut. Mutta hän salli kuitenkin niin tapahtuvan. Tämän myötä tekijän vastuu ei kuitenkaan poistu! En tiedä, että miksi näin sallittiin.
Tämä risti on usein tuntunnut liian raskaalta kannettavakseni. En tätä ristiä yksin jaksaisikaan kantaa. Usein ovat saattajat tulleet matkalleni tueksi ja usein on lähtennyt hiljainen pyyntöni Taivaan Isälle, että Herra auta minua. En tule tietämään, että miksi tämä ristini osakseni annettiin. Voin vain luottaa siihen, että jos Jumala kerran salli näin tapahtuvan, niin hän auttaa minua tästä selviytymäänkin. Tähän asti Herra on minua auttannutkin, josta tunnen kiitollisuutta Häntä kohtaan.
En usko, että vanhoillislestadiolaisuuden keskuudesssa insesti olisi yleisempää kuin muissakaan yhteisöissä. Mutta sitä ihmettelen, että miksi seksuaalisuudesta ei voisi kotona puhua ja ei varsinkaan siittä, että mitä seksuaalinen väkivalta on ja miten sen voisi välttää. Ei nämä aiheet tosin muutenkaan helppoja ole. Mutta olen huomannut, että ne ovat todella vaikeita uskovaisille puhuttavaksi.
Moni varmaan ajattelee, että kyllähän ne lapset koulussa niistä oppivat. Mutta se voi silloin olla jo liian myöhäistä ja oppejakin on niin monenlaista. Vaikka emme voisi estääkään erinlaisia pahoja tapahtumia, niin tietämyksemme valossa voimme edes välttää niitä. Tämä asia ei paljonkaan poikkea siittä, että meitä opetetaan pimeällä valoja ja heijastimia käyttämään.
Suosittelen, että lukisitte sen nimisen kirjan kuin Lapsen suojeleminen pedofilialta. Sen lukeminen voi tuntua raskaalta, mutta niiden asioiden kokeminen on taatusti raskaampaa. Se kirja ei opeta meitä elämään pelossa, vaan tietoisena siittä, että sellaista todellakin tapahtuu ja miten sellaista voisimme yrittää estää.
Lähinnä sitä tietoa kaipaisin eniten, että miten sitä selviää uskovaisena, kun on tapahtunnut seksuaalista väkivaltaa tai muita tosi rankkoja elämänkohtaloita, joissa toisen ihmisen julmuuden myötä omaa elämää on pilattu. Voisiko tämän asian ottaa esille jossain uskovaisten tilaisuuksissa tai kirjallisuudessa? Voisiko joku kertoa minulle, että miten itse on selviytynyt?
Välillä minua seuroissa ahdistaa paljon, kun puhuja puhuu kuinka suojattua elämää me uskovaisena saamme elää. Tämä pitääkin toisaalta paikkansa. Mutta helposti se luo sellaistakin näkökulmaa, että meillä on asiat hyvin, mutta epäuskoisilla ei. Eikä tämä näkökulma välttämättä pidä paikkaansa, koska kyllä uskovaistenkin keskuudessa tapahtuu valitettavasti pahuutta. Olemme vain siinä mielessä turvassa, että saamme uskoa syntimme anteeksi ja turvautua Jumalaan.
Olen seuroissa myös tuntennut olevani niin omituinen kokemuksieni myötä. Vähitellen voin päästä siihen ajatukseen, etten olekaan niin omituinen, vaan ne kokemukset mitä minulle tapahtui, niin olivat omituisia. Välillä myös tunnen, etten voi normaalia nuoruutta viettää ja olen katsonnut muita uskovaisia sillä silmällä, että heillä olisi paljon helpompaa. Mutta enhän minä voi tietää, että mitä heidän elämäänsä sisältyy. Ja voihan olla, etten ole seurasalissakaan yksin kokemuksieni kanssa, vaan jossain voi istua kohtalotovereitani.
Minä annoin "lähimmäiselleni" anteeksi, mutta en kyennyt unohtamaan ja lähdin käsittelemään sovittuja asioita. Sen vuoksi tunsin myös huonommuutta uskovaisena ihmisenä. Myöhemmin minulle vasta valkeni, että tämäkin asia on juuri niitä, että sielun hoidolla ei voi hoitaa mielen hoitoa. Insesti traumatisoi minua niin pahoin, että jouduin turvautumaan terapiaan. Ei tällaiset kokemukset voi olla jättämättä jälkiään ihmiseen!
Välillä minua on mietityttännyt, että onko uskovaisten lammasjoukkoon eksynnyt susia (lammasten vaatteissa), jotka käyttävät ensin seksuaalisesti hyväkseen tai raiskaavat ja pyytävät sitten anteeksi kehoittaen unohtamaan sekä vaikenemaan (esim. vedoten tämän asian olevan rippisalaisuus). Anteeksiannon jälkeen he sitten jälleen uusivat tekonsa. Toivon todellakin, ettei heitä kovin montaa löytyisi tai ollenkaan löytyisi. Sen voi vain sanoa, ettei heidän omalla tunnollaan ole rauhaa. Anteeksihan ei voi saada ilman katumusta eli teoistaan on otettava aina vastuu. Anteeksianto ei ole myöskään pahuuden peite. Mutta voitaisiinko nämä sudet erottaa lammasjoukosta, jos heitä löytyy?
Olen surullinen siittä, että menetin läheisen ihmisen. Vaikka lähimmäiseni onkin biologisesti sukulaiseni, niin en häntä kohtaan voi läheisyyttä tuntea. Sitä luottamista ja läheisyyttä häntä kohtaan en tule saamaan takaisin mitä oli ennen kuin minua satutettiin. "Läheiseni" on vähitellen muuttumassa minulle vieraaksi, joka ei enään kosketa minua, kun pääsen eroon häntä kohtaan tuntemastani vihastani, kaunastani jne. En yksinkertaisesti kykene solmimaan häneen jälleen läheistä suhdetta, kun se vaurioitui niin pahoin.
Raamatussa kehoitetaan, että rakastakaa lähimmäisiä ja myös vihamiehiä. Tämän osalta olen tuntennut myös huonommuutta uskovaisena ihmisenä. Tarkoittaako lähimmäisen rakkaus tosiaan sitä, että minun olisi jälleen solmittava läheinen suhde seksuaalisesti minua hyväksikäyttäneeseen ihmiseen? Olen kuullut, että kun jotku uskovaiset eivät ole syystä tai toisesta tulleet toimeen keskenään, niin he ovat ottaneet etäisyyttä toisistaan, mutta silti uskon kautta rakastaneet toisiaan. Mitä se sellainen rakkaus on? Voisitteko selittää?
Uskovaisen olen myös joutunnut pohtimaan, että missä määrin voin tunteitani käydä läpi, niin etteivät ne tulisi uskon esteeksi. Tunsin aluksi tekeväni syntiä, kun en voinnut olla kokematta vihaa ja muita kielteisiä tunteita "lähimmäistäni" kohtaan. Mutta nyt olen käsittännyt, että sitä saa uskovaisenakin tunteitaan purkaa. Purkamattomana ne tunteet juuri voivatkin tulla enemmän uskon esteeksi. Jos esim. viha jää sydämeen asumaan, niin se vie ihmiseltä paljon voimia ja on vaarana myös katkeroitua. Tunteita purkiessamme meidän on kuitenkin syytä välttää, ettemme vahingoita muita ihmisiä ja itseämme.
Olen siittä kiitollinen, että olen saannut kasvaa uskovaisessa kodissa. Nämä rajoitukset, jotka uskovaisena elämiseen kuuluu, niin ovat osoittautuneet siunaukseksi. Jos pahan olon tuntiessani olisin saannut kotoa mallin turvautua alkoholiin, niin tilanteeni olisi nyt paljon pahempi. Pahan olon olleessa päällä sitä kyllä helpommin tulee houkutuksia lähteä maailmasta hakemaan itselleen lohdutusta.
