Kerroin juuri äidilleni, että inhoan lapsia.
Hän käski samantien painumaan silmistään. Ei noilla sanoilla, mutta kuitenkin. Ei siis kestänyt sitä, että naisena voin näin ilmaista ja muutenkin.
Minulla ei ole omia kakaroita eikä varmaan tule olemaankaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän inhoan lapsia. Sisarusten lapsissa on jo kestämistä. Onneksi heitä ei tarvitse usein hoitaa.
Olen kyllä hoitanut nuorempana paljon lapsia, mutta lapsirakas en ole ollut koskaan enkä tule varmaan olemaankaan.
Miestä ei ole koskaan ollut. Eikä sitäkään tule olemaan. Olen masennuspotilas. En parane koskaan.
Tietysti lapsivihani voi laittaa sairauteni piikkiin, mutta itse tiedän muitakin syitä siihen.
"Kiitos" elämälle! :(
Hän käski samantien painumaan silmistään. Ei noilla sanoilla, mutta kuitenkin. Ei siis kestänyt sitä, että naisena voin näin ilmaista ja muutenkin.
Minulla ei ole omia kakaroita eikä varmaan tule olemaankaan. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän inhoan lapsia. Sisarusten lapsissa on jo kestämistä. Onneksi heitä ei tarvitse usein hoitaa.
Olen kyllä hoitanut nuorempana paljon lapsia, mutta lapsirakas en ole ollut koskaan enkä tule varmaan olemaankaan.
Miestä ei ole koskaan ollut. Eikä sitäkään tule olemaan. Olen masennuspotilas. En parane koskaan.
Tietysti lapsivihani voi laittaa sairauteni piikkiin, mutta itse tiedän muitakin syitä siihen.
"Kiitos" elämälle! :(
Vastaukset 26
Vanhimmat
pidä lapsista enkä aio tehdä koskaan lapsia.
Mitä se äidillesi kuuluu mitä elämälläsi teet.
Onhan noita yksinhuoltajaäitejä jo ihan tarpeeksi tässä maassa,ei käy kateeksi.
Sinulla on oikeus tunteisiisi.
tietysti voisi biologisesti ajatella, että jokin sinussa on tietyllä tavalla hieman vialla - meissä pitäisi olla luontaisena taipumus viehtyä oman lajimme pentuihin.
Mutta emme ole pelkkää biologiaa, vaan myös kulttuurin muokkaamia olentoja. Ja siksipä se, että ei ole lapsista mitenkään erityisen kiinnostunut tai jopa inhoaa lapsia, on ihan normaalia.
Lapset ovat rajuja, arvaamattomia, vieraita mieliä, usein empatiakyvyttömiä...
Itse en pitänyt lapsista. erityisesti inhosin pieniä poikia. Terapian myötä ymmärsin, että en suinkaan inhoa lapsia - PELKÄÄN lapsia. Minua kiusattiin lapsena ankarasti ja tietynkokoinen, näköinen kuuloinen lapsi herättää minussa niitä arvottomuuden tunteita uudestaan.
Kun tajusin tämän, huomasin, että itseasiassa lapset ovat aika viehättäviäkin joskus. Edelleen hieman pelottavia, vieraita...mutta ymmärrän, miksi ihmiset tuntevat hellyyttä näitä poikasia kohtaan.
En kuitenkaan halua lapsia. Pelkään, että en pystyisi rakastamaan pientä poikaa. Pelkään, että tartuttaisin oman suruni lapsiin - että masennus periytyisi. Pelkään, että minä olisin kykenemätön suojelemaan lapsiani, tai vielä pahempaa, että minä satuttaisin heitä. Joskus olisi ihana, kun olisi lapsi. Mutta ei lasta voi hankkia vain omaksi iloksi, miettiä vain omia tunteitaan. PItää miettiä sitä lastakin.
