Sunnuntaina iloitsin raskauden puoli välistä, mutta maanantainapa ei enää kuulunut sydänääniä. Utra varmisti lapseni kuolleen kohtuun. Liikkeet tunsin viimeksi lauantaina. Kivuliaita supistuksia on ollut viikolta 15 eteenpäin, mutta eipä tätä olisi ikinä uskonut omalle kohdalle enää tässä vaiheessa tapahtuvan. Nyt sitten synnytys edessä..olen täysin varautumaton kaikkeen! Olo on niin turta, enimmäkseen en edes tajua tapahtunutta, sitten tulee taas pilkahdus kun muistan karmean todellisuuden ja itken hysterian partaalla.
Haluaisin kuulla kohtalo tovereitani myöhäisistä keskenmenoista ja kohtuun kuolleista sikiöistä. Kuinka olette jaksaneet? Miten olette päässeet yli tuskasta? Miten mahdollinen uusi raskaus on alkanut ja sujunut? Oletteko saanneet tietää mistä johtui?
Haluaisin kuulla kohtalo tovereitani myöhäisistä keskenmenoista ja kohtuun kuolleista sikiöistä. Kuinka olette jaksaneet? Miten olette päässeet yli tuskasta? Miten mahdollinen uusi raskaus on alkanut ja sujunut? Oletteko saanneet tietää mistä johtui?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Voi sinua! Pyydä kaikki apu ja tuki mitä sairaalassa ja sen jälkeen saat.
Synnytyksessä tulee kivut, pyydä niihin lääkettä niin paljon ku tarviit, kerta ei ole vaaraks kellekään. Ponnistusvaihe on varmasti yksi hujaus. Ainakin omalla kohdalla kaikki eteni nopeasti.
Minulla keskenmeno oli 21 3 ja synnytin elävän vauvan... mut liian aikaisin. Miulla alku sokki oli sellainen, että ajattelin kaiken niin selkeästi, etten älynny edes tarvitsevani apua. Sit myöhemin olen pala kerrallaan alkanut ymmärtämään.
Tuska oli suuri. Synnytys tapahtui naisten klinikalla tavallisessa sairaalahuoneessa. Iskä oli mukana. Vauva vietiin synnytyksen jälkeen pois. Mittausten jälkeen saimme hänet syliimme, hän oli jo kuollut. Siinä hyvästeltiin... saatiin olla yhdessä niin kauan kuin haluttiin. Isälle oli yllätys, että vauva oli niin täydellinen, pieni ihminen.
Halusin hänestä muutaman kuvan muistoksi. Nuo kuvat ovat olleet tärkeitä. Aluksi katsoin niitä joka päivä, sittemmin harvemmin.
Me päätettiin pitää hautajaiset, koska vauva oli jo osa perhettä. Hänet tuhkattiin ja siunattiin haudanlepoon. Ihanaa, kun on paikka jossa tiedän hänen lepäävän.
Syy selvisi ruumiin avauksen jälkeen: Streptokokkitulehdus, joka oli levinnyt kohtuun.
Mulle suurin tuki oli se, että mieskin halusi vauvan heti, kun olen valmis. Halusin vauvan heti, kun luoja suo. Yhdet kuukautiset oli välissä ja sitten tulin raskaaksi. Raskaus sujui alkuun hitaasti ja loppuun nopeasti. Sain tueksi jatkuvat kontrollit lääkärin ja ultrien myötä.
Voimia sinulle ja teille!
Ihanaa lukea, että teillä on alkanut elämä uudelleen heti suuren menetyksen jälkeen. Antaa voimia kun on uskoa että tulevaisuus voi tuoda uuden onnen.
Elämä on niin selittämätöntä ja silti kaikella on tarkoitus. Monta kertaa olen miettinyt, että meidän poitsua ei olis ilman tyttären menetystä...
Kyllä tässä on kasvanut ja oppinut paljon. Kaikki kolme lasta ovat yhtä rakkaita ja tärkeitä. Meillä keskimmäinen on tuo enkelivauva.