Minun on ollut tosi hankalaa ymmärtää sitä, että kokemani oli Jumalan tarkoitusta. Ihmettelen, että salliko Jumala tosiaan sen, että lähimmäiseni kohteli minua väärin vai salliko lähimmäinen sen vain itselleen? Kaippa siinä molempia oli. Usko ei ainakaan sitä salli.
Raamatussa kuitenkin lukee, että kaikki on Jumalan tarkoitusta. Jos Jumala olisi tarkoittannut, ettei elämäni olisi näin vaikeaa, niin hän olisi voinnut estää senkin, ettei minua lähimmäiseni olisi satuttannut. Mutta hän salli kuitenkin niin tapahtuvan. Tämän myötä tekijän vastuu ei kuitenkaan poistu! En tiedä, että miksi näin sallittiin.
Tämä risti on usein tuntunnut liian raskaalta kannettavakseni. En tätä ristiä yksin jaksaisikaan kantaa. Usein ovat saattajat tulleet matkalleni tueksi ja usein on lähtennyt hiljainen pyyntöni Taivaan Isälle, että Herra auta minua. En tule tietämään, että miksi tämä ristini osakseni annettiin. Voin vain luottaa siihen, että jos Jumala kerran salli näin tapahtuvan, niin hän auttaa minua tästä selviytymäänkin. Tähän asti Herra on minua auttannutkin, josta tunnen kiitollisuutta Häntä kohtaan.
Vastaukset 35
Vanhimmat
elämäsi ylle!
Rippisalaisuutta, meillähän opetetaan että maan lakeja kunnioitetaan ja noudatetaan-.
Ja maan laissa insesti ja lapssiin sekaantuminen on rikos.
Kuinka sitten jos rikoksen tehnyt saa synninpäästön, tuleeko rippiisän ilmoittaa tapahtuneesta viranomaisille, rippiisällähän ei ole vaitiolovelvollisuutta, samalla tavalla kuin Poliisilla Tuomareilla yms:
Ainakin tässä tulee suuri ristiriita, jos rippiisä salaa rikoksen silloinhan hän tekee myös laittomuuden.
Ei nyt tule muuta mieleen, jos joku toinen jatkaa mikäli ilmoitusta tulee.
Mielestäni jos ripittäytyjä joka tunnustaa ripissa Suomen lain vastaisen rikoksen, pitäisi tunnustaa rikos myös lainvalvojalle, jos puhtaan omantunnon haluaa säilyttää. Ripin vastaanottajan pitäisi ohjata/neuvoa rikoksen tehnyttä tunnustamaan rikoksensa jne...että tällaista!
Näin käsitän minäkin.
Että asia tulee kaikilta osiltaa oikaista.
Rippi-isän velvollisuus on neuvoa tällaista ripittäytyjää myös maallisen esivallan eteen sovittamaan rikoksensa.
Mutta, onkohan insestin tehnyt pyytänyt anteeksi vain uhriltaan? Ja uskoo sen sitten sovitetuksi?
Vl:n kirjoituksista täällä voisin päätellä näin, että riittää kun kuka hyvänsä vl todistaa anteeksi.
Saako sitten enää anteeksi antanut uhri tai joku muu anteeksitodistaja ottaa asiaa esille?
Nyt vanhoillisilla on selittämisen paikka.
mitä tässä pitäisi selittää. Eiköhän nämä ole aika itsestäänselviä asioita, miten asiat tulisi hoitaa. Eri asia sitten kuinka ihmisenä kukin tällaisessa tilanteessa jaksaisi toimia oikein.
Asiasta, joissakin riittää vl suinaus yksistää,toisissa pitää mennä myös Filistealaisten leiriin asettaan teroittamaan.
Niin, että miten nämä sitten tulisi hoitaa?
pyytää anteeksi, kuin on pahentanut. Jos tällainen juttu joutuu koko seurakunnan tietoon, on pyydettävä sitä julkisesti anteeksi. Ja ennen kaikkea siltä, jota vastaan on rikkonut. Asia ei tule pyyhityksi pois, jos tekijä ripittäytyy jollekin toiselle salaripissä.
Nykyisen lainsäädännön mukaan mielestäni uhrin pitäisi tehdä aloite esivallalle tuomiosta. Jos uhri on (sukulais)lapsi tai nainen(esim. tekijän vaimo) tällaiset rikosilmoitukset jäävät valitettavan usein tekemättä ihan yleisestikin. Vl-käsityksen mukaan laissa määritellyistä rikoksista on kärsittävä säädetty rangaistus, anteeksipyyntö ei korvaa sitä (ellei uhri näin itse halua). Emme siis pyri salailemaan, tässä tapauksessa kenties suku on ollut salailun kannalla, ei vl-yhteisö.
Minä olen myös niin usein samaa asiaa miettinyt. Samoin on äitinikin. Kun tällaisista vaikeista asioista, joita emme inhimillisinä ihmisinä todellakaan voi noin vain unohtaa, vaikka asiat olisikin anteeksiannettu ja sovittu. Olen aina ollut sitä mieltä, ja sen takia tuntenut erilaisuutta, että ei uskovainenkaan voi ihan kaikkea sysätä Jumalan ratkaistavaksi. Jumala on kuitenkin antanut meille vapauden itsekin toimia.
Sellaiset asiat kuin insesti ja raiskatuksi tuleminen viiltävät yhtälailla uskovaisenkin minäkuvaa ja sielua kuin epäuskoisenkin kohdalla. Ne ovat niin vakavia rikoksia ihmisyyttä kohtaan, että ne varmasti tavalla tai toisella kulkevat niitä kokenaan matkassa läpi elämän. Itsekin olen seksuaalista hyväksikäyttöä kokenut. Toinen osapuoli ei ollut uskovainen enkä ole koskaan voinut palata asiaan hänen kanssaan, koska en enää edes tiedä missä hän on. Välillä asia saa minut todella katkeraksi, vihaiseksi ja ahdistuneeksi. Miksi juuri minulle tapahtui tällaista. Ja sitten aivan kuten sinäkin kerroit tunnen todella suurta erilaisuutta uskovaisten keskuudessa. Ihailin kuitenkin, kun sanoit ajattelevasi, että emmehän voi tietää mitä kamalaa toisetkin uskovaiset ovat saattaneet kokea. Se on totta. Mutta tässä juuri tuleekin esille esittämäsi kysymys,miksi emme puhu avoimemmin näistä traumaattisista asioista??
Tottakai ne ovat monesti myös niin henkilökohtaisia, että sellaisista asioista on vaikea ylipäänsä puhua, mutta jokin keino tulisi olla. Mielestäni asiasta kirjoittamine olisi hyvä asia. Jos rohkeasti vain tartut kynään ja paperiin ja annat kaiken tulla juuri sellaisina kaunistelemattomina asioina. Uskon että kirjoittaminen auttaisi ennenkaikkea sinua itseäsi pääsemään yli suurimmasta vihasta (siksi juuri kaunistelematon vihan ja katkeruuden kuvaaminekin on mielestäni ihan hyväksyttävää). Vasta sitten todennäköisesti pystyisit siihen kristilliseen rakkauteen, että pystyisit uskovaisena "uskon rakkaudella rakastamaan" sitäkin lähimmäistä, joka on sinua pahasti loukannut. Vihollisen rakastaminen on varmasti vaikeimpia käskyjä, jotka Jeesus meille antoi. Uskon kuitenkin, että jos siihen edes osittain pystyy, saa itselleenkin rauhan.
