Miksen pysty nauttimaan mistään? Ei nukuta, ei tee mieli valvoa, väsyttää. En usko apuun, en jaksa vastata puhelimeen. En opiskele, en käy töissä. En jaksa etsiä töitä, olen yksinäinen. Tunnen olevani alipainoinen, en löydä mistään helpotusta. Mietin menneisyyttä, miksi muistan vain kaiken pahan? Mietin kuolemaa, mietin syntymää, mistä tämä kaikki alkoi? Miksi synnyin tänne, tänne missä en näe mitään hyvää? Miksen näe pahan taakse, missä on onnellisuus? Miksen osaa rakastaa, miksi olen syrjäytynyt?
Onko mitään hyötyä lääkäreistä tai mistään ammatillisesta, edes lähipiirin avusta ja tuesta? En usko pillereihin tai terapiaan, aivoni ovat väsyneet elämään. En ole asettanut mitään päämääriä elämälleni. Olen ujo, olen stressaantunut, elämä ei huvita. En maista elämää ja makuja enää samoin kuin pienenä, lapsuuden karkeissa, missään, näitä en voi enää kokea, olen menettänyt lapsuuteni. Muistan paljon asioita. On pahaa muistaa pahoja asioita menneisyydestä, myös hyvien asioiden kaivaminen on pahaa. Olisi aika jotenkin muuttua lapsuudesta, asettaa päämääriään aikuiselämälleen? Aikuiselämä, josta en osaa löytää kuin kiireellisyyttä, tylsyyttä, menetyksiä, kaikenlaista, jota en edes osaa sanoiksi pukea.
Osaanko muuttua, osaanko sopeutua olemaan ajattelematta elämää kokonaisuudessaan? Milloin voin muuttua tai tietäväni, että olen muuttunut? Osaanko saada helpotusta, milloin saisin hyvin nukutuksi, milloin näkisin merkityksellisiä unia? Milloin näkisin merkityksellisyyttä elämässäni? Mistä tiedän mitään, tietääkö kukaan muukaan? Miksi olemme täällä, miksi olemme missään, koskaan, elelemmekö vielä pitkään?
Elän maailmassa, jossa näen paljon pahuutta, on ikuista rauhattomuutta, sotaa, nälänhätää, köyhyyttä, kaikenlaista moraalista vääryyttä. Onko rakkaus hyvää? Mitä rakkaus on, jos ei itse ole koskaan rakastanut mitään? Onko rakkaus mahdollista, jos sitä ei ole koskaan ollutkaan? Miksen muista mitään hyvää, vai olenko edes koskaan kokenut elämässäni mitään, jonka voisin muistaa hyvänä?
Menetän ajankuluessa vain asioita. Asioita, joista en edes tiedä onko niillä ollut mitään merkitystä elämässä? Mikä on merkitys vanhemmillani, heillä, jotka ovat minut luoneet tänne monimerkityksellisen pahan ja hyvän väliseen elämän tielle? Vanhempani, jotka eivät enää kauan elä, muutaman vuosikymmenennen, ehkä pidempääkin. Mitä kun olen menettänyt heidät, olenko ylittänyt yksinäisyyden ylimmän portaan, olenko vielä hereillä? Uskonko tällaisten pohtimisen tuovan kokemusta elämästä vai lisäävän toivottomuutta tai epätietoutta asioista, jotka eivät koskaan pysy sulassa harmoniassa?
En pidä itseäni syypäänä tähän elämän tilanteeseen, johonkin, en ole aiheuttanut ilon katoamista, en ole kulkenut elämässäni vääriä polkuja, elämäni ei vain maistu siltä miltä sen pitäisi, ehkä, tai koskaan olla. On mielestäni vääristävää luulla onnellisuuteen, koska sellaista en ainakaan itse tule koskaan, edes unessani löytämään.
En tykkää ihmisistä, ihmisiä on nähnyt liikaa ja niitä on vaikea päästä pakoon. Joskus olisi hyvä päästä pakoon, jossa voisi rentoutua niin pitkään kuin haluaa. Pakoon perusaskareita, kuolen jossen nuku, kuolen jossen näe ihmisiä, kuolen jossen syö, kuolen joka tapauksessa, ehkä jopa ennenaikaisesti. Kuolema saa minut lepäämään, enkä tarvitse enää miettiä asioita, asioita, joille ei löydy loogista ratkaisua.
Onko mitään hyötyä lääkäreistä tai mistään ammatillisesta, edes lähipiirin avusta ja tuesta? En usko pillereihin tai terapiaan, aivoni ovat väsyneet elämään. En ole asettanut mitään päämääriä elämälleni. Olen ujo, olen stressaantunut, elämä ei huvita. En maista elämää ja makuja enää samoin kuin pienenä, lapsuuden karkeissa, missään, näitä en voi enää kokea, olen menettänyt lapsuuteni. Muistan paljon asioita. On pahaa muistaa pahoja asioita menneisyydestä, myös hyvien asioiden kaivaminen on pahaa. Olisi aika jotenkin muuttua lapsuudesta, asettaa päämääriään aikuiselämälleen? Aikuiselämä, josta en osaa löytää kuin kiireellisyyttä, tylsyyttä, menetyksiä, kaikenlaista, jota en edes osaa sanoiksi pukea.