Halusin kertoa sulle sen mitä edessä on... ehkä sitä ei kotona vielä osaa miettiä mitä sitten tulevalta haluaa. Haluaako nähdä pienokaisen, haluaako hänet syliin entä siunattavan.
Monelta olen kuullut, että harmittaa, kun ei halunnut nähdä. Mutta se on ihan ihmisestä kiinni.
Voimia toivotan ja enkeleitä.
Olin raskausviikolla 39 eli laskettuun aikaan oli enään viikko täsätä on 15-vuotta, nyt olen 36. Olin silloin nuori ja rakastunut, kävin neuvolassa säännöllisesti. Eräänä aamuna kun herösin vatsani oli ns. laskeutunut enkä tuntenut liikkeitä olo jotenkin outo. Hakeuduin kätilöopistolle sydänäänet poissa,,, tuli lääkäri ja tuli toinenkin ultraäänellä vielä totesivat kuollut. Samaan syssyyn siitä osastolle ja normaalisynnytys eli vaan käynnistys. Rukoilin leikkausta mutta ei suostuneet kuulemma infektioriski, en ikinä olisi halunnut synnyttää häntä. Synnytys oli vaikea 23 tuntia ja lopulta synnytin 3800kg ja 53cm kauniin poikalapsen. En kestänyt ottaa heti syliin vaan menimme äitini kanssa sairaalan ruumishuoneelle lähtöpäivänä. Inhottavin oli se kun jouduin jakamaan huoneen abortin tekijän kanssa, se ei ollut fiksua. Mutta ei minua voitu laittaa synnytäjien joukkoonkaan. Kun tulin kotiin lahosin täysin edessä hautajaiset ja.... äitiyspäivärahojen peruutus = vain kolme kuukautta pidin lomaa. Näin hänet aina silmissäni minun lihaa ja vertani se jätti kipeän jäljen en ole koskaan siitä täysin toipunut,, mutta täytyykö? Viemme nyt kahden lapseni kanssa hänen haudalle kynttilän joka joulu ja kesäisin kukat, minulla on nyt 7 ja 9 vuotiaat pojat. Ensimmäisen elävän lapsen odotus oli piinaa pelkäsin että menetän hänetkin ja en ostanut mitään kun tulimme kotiin meitä odotti vain äitiyspakkaus en uskaltanut hankkia mitään.
Syy vauvani kuolemaan oli napanuoraan kuristuminen omaan elämänlähteeseen.
Hei!
Osanottoni. Minun vauvani kuoli 3kk sitten. Äitiysloma on nyt loppunut ja vauvan tavarat pakattu vintille. Luulin että kuolen. Ja olo oli kuin kuolleella varmasti 2kk. Nyt vasta alkaa tuntua elonmerkkejä. Halu elää palaa.
En tiedä mihin lapseni kuoli. Istukassa oli jotain, mutta ei edes napanuoraa kaulan ympärillä. Hautajaiset meni niin, että toiset saivat ne järjestää. Voimia ei ollut.
Minullakin oli normaali synnytys. Enkä myöskään halunnut synnyttää normaalisti. Kun olisin vain halunnut, että vauva otetaan pois. Tuli tunne, että jos vauva on kuollut, ei ole ns tarvetta synnyttää.
Jälkeenpäin asiasta jäi kuitenkin ainoa positiivinen juttu.
Lapsen menetyksestä ei toivu koskaan, eikä varmasti tuosta sinun myöhäisestä keskenmenostakaan. Ei siitä tarvitse toipua, eikä sitä tarvitse koskaan unohtaa. Se pysyy aina mielessa. Ehkä joskus jää taka-alalle, mutta aktiivisempaan suruun voi mennä vuosikin, kaksi tai niin kauan kuin tarvitaan. Sitten tunteet alkaa tasaantumaan. Ja kaikki tunteet on sallittuja!