Mutta tämä ei silti todellakaan tarkoita sitä, etteikö sinua vastaan rikoksen tehneen tulisi kärsiä teostaan myös maallisen oikeuden edessä. Täällä maan päällä meillä on laki, jota uskovaistenkin tulisi noudattaa, vaikka asiat olisikin kahden uskovaisen välillä uskon kautta sovitut ja anteeksiannetut. Kun näin rikolliset (sellainen sinunkin "lähimmäisesi" ON) kärsivät täällä maan päällä lainmääräämät rangaistukset, se toivottavasti ehkäisee myös sitä, jota sanoit pelkääväsi, että uskovaisten lammaskatraaseen on ujuttautunut rikoksiaan anteeksiannon jälkeen uusivia susia..
Synninpäästössä vapausumme täysin teostamme sillä tavalla, että sei ei sen jälkeen ole enää Jumalan muistissa, MUTTA katumuksen aitous näkyy mielestäni vasta siinä, miten itse kukin pyrkii korjaamaan synnintekomme seuraukset. Tämän tähden uskovainen joka on "suurtakin syntiä" tehnyt, saa sen kyllä katuen anteeksi, mutta oikea parannuksen henki tulisi ohjata ihminen siten toimimaan, ettei hän enää samaan syteen kaatuisi...
Siunausta ja Jumalan varjelusta Sinulle!
Väkisinkin tulee kyyneleet silmiin. Olen niin usein kaivannutkin, että löytyisi joku uskovainen, jonka kanssa voisi vaihtaa tästä asiasta kokemuksia. Toki tämän asian kokemattomillakin on viisaita sanomisia, kun he voivat katsoa tätä ulkopuolisena asiosta. He eivät ole niin kiinni näissä, niin takertuneita, että he voivat nähdä asiat hyvinkin eri kantilta. Saavat huomaamaan meidät sellaista mitä itse emme huomaa.
Kyllähän tämä asia vaikeuttaa paljonkin elämistämme. Uskon kannalta tässä törmää sellaisiin asioihin, joista ei uskovaisten keskuudessa ole puhetta. On niin hankalaa, kun ei tiedä, että miten toimia, että säilyisi uskomassa. Paljon tosiaan helpottaisi, kun tämä asia otettaisiin esille. Ehkä jotku rohkaistuisivat siittä niin paljon, että lähtisivät käsittelemään asioitaan. Etteivät jäisi niiden vangiksi.
Marja: Oletko sinä saannut apua? Itse olen kulkennut traumaterapiassa ja olen myös käynnyt vertaistukiryhmässä. Noissakin törmää välillä sellaisiin, että onkohan tämä nyt uskovaisille soveliasta. Mutta voisin nyt hieman levähtää... Ei ole hyväksi näitä asiota enempää tänään pyöritellä. Palataan asiaan! Siunausta ja varjelusta sinullekin Marja sekä muillekin! Voimia!
Omien vanhempieni kanssa olen pystynyt omalla kohdallani tapahtuneista asioista puhumaan. Välimme ovat aina olleet läheiset. Mutta asia on tietysti niin arkaluontoinenkin, että ei edes halua ääneen kaikkea sanoa. Terapiassa sen sijaan olen vieraan ihmisen luona voinut rohkeammin puhua kaiken, mutta minäkin olen monesti kokenut, että onkohan tämä nyt oikein kuunnella epäuskoisen mielipiteitä, kun ne joskus tuntuvat melkein lietsovan lupaa vihan tuntemiseen.
Asioista kirjoittamine on myös auttanut, koska silloin ainakin olen ollut kaikkien tuntemuksieni ja tosiasioitten suhteen täysin rehellinen.
Vaikeinta on monesti hyväksyä oma itsensä kaiken jälkeen. Tuntuu, että olen likainen ja aivan rikki.Joskus miettii myös oliko kaikki omaa vikaani. Seuroissa minullakin on ollut tuntemuksia, että olenko minä itse jotenkin epäonnistunut, kun puhuja kertoilee uskovaisten keskinäisestä rakkaudesta ja uskovaisen elämän turvallisuudesta.
Ihanaa on kuitenkin kokea suurta rakkautta juuri vanhemmiltani. He ovat minua tukeneet ja uskossakin rohkeisseet. Ystäväni on kehoittanut minua antamaan mielssäni anteeksi asia, koska en kerran voi asiaa henkilölle itselleen sanoa. Se on joskus vaikeaa, kun katkeruus valtaa mielen. En tiedä olenko väärässä, kun toisaalta toivon, että tuo minua satuttanut ihminen joutuisi "maksamaan teostaan".
En tiedä. Helpointa on, kun yritän vain sysiä asian pois mielestäni. Olen sitä kyllä käsitellyt ja sen takia paljon itkenyt. Mutta mikään ei enää muuksi muutu. Tärkeintä lienee kilvoitella uskovaisena ja pyytää Taivaan Isältä voimia ja anteeksiantavaa mieltä. Kerran hänen edessään meidän kaikkien on maksettava teoistamme, vaikka täällä maan päällä elämä on usein niin "epäreilua".
Ylipäänsä haluan sinullekin sanoa, että ei meidän tarvitse yrittää yksinämme kestää sellaisia asioita, jotka voisivat itse kunkin - kaikkien ihmisten - mielen järkyttää. Meillä on armo olla uskovaisia ja uskoa syntimme anteeksi ja kiinnittää toivomme Taivaaseen. Hetkenhän me vain täällä vaellamme. Mutta kaikki apu, joka auttaa meitä niin fyysisissä kuin mieltämme painavissa traumaattisissa sairauksissa/kokemuksissamme on mielestäni täysin hyväksyttävää. Jos vain säilytämme uskon liekin sydämissämme ja yhteyden toisiin uskovaisiin, niin emmeköhän kykene erottamaan ns. sopimattomat apukeinot parantavista apukeinoista silloin kun epäuskoiset ammattilaisetkin meitä auttavat.
Hyvä, että olet kotoa saanut apua. Itseänikin on sentään yksi ihminen kotonani ymmärtänyt. Häneltä juuri minua kiellettiinkin kertomasta asiasta, koska hän ei muka ymmärtäisi. Hän on ainut perheenjäsen myös, joka kykeni tuntemaan minun lisäkseni vihaa tekijääni kohtaan. Ei hän tekijää siten vihanut, ettei hän enään välittänyt hänestä, vaan oli vihainen tekijälle siitä, että hän minulle niin teki. Hän oli myös loukkaantunut, koska häneltä asia salattiin ja hän ei kyenyt siten auttamaan minua. Hän oli myös murheellinen, koska minulle niin kävi. Hänen välittämisensä tuntui niin hyvältä. En asiaani hänen kanssaan kuitenkaan paljon ole käsitellyt, koska terapiassa niitä käsittelen.
Itselleni tosi vaikeaa on ollut se, että Jumala antoi niin monta mahdollisuutta muille ihmisille minun auttamiseen, mutta en silti saanut apua. Rippi-isäni salasi sen. Terveyskeskuksessa ehdotettiin terapiaa (en itse muista sitä, mutta olen saanut sen selville potilastiedoistani), mutta sairaanhoitaja ei seuranut yhtään, että sainko sitä. Lastensuojeluhan menee vaitiolovelvollisuuden yläpuolelle, joten sairaanhoitaja olisi asiasta voinut ilmoittaa poliisille ja sosiaalitoimistoon. Rippi-isäni ei vienyt minua terapiaan terveyskeskuksessa käynnin jälkeen, eikä tekijääkään. Kerroin serkkutytöillenikin lapsen asiasta, mutta hyväksikäyttäjä kertoi heille, että olenkin valehtelija. Kerran myös eräs perheenjäsen tuli paikalle, kun minua seksuaalisesti hyväksikäytettiin. Tekijä lähti tämän perheenjäsenen perään juoksemaan ja en tiedä mitä heidän välillään sitten tapahtui. Sen jälkeen kuitenkin tämä paikalle tullut ihminen käytti myös kerran minua seksuaalisesti hyväkseen eli perheessäni 2 ihmistä on seksuaalisesti hyväksikäyttänyt minua. Olen oikeastaan päässyt isommista katkeruuden tunteistani eroon. En oikeastaan osaa muuta kuin todeta, että näin on vain tapahtunut ja olen surullinen siitä. Tiedettiinkö sinun asiastasi silloin, kun olit lapsi? Onneksi nyt saan apua.