Osaanko muuttua, osaanko sopeutua olemaan ajattelematta elämää kokonaisuudessaan? Milloin voin muuttua tai tietäväni, että olen muuttunut? Osaanko saada helpotusta, milloin saisin hyvin nukutuksi, milloin näkisin merkityksellisiä unia? Milloin näkisin merkityksellisyyttä elämässäni? Mistä tiedän mitään, tietääkö kukaan muukaan? Miksi olemme täällä, miksi olemme missään, koskaan, elelemmekö vielä pitkään?
Elän maailmassa, jossa näen paljon pahuutta, on ikuista rauhattomuutta, sotaa, nälänhätää, köyhyyttä, kaikenlaista moraalista vääryyttä. Onko rakkaus hyvää? Mitä rakkaus on, jos ei itse ole koskaan rakastanut mitään? Onko rakkaus mahdollista, jos sitä ei ole koskaan ollutkaan? Miksen muista mitään hyvää, vai olenko edes koskaan kokenut elämässäni mitään, jonka voisin muistaa hyvänä?
Menetän ajankuluessa vain asioita. Asioita, joista en edes tiedä onko niillä ollut mitään merkitystä elämässä? Mikä on merkitys vanhemmillani, heillä, jotka ovat minut luoneet tänne monimerkityksellisen pahan ja hyvän väliseen elämän tielle? Vanhempani, jotka eivät enää kauan elä, muutaman vuosikymmenennen, ehkä pidempääkin. Mitä kun olen menettänyt heidät, olenko ylittänyt yksinäisyyden ylimmän portaan, olenko vielä hereillä? Uskonko tällaisten pohtimisen tuovan kokemusta elämästä vai lisäävän toivottomuutta tai epätietoutta asioista, jotka eivät koskaan pysy sulassa harmoniassa?
En pidä itseäni syypäänä tähän elämän tilanteeseen, johonkin, en ole aiheuttanut ilon katoamista, en ole kulkenut elämässäni vääriä polkuja, elämäni ei vain maistu siltä miltä sen pitäisi, ehkä, tai koskaan olla. On mielestäni vääristävää luulla onnellisuuteen, koska sellaista en ainakaan itse tule koskaan, edes unessani löytämään.
En tykkää ihmisistä, ihmisiä on nähnyt liikaa ja niitä on vaikea päästä pakoon. Joskus olisi hyvä päästä pakoon, jossa voisi rentoutua niin pitkään kuin haluaa. Pakoon perusaskareita, kuolen jossen nuku, kuolen jossen näe ihmisiä, kuolen jossen syö, kuolen joka tapauksessa, ehkä jopa ennenaikaisesti. Kuolema saa minut lepäämään, enkä tarvitse enää miettiä asioita, asioita, joille ei löydy loogista ratkaisua.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Itsekkin masennuin vuosia sitten, oli samoja ajatuksia kuin sinulla, pitää lakata miettimästä ja murehtimasta. Maailmassa on todellakin niin paljon kaikkea vääryyttä että jokainen joka alkaa niitä miettiä ja ne ymmärtää niin varmasti VÄHINTÄÄN ahdistuu jos ei peräti masennu.
Toipumiseni alkoi siitä kun hyväksyin itseni ja lakkasin murehtimasta, lakkasin välittämästä! Välittämästä muista kun itsestäni.
Nyt kun katson aikaa vaikkapa pari vuotta tai vuodenkin taaksepäin huomaan kuinka vitun sekaisin olin silloin. Lääkkeitten popsimisen lopetin myös, ne vie helvettiin, näin ainakin minulla. Rauhoittavista saa hyvän ensiavun, mielialalääkkeisiin en koske enää ikinä!
En ole enkä elä kuten muut, mutta so what? Mitä se kenellekkään kuuluu? Rahaa ei ole paljon mutta olenpahan vapaa tekemään mitä tahdon. Äskenkin tulin pitkältä lenkiltä, nautin suunnattomasti pikku pakkasesta ja lumisateesta. Maailmasta löytyy kyllä hienojakin asioita kun vaan niitä alkaa masennukseltaan nähdä.
Tiedän että syvimmässä masiksessa ei pääse kertakaikkiaan liikkeelle, se kuitenkin auttaa jos kykenee lähtemään. Liikunta on ainakin minulle kantava voima ja sen avulla löytää luonnosta ja maailmasta paljon hyvää. Ja kun alkaa löytää niitä hyviä asioita niin pahat katoavat sitä mukaa, ihminen alkaa parantua.
Parantuminen ei tapahdu nopeasti, itselläni se on ollut vuosien mittaan tapahtunutta, pikkuhiljaa. Nykyään osaan tunnistaa itsestäni merkkejä milloin meinaan alkaa masentua, silloin pakotan itseni johonkin toimintaan.
Tsemppiä sulle ja koita löytää elämästä jotain hyvääkin. Tiedän että on helppo sanoa, mutta enpä kyllä muutakaan voi tehdä hyväksesi.