Itse pystyin yrittämään ensimmäisten kuukautisten jälkeen. Nyt odottelen kuukautisia tai positiivista raskaustulosta. Minulla on nyt kierto vain vähän sekasin, ehkä yli 40 päivänen.
Toivottavasti saamme vielä lapsen, pikkukakkosen :)
Mulla on nyt synnytys ohi ja paljon odotettu poikalapsemme syntyi. Koko raskausaika oli tunne että poika sielä möyryää ja siksihän se osoitautui. En käsitä asiaa vieläkään, enkä myöskään kuinka sinä olet jaksanut kun olet vielä puolet pidempään saanut lastasi odottaa ja lähdet sairaalasta tyhjin käsin..kauheaa. Synnytykseni oli tuskallinen, mutta konkretisoi jotenkin vauvan poissa oloa. Siltikään en pystynyt synnytyksessä rentoutumaan, enkä keskittymään sen tekemiseen, vaan makasin kippurassa ja odotin. Viimein saatuani epiduraalin paikat aukeni ja luonto hoiti lapsen maailmaan.
sinulle ja miehellesi. En voi edes kuvitella miltä teistä tuntuu ja en tiedä miten surusta selviäisin.
Itse sain alkuraskauden keskenmenon (rv10) ja tuntui ensin etten selviä siitäkään mitenkään. Ja tällaiset tarinat saavat edelleen mielen todella herkäksi. En voi edes kuvitella tuskaasi. Meillä yksi vuoden ikäinen lapsi ennestään ja hänen kauttaan peilaan tällaisia kokemuksia. Keskenmeno oli meidän ensimmäinen ja toivottavasti viimeinen. Pelon sekaisin tuntein odotan mahdollista seuraavaa raskautumista.
En voi muuta sanoa kuin, että voimia kovasti. Todella surullista. Ei voi käsittää miksi tällaista pitää tapahtua.
Sama täällä rv 35, siitä on nyt jo viitisen vuotta aikaa. Synnytys käynnistettiin heti kun kohtukuolema oli todettu, sanoin etten pysty menemään kotiin odottelemaan.
Seuraavan viikon elin joko lääkepöllyssä sairaalassa tai epäuskoisessa transsitilassa kotona. Sitten alkoi hälvetä, itkin pari viikkoa ja menin töihin. Uusi työpaikka auttoi paljon, ei tarvinnut maata kotona parkumassa.
Kolmannesta kierrosta sen jälkeen olin taas raskaana. Kohtukuoleman syykin selvisi; veritulppataipumus. Sanottiin että oli silkkaa tuuria että se tappoi vain sikiön eikä minua myös. Kaksi seuraavaa raskautta onnistuivat hyvin verenohennuslääkityksellä, hirveä pelko oli kyllä koko ajan.
***
Meidän Sami enkelin kuolemasta on nyt puolitoista vuotta.Hän kuoli 38 1 viikolla vatsaani ja syntyi seuraavana päivänä. Tieto siitä, että lapsi ei tule selviämään tuli neljä viikkoa ennen hänen syntymäänsä. Kova paikka oli kantaa elävää lasta vatsassa, kun tiesin ettei hän tule koskaan elämään maan päällä.
Käyn hänen haudallaan joka viikko Samin pikkuveljien kanssa. Meille syntyi kaksospojat jotka nyt on 9,5kk:n ikäisiä.
Ei ole oikein, että pieni lapsi ei saa mahdollisuutta edes yrittää elämässä. En voinut uskoa, että niin kävi minulle ja minun lapselleni.
Nyt kuitenkin elämä taas hymyilee.
Silloin kun Sami lensi taivaaseen. Mietin, ettei Sami haluaisi minun kärsivän ja koitin olla rohkea ja sillä tavalla sain taas kiinni elämästä.
Nyt minulla on pieni enkeli tuolla taivaassa suojelemassa minua ja kaksosiamme. Ja tiedän että joku odottaa minua, kun minulle joskus aika käy.
Sinunkin enkelisi katselee kuinka äiti voi. Voi siis hyvin.