Kyllä terapiassakin Jumalan käsissä on ammattiauttajan meille tarjoama apua. Vaikka he voivatkin yllyttää vihaan, niin ketään siihen ei kuitenkaan voi pakottaa, vaan se lähtee aina itsestä. Se viha tulee silloin, kun on itse siihen valmis.
Itse olen päässyt jo kostonhaluistani eroon. Minulle on oikeastaan ihan sama minkälaista elämää pahan tekijäni viettää, kun se ei kuitenkaan itseltä ole pois ja ei itselle anna mitään. Joskus toivoin, että hän joutuisi elämässään kärsimään. Nykyisin pelkään, että hän uusisi tekonsa. Tämä tuntuu niin väärältä, mutta olen onnellinen, ettei sukuumme ole vielä lisää pikkutyttöjä syntynyt. Minua tosin vain käytettiin seksuaalisesti hyväkseni ja paljon nuorempia siskojani ei. Siskoiltani olen asiaa kysynytkin. Näen, että seksuaalisesti hyväksikäyttäjäni olivat tilannesidonnaisia eli heidän ensisijainen kiinnostuksensa ei kohdistu lapsiin. Mallia ottaneen hyväksikäyttäjäni kanssa en ole asiasta voinut puhua...
Kyllä minäkin olen juuri tuota usein miettinyt, että miksi juuri minä. Itselläni välit eivät ole kaikkiin perheenjäseniin läheiset. Etäisyyttä juuri tunnen 2 hyväksikäyttäjääni ja rippi-isääni kohtaan. Tavallaan olen heidät menettänytkin, vaikka he ovat yhä elossa. En kykene heihin luottamaan.
Eräs uskovainen sanoi hyvin tästä asiasta. Hänen mielestä minäkin olen joutunut onnettomuuteen, jossa hullu kaahaaja on ajanut päältäni. Sen onnettomuuden vuoksi minusta on tullut rullatuolipotilas. Vaikka nämä vammamme eivät näykään päällepäin, niin mekin olemme silti onnettomuudessa vahingoittuneet. Me joudumme elämään vammojemme kanssa ja toivon todellakin, että kykenisimme vielä joskus elämään onnellisina, vaikka tavallaan olisimmekin rullatuolissa istujia.
Hän sanoi myös, että saan pitää itseäni neitsyenä. Siis vaikka ruumiillisesti en olisikaan, niin "uskonnollisessa" mielessä olen. Enhän minä sitä halunut, että näin kävi. Jos menen naimisiin, niin laitan häähunnun päähäni.
Miten sinä olet muuten kokenut suhteet miehiin yleensä? Minä olen tuntenut olevani erikoinen, koska en ole kyenyt miehiin ihastumaan. Olen voinut katsoa, että tuo vaikuttaa mukavalta ihmiseltä, mutta en ole sillätavalla kuitenkaan ihastunut. Näen myös, etten olisi sellaiseen läheiseen suhteeseen vielä valmis. On niin paljon tosiaan noita haamuja vielä olemassa, että ne varmasti vaikeuttais.
Minusta myös elämä on tuntunut epäreilulta. Olen muitakin traumaattisia kokemuksia joutunut kokemaan. Se raamatun lause, jossa oli jotenkin niin, että jolla vähän on, niin se vähäkin otetaan pois ja jolla paljon on, niin hän saa vielä enemmän. Tuo lause on tuntunut niin todelta omassa elämässä, kun on tullut pettymyksiä pettymyksien perään. Kyllä elämä onkin epäreilua. Jokaisen vain on omasta kakustaan löydettävä ne herkullisimmat palat.
Tuo on minuakin auttanut, kun muistaa, että elämä on rajallista. Hetken me täällä maallisissa vaivoissa valitamme vain. Sekin totta mitä sanoit, että kyllä tästä elämästä kannattaakin yrittää päästä nauttimaan. Kyllähän raamatussakin kehoitetaan iloitsemaan elämästä. Sekin tuntuu välillä yhtä vaikealta kuin se mitä sanoit, että olisimme turvattuna... Mutta toivon, että sen ilon ja turvan vielä saamme tuntea. Jos ei tässä ajassa, niin ainakin iankaikkisuudessa.
Tosi hyvin sanoit tuon, että inhimilliseltä puoleltamme emme voikaan unohtaa. Vaikka ne syntinä voisikin jo aiemmin antaa anteeksi, niin sitten sitä vasta voi inhimilliseltäkin puolelta antaa anteeksi, kun on käsitellyt nämä asiat.
Itse olen saanut toisen hyväksikäyttäjäni kanssa ihan tarpeeksi asiaa vatvoa. Lopetin sen, koska me vain taistelimme toistemme kanssa ja taistelun jälkeen sovimme taistelun. Sitten joku asia tuli taas jomman kumman mieleen ja taas me taisteltiin. Se oli henkisesti erittäin raskasta ja siitä minä luovuinkin. Sovittiin keskenämme, ettemme enään taistele, vaan kumpikin omalta osaltaan hoitaa omat asiansa. Kyllä tekijä löytää omat oikeutensa, että miksi hän sai niin tehdä. Ne vain ei oikeuta häntä tekemään. Taistellessani huomasin, etten saanut hänen päähänsä sellaisia asioita, joita hän ei ollut valmis vastaanottamaan. Pahoitin vain mieleni siinä taistelussa. Eräs sanoikin minulle, ettei minun tarvitse hänelle hyvittää mitään. Sillä hän tarkoitti, ettei minun tarvitse hänen terapeutikseen ryhtyä eli auttaa häntä ottamaan vastuun ja siten niistä asioista pääsemään yli. Sehän olisi hänelle hyvä palvelus siis! Myöhemmin hän vaikutti, että hän olisi ymmärtänyt vastuunsa. Mutta törmäsin taas siihen, etten kyennyt luottamaan häneen ja siihen, että hän tosiaan otti vastuun. Ei hän aiemminkaan ollut luottamukseni arvoinen.
Minusta sinun kannattaa kirjoittaa tekijälle kirje. Ja voi olla parempikin, ettei hän voi vastata sinulle, ettei se mene tuollaiseksi taisteluksi kuin mitä minulla meni. Minusta meiltä on jo tarpeeksi vaadittua se, että pääsemme näistä asioista eroon. Ei meidän tehtävänä ole huolehtia, että tekijäkin pääsisi eroon niistä. Näin myöhemmin ymmärrän vasta, että tekijän on itse löydettävä tiensä ja häntä siinä vastuun ottamisessa voi auttaa vankilassa istuminen, ammattiauttajilta saatu apu jne. Me emme ole vastuussa tekijämme teoista.
En olen lain eteen asiaani laittannut. Ensinnäkin asia tuli muistiini uudestaan, kun 9 vuotta oli tapahtuneista jo kulunnut. En oikeastaan sitä edes kunnolla harkinnut. Sitä psykiatri minultakin kysyikin, että miksi en ole laittannut asiaani oikeuteen. Siihen sanoin vain, että pelkään saavani perheväeltäni vihat niskaani, kun siten hajottaisin perhettä. Se on niin häpeällistä ja sitä tuntee myös syyllisyyttä sellaisesta asiasta, vaikka ei olisikaan syyllinen. Nyt yli 10 vuotta on tapahtuneista kulunnut eli rikos on laillisesti vanhentunnut.