Äitisi reaktio johtuu varmaan siitä, että hän salaa haluaa lapsenlapsia ja sinun lapsivihasi on esteenä hänen unelmilleen. Hän haluaa myös, että olet onnellinen ja kokee ajatuksesi merkiksi siitä, että et ole. Pettymys ja suru tekee ihmisistä vihaisia ja he sanovat typeriä asioita, joita eivät sisimmässään tarkoita - tai tarkoittavat vain sen ohikiitävän hetken.
Et elä äitisi elämää. Elät omaasi. Sinun ei tarvitse pitää lapsista tai hankkia lapsia.
Maailma on muutenkin ylikansoitettu, ja moni lapsi on jo valmiiksi ilman hyvää kotia. Miksi pitäisi lisätä ihmisiä maailmaan, kun voin vaikka osalla siitä rahasta, jonka käyttäisin lapseen, tukea kehitysyhteistyöprojekteja, jotka sitten auttavat monia lapsia kaukana täältä. Minusta lisääntyminen on aika itsekästä.
Älä huoli, kuten toiset jo sanoivatkin, omiin tunteisiin on oikeus, mitä suurimmassa määrin. Varmaan äitisikin ajattelee asiaa uudelleen...
Itseni on masentuneena vaikea kohdata erityisesti lasten räiskyviä ja huomiota vaativia tunteita, ei tahdo oma painunut mieli millään jaksaa myötäelää sellaista.
Haluaisin silti varmaan joskus sekä naisen että lapsia - luullakseni:-)
Olen myös huomannut, että semmoinen 2-7-vuotias lapsi ärsyttää minua sellaisina hetkinä, kun se on LAPSELLE LUONTAISESTI oikein narsistinen. Oikein vaativa ja huomion keskelle haluava. Lisäksi minua suunnattomasti ärsyttää ja uuvuttaa ympärillä olevien (perheen) aikuisten meneminen siihen mukaan, vastaamaan sen vaatimukseen ja huomion hakuun. Olen siinä sivussa jotenkin ahdistunut ja vihainen. En käsitä tätä!? - Miettinyt olen, että koska itse olen lapsena rakkauden puutteessa traumatisoitunut ja sitten minuun on aikuisena jäänyt näitä narsistisesti häiriintyneen persoonan piirteitä (psykin tutkimuksen mukaan myös), niin minä niinkuin tunnistan itseni siinä pikku lapsessa. Varmaankin sen tilanteeni, kun vaadin ja halusin huomiota, mutta en saanut. Sitten olen kuin "kade"(!!), kun kaikki aikuiset hääräävät sen vaativan pennun ympärillä.
Löytyykö muita, jotka löytävät tästä syvyyttä reaktioihinsa lapsia kohtaan? Itse siis olen jäänyt ilman lapsia ja perhettä elämään ja ajattelen, että on se parempi näin minun kykyihini, jaksamiseen ja tunne-elämääni nähden.
Niin, lapset tahtovat huomiota, hinnalla millä hyvänsä. Lapsen vointi ilmenee hänen käyttäytmisestään. Jos lapsi voi hyvin, hän myös käyttäytyy hyvin. Hänen on pitänyt saada vanhempiensa myönteistä huomiota voidakseen olla tasapainoinen ja hyvin käyttäytyvä. Jos hän ei ole tätä saanut, hän käyttäytyy huonosti saadakseen ede jotain huomiota, koska sekin on parempi kuin ei mitään. Kokeneet opettajat ovat sanoneet, että lapset muuttuvat vuosi vuodelta levottomammiksi. En tiedä siihen syytä. Vanhemmilla pitää olla aikaa lapsilleen, siihen lapsilla on täysi oikeus, koska vanhemmat ovat heidät saaneet aikaisiksi tähän maailmaan. Aika ei tarvitse olla mitään ihmeellistä, vaan vaikka tiskaamista yhdessä tai satujen lukemista, mutta jotain sellaista, jossa lapsi kokee olevansa tärkeä vanhemmilleen. Sitten ei tarvitse etsiä omaa kelpaamistaan muita ärstyttävillä keinoilla, kun tietää ja tuntee olevansa rakastettu ja hyväksytty.
Jaa mulla ei ole masennusta eikä muitakaan mielenterveysongelmia, tietääkseni ainakaan...ja en minäkään ole koskaan ollut lapsirakas. Lapset on aina enemmänkin ärsyttänyt. Varsinkin nuorempana inhosin niitä vielä enemmän. Kaikilla kavereillani ja sisaruksillani on skidejä, joistain tykkään, toisista en. Se riippuu ihan lapsen luonteesta ja käytöksestä. Enhän mä automaattisesti tykkää kaikista aikuisistakaan.
Henkilökohtaisesti en noin ylipäänsä kauheesti diggaa ihmisistä, paitsi muutamista fikuista ja ihanista yksilöistä.
ei kuulosta kovin lapsirakkaalta tuon käyttäytymisensä perusteella.
Kiltit lapset ovat o.k...inhoan enemmänkin mahdottomia, villejä lapsia, joihin ei tehoa käskyt eikä mitkään. Olisi pitänyt tätä tarkentaa. Siltikään en saa mitään älyttömiä hellyyskohtauksia vauvoja ja lapsia nähdessäni. Ei vaan nappaa...:/
Äidillä ja minulla on suruaika isäni kuoleman vuoksi joten siitä johtuu hänenkin käytöksensä, ei jaksa kuunnella ylimääräistä urputusta.
Hyvinvä veit sanat suustani, kun mainitsit "hellyyskohtaukset". Ne mua ärsyttää ihan suunnattomasti, kun joudun tilanteeseen, jossa ihmiset lässyttävät tunti tolkulla pienen vauvan ympärillä; kääntävät, vääntävät, puhuvat sille; miten ne näkeävät siinä niin paljon, että ihan tuntejakin vierähtää kevyesti. Itselläni siis ei ole lapsia, mutta just esim. työpaikalla varmaan tiedätte, kun joku tulee näyttämään vauvaansa... Voi kamala mikä tilanne! Mulla (salaa) heittää ihan volttia; ärsyttää, kummastuttaa ja ahdistaakin (sen avuttoman rääpäleen puolesta!?). Jokin käsittämätön maailma minulle, mutta ehkä selviän hengistä elämästäni pois ilman vauvakuumeita ja hellyyskohtauksia ja vauvalässytyksiä. Ymmärsikö joku mua?
Tuollaista voi tapahtua, kun tulee itse äidiksi. Luonto on järjestänyt asiat niin hienosti, että niin voi tapahtua, jos vain antaa sen tapahtua. Sama on havaittavissa myös eläimissä. Äidinvaistot heräävät synnyttävässä kissassa ja muissakin aivan tarkoituksenmukaisesti. Luonto säätelee hormonien erittymistä. Niitä erittyy, että tulisi ravintoa lapselle, äiti herkistyisi lapsen reaktioihin ja osaisi toimia oikealla tavalla eri tilanteissa, kiintyisi lapseensa ja antaisi tämän kiintyä itseensä.
Käsittelet nyt asioita isäsi kuoleman kautta.
Tunnetko kenties syyllisyyttä siitä, että et ollut itse tarpeeksi kiltti?
Toisaalta haluat säästää muita siltä kärsimykseltä, mitä itse nyt koet isäsi kuoleman johdosta.
ole koskaan "hellyyskohtauksia" vieraita lapsia kohtaan, enkä varsinaisesti haaveile perhe-elämästä, mutta tiedän silti että haluaisin yhden lapsen.
En ole välittänyt muiden lapsista, mutta omistani kylläkin. Oli ihmeellistä kokea, että olen jollekin tärkeä, ensimmäinen, korvaamatonkin, turvan ja lohdutuksen lähde, rikkumattoman luottamuksen kohde. Suhde kehittyi tiiviiksi, aivan erilaiseksi kuin oma suhteeni vanhempiini oli. Ei ollut mitään pelkoa, ei mitään estettä välillämme. Pieni lapsi oli sylissäni, käsivarrellani ja lanteillani hajareisin istuen, kätensä hartiani takana kiinni pitäen. Joku tuli lähelle, halusi tarkastella ja koskettaakin lasta. Lapsi vain voitoriemuisena katsoi tuota tulijaa eikä pelännyt, koska tiesi olevansa turvassa, kokonaan turvassa. Ei hän itkenyt. Hän tiesi, ettei kukaan tai mikään voi ottaa häntä pois tuosta turvasta, kosketuskaan ei ole vaarallinen, ei ole mitään hätää.