Yritin saada tekijää vastuuseen itse, joka osottautui itselleni henkisesti liian raskaaksi. En tiedä ymmärtääkö hän tänäkään päivänä kunnolla omaa syyllisyyttään. Sitä varsinkaan, että hän itse on tuhonnut osan elämästäni. Kyllä hän on osoittannut katumusta. Se jää Jumalan käsiin, että miten tekijäni ottaa syyllisyyden vastaan. Terapiassa pahan tekijäni käy omia asioitaan läpi, joten siittä minun ei oikeastaan tarvitse huolehtia.
Lähinnä sitä tarkoitin, että sudet pyytävät anteeksi juuri uhrilta. Heille usko olisi vain väline, jota he käyttävät vain hyväkseen toteuttaakseen omia sairaita tekojaan. Itselläni ei nyt ihan tuollaista ollut. Kyllä se insesti silloin loppui, kun tekijälle tuli siittä synnin tunto.
Vaikka insesti paljastuikin muutamille ihmisille perheessäni ja jopa ihan terveyskeskukseen tuli tietoa siittä, niin monien asioiden summana en saannut apua ja jäin yksin. Eräs syy oli se, että nämä asiat kuitattiin anteeksiannolla. Ei uskallettu katsoa totuutta silmiin ja minua kehoitettiin myös vaikenemaan sekä unohtamaan. Tätä minun on ollut vaikea antaa anteeksi niille, jotka tiesivät tästä asiasta silloin. Olen heidänkin kanssaan sopinnut asian, mutta en sitäkään ole kyennyt unohtamaan.
Hai: Kyllä asiat on sovittava hänen kanssaan, jota on loukannut. Vaikka olemmekin uskovaisena tottuneet, että anteeksi saadessamme unohdamme synnit, niin tämä on kuitenkin eri asia, kuten ehkä ymmärrät. Kuten sanoinkin, niin sielun hoidolla ei voi hoitaa mielen hoitoa. Kun nämä asiat saa käsiteltyä, niin ne sitten vasta unohtuvat. Eivät ne unohdu siten, etteikö sellaista koskaan olisi tapahtunnutkaan, vaan siten, etteivät ne haittaa tässä päivässä elämistä. Etteivät ne tapahtumat enään satuta. Etten enään ole uhri jne....
En tunnetasolla kykene käsittämään mitä sinä olet kokenut, mutta ajatuksissani koen sen kauheana!
Ymmärrän hyvin,että kokemus satuttaa sinua aina, kun muistat sen. Ja varmaan joskus jokin käyttäytymisessäsi ihmetyttää sinua, kunnea asiaa ajateltuasi tulet siihen tulokseen, että käytös johtui varmaan taas SIITÄ. SE on haamuna ehkä koko elämäsi ajan. Toivon kuitenkin, että saat pitkiä taukoja, ettei tarvitsisi ajtella ja muistaa SITÄ. Toivon, että taivaan Isä antaisi sinulle ilon hetkiä elämässäsi.
Tarkoitin kysymykselläni sitä, että jos tekijä ja uhri keskenään sopivat asiasta, niin uhrilla ei ainakaan ole voimia ja uskallusta lähteä rikkomaan salaisuuden salpoja. Kokeeko tekijä silloin päässeensä kuin koira veräjästä? Silloinhan asia olisi helppo uusiakin. Minusta tällainen asia ei korjaannu pelkästään sillä, että pyytää uhrilta anteeksi. Olisi asiaa myös rippi-isän luokse ja poliisille ja lääkärille.
Miten tuollaisen salaisuuden kanssa voi elää, jos ei korjaa sitä kokonaan myös maallisten lakien mukaan? Jos esimerkiksi murhaa, jonkun, ei siitä pääse anteeksi pyytämällä. Saa sen synnin anteeksi Jumalalta, mutta meille kristityillekin on annettu maallinenkin laki seurattavaksi.
Jos varastaa, ei siitäkään selviä anteeksi pyytämällä, vaan on korvattava tai mentävä vankilaan. Ehkä ymmärrät mitä tarkoitan.
Mutta asia on lain mukaan vanhentunut, vaan sinun muistissasi se ei taida vanhentua ollenkaan. Ihmettelen miten pystyy enää katselemaan sellaista ihmistä lähipiirissään, joka on tuollaista tehnyt. Kyllä joutuu kristillinen rakkaus koetukselle. Minä en varmaan kestäisi katsella. Voimia,voimia,voimia sinulle!
Niin, eipä tässä voi muutakaan kuin itkeä. Mutta on kuitenkin niin helpottunnut olo, kun on voinnut ottaa asian täällä esille. Välillä on tuntunnut, ettei haluaisikaan olla uskovainen, kun on tällaista tapahtunnut uskovaisten kesken ja kun ei tästä uskovaisten kesken yleensä puhutakkaan. Siis välillä sitä jopa näkee uskovaisuuden olevan syyllisyys siihen, että sitä on kokennut tällaista. Mutta eihän se voi olla niin! Kyllähän sitä tapahtuu epäuskoisillekin ja ehkä enemmissäkin määrin.
Kyllä tekijä sopi sen muidenkin kanssa kuin minun. Mutta ei rippi-isälle riittännyt ymmärrystä silloin hoitaa tätä asiaa ja hän tuli luokseni vaatien, että minunkin on pyydettävä anteeksi. Kehoitti sitten unohtamaan ja vaikenemaan. Hän meni kait siittä niin shokkiin, ettei kait osannut turvautua muuhun kuin tuttuun ja turvalliseen anteeksiantoon, joka pyyhkii pahan pois. Ei siihen aikaan tästä asiasta juuri puhuttukaan, joten oli siinä mukana tietämättömyyttäkin. Silloinhan se olisi maallisten lakien mukaankin voinnut laittaa sovitettavaksi, kuten täällä siittä puhetta on ollutkin. Niin ei kuitenkaan käynnyt. Mutta kuten Ben Furmanin kirjassakin on, niin ei ole koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus. Myöhemmin lähdin itse apua hakemaan, kun ne asiat unohduksista tulivat filmin pätkinä mieleeni.
Kyllä minä olen hyväksynnyt sen, etten voi menneitä muuttaa. En voi saada sitä mistä silloin jäin paitsi sellaisena kuin silloin olisin ilman näitä tapahtumia saannut, vaan voin ne saada siten miten ne tässä hetkessä ovat tarpeen minulle. Sitä se terapia juuri onkin, että siitä mistä jäin paitsi, niin se tyhjyys pyritään paikkaamaan uudella.
En oikein tulekaan toimeen tekijän kanssa. Häntä joudun väkisinkin sukulaisuuden myötä tapaamaan, mutta en oma-alotteisesti halua pitää häneen mitään yhteyttä. Välillä ahdistaa se, että meillä on yhteisiä tuttavia. Nämä tuttavat ottavat joskus tekijän asioita esille ja kyselevät mm. että olenko käynnyt hänen luonaan kylässä. Yritän ohittaa vain sellaiset kommentit. Ei minua todellakaan kiinnosta mitä tekijälleni kuuluu ja ei ole halukkuutta mennä häntä tapaamaan. Rikottu astia on rikottu, vaikka se saataisiinkin joskus korjattua.