Kuulostat zen ihan innokkaalta psykoanalyytikolta:-D Ei se mitään, varmaan tuollaisetkin näkökulmat voi avata jotain, mutta ei asiat ehkä ihan noin yksinkertaisia ole...
En minäkään lapsista välitä. Ärsyttää kun juotku tyypit tulee taakse tönimään latenvaunuilla ja pyytävät nostelemaan linjaautoonkin. Itellä on koira ja se on aivan hyvä mulle tällä hetkellä. En kyllä välitä. Tehkööt ne jotka niitä jaksaa kattoa.
Mä myös olen "paininut" sen kans', että suhteeni ja haluni lapsiin on kummallinen, ahdistunut ja 'pakoon meneväinen'. Seuraus vissiin tuosta on, että alitajuntani on laittanut minut elämään sinkkuna ja ehdottomasti lapsettomana.
Jo nuoresta käsitin, että pikkuvauvat herättävät outoja tunteita; ahdistusta ja sen avuttomuus jotenkin... Hui! Sittemmin oon lukenut, että jos ihmiselle on tapahtunut jotakin kurjaa just vauvaikäisenä, niin hänessä aina jokin muistaa sen, vaikka asiaa ei tiedäkään. Sitten se asia ilmenee niin, että, kuten just mun kohdalla, semminen 0-1-vuotias herättää sekavia tunteita, ahdistusta; pelkoako? Joku sanoi, että pelkää lapsia... Hmmm, jotakin semmoista minullakin varmaan. Itseäni on helpottanut myös, kun olen kuullut, että kyseessä on mielenterveyskuntoutujan (elinikäisen kuntoutujan!) jokin ahdistuneisuuden siirtäminen ja alitajunta tunnistaa niitä iki omia tapahtumia sieltä jostakin lapsuudesta. Siksi tulee se ei-naisellinen ominaisuuskin, ettei halua lapsia. En ole ikinä kuvitellut saavani VAUVAKUUMETTA ! Voittex käsittää, ladyt, mikä se on? Se luontainen kuume (kuulemma) on minulla saanut jonkin särön joskus ja siksi olen ollut siitä vapaa (positiivisesti ajateltuna).
Itse kyllä pidän esimerkiksi liikenteessä lasten sivusta katselemisesta, niitten juttujen kuuntelemisesta kulkuvälineissä ja sillei. Mutta itselleni en voisi lasta kuvitella. Ja huom, tunne-elämäni puolesta en ole oikein siis voinut kuvitella aviomiestäkään. Mutta yksin soutamisessakin on joitakin hyviä ja rikastuttavia puolia, kun näkee vaivaa löytää elämän tarkoitusta. Piste iin päälle minun tarkoituksellisuudelle on ollut kristityksi tuleminen, näen näin elämän laajemmin, mikä helpottaa näissä kaikissa vaikutteissa elämistä.
On ne vaiheita, kun ystävät pariutuvat ja saavat lapsia ja sitten lapsen lapsia. Pitää kestää se, että jää kuin nalli kalliolle. Siinä auttaa se, että on niitä muitakin, ja fiksuja leidejä, ilman perhettä, ilman lapsia. Se nyt vaan on alue, josta en selvinnyt ole, mutta mielestäni olen silti ok, tyttönä muiden rinnalla.
Oli mielenkiintoista lukea tämän ketjun ihmisten kokemuksia ja näitä tuntemuksia. Kiitos teille, sillä vertaistuestahan tämän lukeminen kävi. Helpotti!