Kieltämättä rankkaa elämä on välillä. En tiedä itsekään, että miten olen voinnutkin jaksaa. Kyllähän niitä selviytymiskeinoja on. Pahimpina aikoina toivoin, että Jumala ottaisi minut pois. Tunsin, että olin kärsinnyt jo tarpeekseni. On ollut minulla itsemurha-ajatuksia ja myös itsensä vahingoittamista, joista olen päässyt kuitenkin eroon. Tällaisissakin asioissa sitä uskovaisena tuntee huonommuutta. Meitähän kehoitetaan rakastamaan itseämme. Sitä vain kummmallisesti tulee tuollaisten johdosta itsensä syylliseksi ja pilatuksi. Ne tunteet mitkä kuuluisi oikeastaan tekijälle, niin tulevatkin uhrille vaivaksi. En ymmärrä tätä! Vähitellen sitä voi oppia tuntemaan, ettei olekaan syyllinen ja pilattu, vaan arvokas ihminen, jolla on elämässä oma tarkoituksensa. Kyllä ne voimat annetaan ylhäältä käsin.
Ei minusta vain ollut laillisesti asiaa laittamaan kuntoon. En tiedä olisiko oloni yhtään helpompi, vaikka tekijä olisikin istunnut vankilassa. Ei se ainakaan kokemaani tuskaa yhtään vähentäisi. Mutta olen silti sitä mieltä teidän kanssanne, että niinhän se olisi kannattannut tehdä. Niin olisi kannattannut, mutta toisin meni.
Minusta tuntuu niin ihanalta, että kuitenkin on uskovaisia ihmisiä ympärillä turvanani. En enään ole yksin! Ja asiani ei enään ole salaisuus, vaan saan sitä vihdoinkin terapiassanikin purkaa. Niin paljon jätin sisälleni, joten ei ne sieltä hetkessä uloskaan lähde. Mutta ajallaan....
Olen kyyneleet silmissä lukenut tekstejäsi. Tällaisissa asioissa ei voi vaatiakaan, että teko pelkän anteeksipyynnön perusteella pyyhkiytyisi pois sielustasi. On hyvä, kun olet hakenut itsellesi apua. Jos koet tekijää kohtaan kaunaa, saat uskoa sen anteeksi evankeliumista, jota seuroissa saarnataan. Sinä et ole ajatuksistasi kenellekään ihmiselle tilivelvollinen,vähiten tekijälle, ne ovat normaaleja tuollaisen jälkeen.
Luin jostain Lutherin selitystä tähän vihamiehen rakastamiseen. Muistaakseni ajatus tässä rakastamisessa se, että Jumalan tehtävä on kostaa, ei meidän ihmisten. Ei tarvitsekaan pakottautua rakastamaan, jos ei kykene siihen.
Niinhän se on, että asiat saa sovittua. Toivon, etten pahennusta aikaseksi olisi saannut. Lähinnä haluaisin kuitenkin, että tästä asiasta alettaisiin uskovaisten keskuudessa puhumaan. Monet ajattelevat / tuntevat samoja asioita kuin minä, jotka ovat kokeneet vastaavaa.
Suviseuroissa meinasin käydä esirukouspyynnön laittamaan seksuaalisesti hyväksikäytettyjen ja raiskattujen puolesta, mutta en kehdannut. Kyllähän se rukous meni kuitenkin perille, vaikka en sitä sinne laittannut. Mutta olisin sillä halunnut sanoa sitäkin, etteivät he ole yksin. Että uskovaistenkin keskuudesta löytyy samoin kokeneita.
sukulaisillesi/läheisillesi on kenties vaikea puhua asiasta, koska he pelkäävät näin isojen asioiden selvittelyä. Heillä ei ole kykyä tilanteen nollaamiseen. Toisaalta, heillä on tunteita kumpaakin osapuolta kohtaan. Puhuminen toisi uusia vihantunteita ihmisille ja he kokisivat joutuneensa uudelleen anteeksipyytäjän paikalle.He varmaankin ovat päässeet asiasta yli, koska se ei heitä niin kovasti koskettanut kuin juuri sinua. Sen takia he kenties yrittävät saada sinutkin muuttumaan ystävällismielisemmäksi tekijää kohtaan. Voisithan jollekin joskus sanoa, että olet sen anteeksi antanut, mutta et kuitenkaan voi pitää tätä ihmistä kovin läheisenä.
On hyvä kun pystyt kuitenkin puhumaan täysin neutraaleille henkilöille tästä asiasta. Ajan kanssa asia varmaan muuttuu sellaiseksi, ettet halua sitä enää missään terapiassakaan pohtia ja koet selvinneesi siitä.
Laita se esirukouspyyntö ensi kesänä. Sinulla on oikeus siihen! Ja velvollisuuskin itseäsi ja muitakin ajatellen.
Huomaan, että alat tulla ulos piilostasi, hyvä sinä. Rukoile oikeanlaista johdatusta asiallesi, kaikki järjestyy, usko siihen.
Sinusta voi olla suuri apu joillekin, jotka kokevat kenties juuri nyt samaa. Ota asia esille anonyyminä. Voithan kirjoittaa kirjeenkin jollekin saarnaajallenne vaikka nimettömänä asiasta. Lähetä se vieraalta paikkakunnalta, jos asut pienellä paikkakunnalla, jos et halua tulla tunnistetuksi leimasta. Esitä toivomus, että asiasta saarnattaisiin ja puhuttaisiin, miten väärin ja synti se on, ja miten se pilaa uhrin elämän.
Pääasia on kuitenkin, että sinulla nyt olisi synnit anteeksi ja omatunto puhdas ja usko sydämellä. Silloin jaksaa muidenkin asioitten kanssa paremmin.
Olen erään puhujan kanssa puhunnutkin näistä asioista. Hänelle tosiaan voisin laittaa näitä kirjoituksia täältä. Hän voisi viedä niitä eteenpäin, jos vain sen tarpeelliseksi näkee. Puhujana hän osaisi ottaa raamatulliset näkökulmat paremmin myös esille. Itselläni ei tämän asian eteenpäin viemiseksi voimat riitä, eikä kyvytkään. On ollut mukavaa, kun on voinnut tästä asiasta keskustella.
En rohkene esirukouspyyntöä tästä asiasta laittamaan. Jos joku rohkenee, niin saa tehdä sen minunkin puolesta. Voimme kuitenkin nytkin rukoilla toistemme ja itsemme puolesta, että varjeltuisimme uskomassa.
Olen tosiaan pääsemässä asiasta, kuten sanoitkin. Vähitellen oloni alkaa helpottua ja voin olla vapaampi sekä avoimempi.
Se aivan totta, että perheessä tulee se ongelmaksi, että kumman puolelle asettuisi (tekijän vai uhrin), kun kumpikin on tärkeitä ihmisiä. Minulle kävi niin, että pahan tekijääni alettiin suojelemaan ja jäin yksin. Sen vuoksi tunnen, ettei minusta välitetty. Kyllä kumpikin olisi tarvinut silloin apua. Rippi-isäni (perheenjäsen) tiesi senkin, että tämän asian olisi voinut laittaa lainkin eteen ratkottavaksi. Minä olin niin nuori silloin, etten olisi sitä itse osanut tehdä. Se on häpeä perheessä, että tällaista tapahtuu ja perheenjäse voi myös tuntea syyllisyyttä, että heidän perheessään näin pääsi käymään.
Olen osalle perheenjäsenistäni puhunut tästä asiasta. Alussa he suhtautuivat siten, että unohda koko juttu. Tuntui pahalta, kun väheksyttiin kokemaani ja väheksyttiin myös terapian tarvettaa. Olen itse nämä henkilöt yrittänyt saada puolelleni. Eikä se tarkoita, että heidän olisi käännettävä selkänsä pahan tekijälleni ja lopetettava hänestä välittäminen, vaan että he ymmärtäisivät minunkin osuuden, että miten pahasti se tosiaan sattui ja että tarvitsen terapiaa. Niin on rippi-isäni pyytänyt anteeksi minulta sitä, ettei hän osanut toimia silloin oikein.