Minäkään en ole koskaan 19-vuotisen elämäni aikana pitänyt lapsista yhtään. Inhoan niitä enkä aio koskaan, en siis takuuvarmasti ikinä hankkia yhtään omaa lasta. Korkeintaan voisin kuvitella olevani YH-äiti jos adoptoisin jonkun lapsen. En kyllä siihenkään ajatuksen ole valmis. Minulla ei ole mitään lapsia vastaan, mutta vihaan lapsia vaan yksinkertaisesti yli kaiken. Joskus se hävettää. En halua edes nähdä tai pitää lasta/vauvaa sylissäni ja esittää että onpas suloinen. Ei onnistu. Joskus on tosin pitänyt esittää että pidän lapsista kovinkin paljon, kun joku on väkisin ängennyt lapsensa syliini. Tuntui että kohta pudotan koko lapsen, kun tuntui niin vastenmielisesltä. YÖK!! Hävettää tosin käytökseni ja tunteeni, mutta en tiedä mistä se johtuu.
yleinen ahdistuneisuushäiriö, mikä muuten on osittain perinnöllinen sairaus. Sairauden perinnöllisyys on kuitenkin vain yksi syy siihen, etten halua omia lapsia.
En jaksa uskoa tarpeeksi ihmisiin ja tähän maailmaan, jotta laittaisin elämän eteenpäin. Toisaalta haluan myös omaa aikaa ja aikaa toteuttaa niitä asioista, mitä en ole sairauteni vuoksi uskaltanut toteuttaa aikanaan. Nämä ovat ihan tavallisia asioita mm. harrastuksiin, seurusteluun ja matkusteluun liittyen, mitä normaalit nuoret tekevät. En siis ole mitenkään "itsekäs", olen vaan käsittänyt niin tärkeäksi sen asian, että olen oman elämäni tärkein ihminen. En ole koskaan varsinaisesti edes seurustellut, minkä koen kaikista ikävimpänä asiana elämässäni.
En ole lapsienvihaaja tai ihmisvihaaja, vaikka en todellakaan allekirjoita näitä juttuja, joissa halutaan "suomalaisia lisää". Kummilapset riittävät ainakin tällä hetkellä minulle. Normaalia? Mielestäni on, ja jos ei, niin mitä sitten? Harva meistä on 100 % normaali.
N-27.
Niille jotka eivät pidä lapsista: lapset ovat ihmisiä. he vain sattuvat olemaan ihmisiä joilla on erityistarpeita kuten monilla aikuisillakin.
Jos se miten lapsiin yleensä suhtaudutaan, ärsyttää, ei sille voi mitään.Kyllä minuakin ärsyttää monet asiat ja aikuiset ihmiset.
Ei kenenkään ole pakko hankkia lapsia, eikä ketään saisi painostaa siihen. Mutta lapsetkin ovat ihmisiä.
Olen itse lapsena kokenut vieraiden ihmisten (aikuisten) vihaa eikä se todellakaan ole kivaa. Yhtäkkiä joku täysin tuntematon saattoi tulla sanomaan että sinulla ei ole oikeutta olla olemassa. Ajatelkaa omalle kohdalle.
..ylipäänsä kommentti tähän keskusteluun.
Onko joku sanonut, etteivät lapset ole ihmisiä? Ainakin omassa kirjoituksessani mielestäni korostin lapsen oikeutta hyvään vanhempaan/vanhempiin. Taisin myös sanoa, etten ole lasten vihaaja? (ja puolestani saa vaikka lapsia vihatakin, jos ei sano asiaa asianomaisille).
Tuollaisia kusipäitä, jotka sanovat, että sinulla ei ole oikeutta olla olemassa tai että sinun tulisi olla muunlainen kuin olet, on maailmassa vaikka kuinka paljon. Ja tuo viha ja vaatimukset kohdistuvat vielä useammin aikuisiin ja nuoriin kuin ihan lapsiin.
En käsitä vastaustasi.