Eivät he, jotka asiasta tietävät, niin odotakaan, että pahan tekijästäni tulisi läheinen minulle. Mutta ne sukulaiset, jotka eivät asiasta tiedä, niin voivat ottaa "läheiseni" asioita esille.
Välillä ajattelen, että helpommalla pääsisinkin tekijästäni eroon, kun hän ei olisi sukulainen. Välillä olen miettinyt, että jättäisinkö hänet kutsumatta häihinikin, jos menen joskus naimisiin. Enhän minä hänen kanssaan halua olla yhteydessä. Toisaalta se olisi ehkä väärin "läheiseni" muita perheenjäseniä kohtaan, koska he eivät kuitenkaan ole tehneet väärin minua kohtaan. Ehkä muut sukulaiset myös ihmettelisivät tekoani. Mutta nehän olisi minun juhlani kuitenkin. Juhliinhan kutsutaan yleensä sellaiset, joiden kanssa tulevaisuudessakin halutaan olla yhteydessä.
Jos totisesti katuvainen syntinen tunnustaa Pyhän Hengen saaneelle rippi-isälle syntinsä, ja uskoo ne taivaissa anteeksi annetuksi, tämän enempää ei syntistä tule rangaista hän on jo kärsinyt tuomionsa armolla ja laupeudella. Jumalan armahtava tuomio on suurempi kuin maallinen laki.
Onko tämä vl:n käsitys?
Jos en ihan erehdy sinun teksiesi perustella, niin olet ollut tällaisessa asiassa tekijänä? Osuinko oikeaan?
Se on totta, että tämänkin voi saada anteeksi. Mutta anteeksianto ei siihen pelkästään riitä. Tekijänkin on käytävä oma prosenssinsa läpi. Hänen on otettava syyllisyytensä vastaan, kaduttava tekojaan, ymmärrettävä miten pahoin hän on toista ihmistä vahingoittannut jne. Hänen on myös käytävä läpi myös oma menneisyytensä. Hänen on päästävä kokonaan eroon siittä asiasta, ettei hän tulisi sitä toistamaan.
Uhri voi halutessaan nostaa tapahtumista kuitenkin syytteen ja hän ei tee silloin väärin! Meille on annettu Suomen laki sen vuoksi, että voimme käyttää sitä, kun meitä kohtaan on toimittu väärin. Tekijä on ainoastaan tehnyt vääryyttä. Uhri ei tee vääryyttä hakiessaan lain kautta oikeutta itselleen. Se ei ole kostoa, vaan se on sitä mitä hänelle lain mukaan kuuluu. Se oli rikos häntä kohtaan ja tekijälle kuuluu rangaistus, olkoonpa hän vanhoillislestadiolainen tai ei. Se on oikeudenmukaisuutta, että tekijä joutuu laillisestikin vastuuseen teoistaan. Suomi olisi täysin sekaisin, jos pahimmatkin rikoksen tekijät pääsisivät kuin koira veräjästä, kun he saisivat vain anteeksi tekonsa!
Ei. Meidän kaikkien kuuluu noudattaa lakia ihan niin kuin muidenkin yhteisöjen ja kansalaisten!!! Eihän pysäköinti virhettäkään saa anteeksi "taivaanisältä pyytämällä" vaan sakothan ne on maksettava niinkuin muutkin sen saaneet. Ei vl:n ajatusmaailmaan kuulu että teenpäs tässä sen ja se rikkeen ja pyydän ne sitten myöhemmin anteeksi. Täytyy sanoo et niin joka ajattelee on päässä vikaa. Jos itselle joku tekisi rikoksen niin pistäisin hänet oikeuden eteen vastaamaan teostaan... ei siinä anteeksipyynnöt/anteeksiannot auta.
Ihan totta. Aina puhutaan, että meidän tulee kunnioittaa esivaltaa ja noudattaa lakia. Myös tällaisissa asioissa, kun rikos on tapahtunut, pitäisi tekijä asettaa lain edessä vastuuseen.
Se ei ole todellakaan oikein, että uskovaiset keskenään jakavat oikeutta ja pahantekijä pääsee paljon vähemmällä, ehkä vain katumalla tekojaan, mikä kuitenkin sinällään on tärkeää. Jos aina tuollaiset asiat olisivat seurakunnan sisäisiä asioita, voisi joku paha käyttää tätä hyväkseen ja huomata kuinka vähällä pääsee näistä tekemisistään, ollen kuitenkin nimellisesti uskovaisten kirjoissa ja paljon pahaa tapahtuisi edelleen. Siksi liikkeen sisäinen käsittely ja ulkopuolisilta asian salailu ei ole hyväksi.
Mitenhän muuten ne Adventtikirkon hyväksikäyttötapaukset hoidettiin?
"Jos en ihan erehdy sinun tekstiesi perusteella, niin olet ollut tälläisessa asiassa tekijänä".
Jos vihjaat tuota kauhistuttavaa tekoa insestiä olet todella erehtynyt pahemman kerran.
Kuulehan,
Joku jo on korjannutkin sinulle, että kyllä meidän uskovaistenkin on lainmukaiset rangaistukset teoistamme kärsittävä, vaikka ne Jumalan edessä anteeksiannettuja olisivatkin. Ainakin itselleni tämä asia on päivän selvä. Maan lakihan on myös Jumalan sallima ja Jeesuskin neuvoi maksamaan keisarille sen mitä keisarin on. Lain noudattaminen on juuri tätä.
Mukava kuulla tällaisesta asiasta, että olen tosiaan erehtynyt! Tuon tapaista tekijänikin on minulle sanonut ja kun nimimerkkisi on armahdettu syntinen, niin yhdistin sen siihen. Olen pahoillani! Mutta tarkoititko kommentissasi tosiaan sitä, että tällaiset rikokset annetaan vain anteeksi, eikä ole tarpeen edes lakia avukseen ottaa?
Minua itseäni harmittaa nyt tosi paljon, kun en laittanut oikeuteen asiaani. Vaikka tekijäni ei ole muita kuin minua seksuaalisesti hyväksikäyttänyt, niin hän on kuitenkin muulla tavoin sen jälkeen vahingoittanut muita ihmisiä ja ei ole joutunut niistä laillisesti vastuuseen. Kun hän ei ole joutunut ottamaan vastuuta teoistaan, niin hänelle on tullut persoonallisuushäiriö.
Tuota juuri tarkoitin, kun aikaisemmassa viestissäni sanoin, että myös lääkäriin olisi tekijän pitänyt heti ottaa yhteyttä. Kun pääsee asian makuun, siitä on vaikea irrottautua, jos ei ole seuraamuksia tai hoitoa.
Toinen asia mistä haluaisin tässä sanoa on se, että joku kirjoitti tässä avauksessa, ettei vääräuskoisilta pidä ottaa neuvoja vastaan. Tuntuu väärältä varjelulta tuollainen. Kyseessä oleva teko aiheuttaa niin paljon tuskaa ja kipua uhrissa, että olisi hyvä ottaa apu ja neuvot vastaan tasan sieltä missä sitä kyetään antamaan. Monetkaan juuri vl:t eivät varmaan ole asiantuntijoita juuri tässä nimenomaisessa asiassa.
Ja vl:tkin ovat samanlaisia ihmisiä kuin muutkin ja heihin tepsii samat terapiat ja hoidot kuin muihinkin. Kuten huomaat, ei usko ole suojannut sinua eikä kyseistä kirjoittajaakaan, joka kielsi ottamasta neuvoja vääräuskoisilta. Uskon asiat painivat eri sarjassa kuin henkilön auttaminen ja tukeminen psyykkisesti ja henkisesti (huom. ei hengellisesti). Meille uskovaisillekin tapahtuu pahoja asioita niinkuin aivan jumalattomillekin. Vaikka en ole vl, silti minulla on halu auttaa ja tukea sinua kaikin mahdollisin tavoin. Olen el.
En halua uskoasi horjuttaa, mutta olen kyllä valmis keskustelemaan uskon asioistakin kanssasi, jos vain haluat. Kaikkea hyvää sinulle toivotan edelleenkin.
Olen uskovaisena pohtinut sitäkin, että kenelle oikein asioistani voin kertoa ja kenelle siitä on tarpeen kertoa.
Helpoimmalta kertominen aluksi tuntui, kun pystyin kertomaan siitä joillekin uskovaisille, jotka eivät tunteneet minua ja tekijää. Tunsin sen oman uskon kannalta tärkeäksi, koska tämä asia toi niin paljon kysymyksiä mieleeni.
Sitten olen tuntenut tarpeelliseksi kertoa tästä asiasta siskoilleni, koska halusin tietää, että onko heillekin tapahtunut samaa. Halusin kertoa asiasta myös henkilölle, jolta tätä asiaa yritettiin salata. Minusta hänen kuului tietää tästä asiasta.
Tietysti ammattiauttajille olen pystynyt kertomaan. Samoin olen voinut puhua asiastani muiden seksuaalisesti hyväksikäytettyjen kanssa vertaistukiryhmässä ja myös netissä. Netissä kertoessani en ole tätä ennen maininut olevani uskovainen, ettei sitä käsitettäis väärin. Näissäkin keskusteluissa on joutunut miettimään, että mikä on tarpeellista kertoa ja mikä ei.
Olen miettinyt paljon sitä, että olisiko muidenkin perheenjäsenten tiedettävä asiasta kuin 2 hyväksikäyttäjäni, siskojeni ja 2 muun perheenjäsenen. Tekisinkö väärin, jos kertoisin muillekin? Olisiko oikein, jos nämä tietämättömät perheenjäseneni kääntäisivät sen jälkeen selkänsä tekijöille ja perhesuhteita menisi poikki?
Varsinkin toinen tekijä on muutamille perheenjäsenille niin tärkeä ihminen, että varmasti tämän asian tietäminen olisi kova pala. Ja se tietää myös, että tällä perheenjäsenellä muutenkin on jo tarpeeksi vaikeaa elämä ja toisin kertomisellani lisää tuskaa vain hänelle. Ei toinenkaan tekijä kovin helpolla tosin elämässään ole päässyt. Kukapa olisi?
Jos minä kertoisin muillekin, niin enhän minä heidän suhtautumisestaan olisi vastuussa, mutta kuitenkin sitä tavallaan auttaisin. En minä itse haluaisi siten, että perhe hajoaisi vain enemmän. Mutta ei se tosin olisi minun käsissä.
Sitten minulla on myös itsekäs tarve olla edes joidenkin perheenjäsenten silmissä tavallinen ihminen, eikä mikään marttyyri. Ehkä kun kertoisin asiasta, niin perheenjäsenet voisivat ymmärtää, että miksi olen jotenkin niin kummallinen ja mikä kotona oli sellaista, jonka ehkä jokainen aisti, mutta siitä ei puhuttu. Voisin ottaa asian esille heidän kanssaan myös yleisellä tasolla kertomatta kokemuksiani. Vaikka en uskokaan, että tekijät uusisivat tekonsa, niin silti pelkään sitä. Sen vuoksi ajattelen myös, että hyvä, kun ei ole sukuun syntynyt nyt pieniä tyttölapsia.
Minusta ei ole tarpeellista mustamaalata toista ihmistä jokaiselle vastaantulevalle. Kait siinäkin jotku rajat on oltava, että kuinka monelle on tarpeen kertoa ja kuinka paljon kertoa.
Kerroin yhdelle kaverillenikin kerran, että olen seksuaalisesti hyväksikäytetty, mutta en kertonut hänelle kuka tekijänä oli ollut. Minua alkoi niin paljon kyllästyttämään, kun hän oli mielestäni liian optimistinen. Hänen mielestä me itse noin vain valintamme myötä voimme napsia elämästämme parhaat palat ja olemme itse syyllisiä siihen, jos emme kykene elämään onnellista elämää. Hänen mielestä ihminen siis on oman onnensa seppä. Kyllä hän kertomisen jälkeen alkoi sitten ymmärtämään, että miksi en voi olla sellainen kuin minkälainen hänen mielestä hyvänä ihmisenä minun tulisi olla ja miksi ei voimani riitä ottamaan elämästä kaiken irti.
Se on niin helppo sanoa toiselle ihmiselle, että miten hänen tulisi elää ja minkälainen hänen tulisi olla, kun ei itse tarvitse elää hänen elämäänsä ja ei siten myös tiedä siitä.
Vasta minulle tuli aika vasta selvemmäksi se asia, jonka myötä voin itsenikin hyväksyä paremmin. inusta ihmisen luonteenpiireitä ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen, vaan jokainen niistä on yhtä arvokas. Jokaisessa luonteenpiireessä on omat hyvät ja huonot puolensa. Me olemme saaneet ne Jumalalta lahjaksi ja ne ovat kaikki yhtä arvokkaita.
Kuvittelen, että jos omassa lapsuudenkodissani olisi tapahtunut tuollainen teko jollekin sisarukselleni, enkä minä saisi siitä tietää, en voisi ymmärtää yhtä perheenjäsentäni, että miksi hän käyttäytyy niin kummallisesti (uhri).
Ja tekijää pitäisin,tietenkin asiasta tietämättömänä, samanlaisena rakkaana perheenjäsenenä kuin ennenkin.
Jos myöhemmin kuulisin asiasta, harmittaisi vietävästi, ettei minulle olisi kerrottu. Harmittaisi sen uhri-ressukan puolesta, etten olisi voinut tukea häntä ja monet väärinymmärrykset olisi voitu välttää, jos olisin tiennyt asiasta. Ja tekijä olisi ansainnut vähemmän positiivista huomiota kuin mitä hän on saanut.
Tuntuu, että olisi parempi kertoa kaikille perheenjäsenille asiasta. Vain sillä tavalla uhri saa oikeutta menetetystä rakkaudesta. Ja tekijä saa se huomion minkä hän olisi aikanaan ansainnut. En tiedä onko näin väärin ajatella, mutta tältä tuntuu kun asiaa ajattelen omalle kohdalleni.
Niin olen ottanut tämän asian esille puhujan kanssa, että miten traumaattisista kokemuksista huolimatta pysyisi uskovaisena. Hän lupautui tätä asiaa eteenpäin viemään. Voimme rukoilla, että hän tähän "tehtävään" löytäisi oikeat sanat. Olen toisellekin puhujalle tästä asiasta maininut ja hän piti sitä hyvänä, että otin tämän täälläkin esille. En tiedä, että onko tämä ollut sitä rakentavaa keskustelua. Jos joku kirjoituksessani ei tunnu sopivalta, niin voisin pyytää seriffin sen poistamaan.
Jos sinulle tulee vielä mieleen, että mitä muuta tässä asiassa olisi tarpeen välittää eteenpäin, niin voit vapaasti siitä edelleen kirjoitella. Minusta nyt tuntuu, ettei minulla enempää olisi kerrottavana. Palaan asiaan myöhemmin, jos tulee jotain mieleen. Vaikka tuossa otsikossa on tuollainen otsikko kuin siinä nyt onkin, niin voi muitakin traumaattisia kokemuksia ottaa esille.