Minulla ei ole lapsia. Aikoinaan se oli anoppini vakiovihjailu. Olen itsekäs, laiska saamton ym. En varmaan olisi lapsia saanutkaan, mutta en ole koskaan edes yrittänytkään. Naimisissa olen ollut, mutta lapsettomuus ei koskaan ole ollut ongelmani - päinvastoin vapautus. En vihaa ihmisiä, en myöskään lapsia, mutta en ole mikään emotyyppi. Säälin lapsia, jotka syntyvät vanhemmille, jotka eivät ole "oikeita vanhempia". Älä moisesta kanna murhetta.
Hyi =(
Sotkevat, riehuvat, meluavat, rikkovat, vaativat...minun kysymykseni on: Miten kukaan voi aidosti tykätä lapsista?! Mielestäni on normaalia, ettei pidä lapsista. Ja ne jotka niitä hankkivat, ovat vain tunteneet sen jotenkin velvollisuudekseen.
Ajattele näin: Olet vapautettu siitä vaivasta, stressistä ja melusta, mitä lapset aiheuttavat! Miten lapsista tulisi saada iloa? Kertokaa tietämättömälle?
Siis etkö ole koskaan vaikka ihan sivusta seurannut lasta; sen touhuja, juttelua/puhetta ja ilmeitä. Pienet, vielä "hölmössä" olevat lapset ovat tosi liikuttavia ja veikeitä. Itselläni ei ole lapsia eikä tule, mutta kyllä liikenteessä vieraiden lapsista sillai niitä herkästi tarkatessaan ilosa ja vähän iloista mieltä saa. Sanotaan nyt sitten sinulle, että tilanteissa, kun lapsi on hyvällä tuulella ja on ihan antautunut omille tekemisilleen ja jutuilleen. Sitten lapsen ilmeet ja eleet myös ovat niin hauskoja, aitoudessaan ihailtavia.
Kyllä lasta kohtaan sellainen suojelun ja hellyyden halu helposti herää, vaikka en itsekään (n) ole halunnut lapsia. Ne puhumasi 'vaativat ja meluisat' tilanteet ovatkin sitten eri juttu, mutta ei kannata "viskata menemään" koko mainiota pakettia ihan joka säällä. Olemmehan me aikuisetkin joskus kivoja ja luoksemme ehkä vetäviä, joskus vihaisia ja joskus kai huudamme.
Onhan lapsi normaalisti isomman osan aikaa ihan jännä pakkaus. Vaivannäkö ja vastuu hänestä on sitten erikseen. Sitten myös usein huomaan, miten LAPSI ANTAA RAKKAUTTA äidille/isälle, kuten kaulailee, suukottelee tai hyväilee vaikka kättä. Minusta siinä aikuinen saa rakkautta ja täyttä hyväksyntää. Ja sama tietysti on rakkaudentunteet omaa lastaan kohtaan. - Ehkä meillä monilla on tullut tuohon rakkauden antamiseen ja vastaanottamiseen sellaista säröä/traumaa, että on vaikea käsittää tuota lapsi-projektia ihmisillä. En minä usko, että ihmiset mitään "velvollisuutta" lasta halutessaan tuntevat, vaan he todella haluavat saada oman lapsen rakkautensa kohteeksi ja muuten. - Auttoiko sepustukseni?
Euthanasia on babies for a better environment!
http://www.youtube.com/watch?v=smeKhvZqm5U
Vihernatsismi jyllää.
Ei kaikkien tarvitse lapsista tykätä. Itse tykkään mutta en kyllä hommaa omia kun vieraatkin riittävät.
Laillasi tuntevia naisia on paljon enemmän kun luulet, ainakin oman kokemukseni mukaan ja aika moni
lapsi on hommattu äijän painostuksesta.
Naiselle ei sitten ole poliittisesti korrektia sanoa
ettei pidä lapsista eikä niitä aio hommatta. Kun esimerkiksi sukulaiset ja tutut kyselevät miksi sulla ei ole lapsia niin on paljon parempi vastata että ei ole lykästänyt, ei voi saada tai
että sopiva mies puuttuu.