Elämä tuntuu karkaavan käsistä, kaikki menee pieleen, olen parikymppinen nuori nainen ja elämä edessä mutta tuntuu että ei tästä tule mitään... Olen aina ollut ujo, mutta nykyään tunnen olevani suorastaan sosiaalikammoinen, kaikki kaupassa käynnit ja vaikka pelkkä bussilla matkustaminen on alkanut ahdistaa.
Minulla ei ole kavereita, muita kuin serkkuni, ala-asteella ja yläasteen alussa mulla oli vielä kavereita, sitten jossain vaiheessa kaikki vain erkani musta ja nykyään olen aivan erakko, tunnen olevani todella yksinäinen. Se masentaa mua kamalasti, toiset ikäiseni viettävät kaiken vapaa-aikansa kavereittensa kanssa, minä olen aina yksin..
Koulut ovat jääneet kesken, koska opiskelusta ei tuntunut tulevan mitään kun jännitin hulluna esiintymisiä ym. Nyt haaveenani olisi aloittaa iltaopiskelu mutta en vain uskallaudu hakemaan mihinkään, pelkään uusia ihmisiä ja uusia tilanteita niin paljon että en vain uskalla ottaa härkää sarvista ja vihdoinkin hakeutua koulutukseen.
Olen töissä tällähetkellä osa-aikaisena työntekijänä, pidän jo sitä saavutuksena että edes töitä olen saanut, mutta työkin stressaa ihan kamalasti ja ei mene päivääkään etten ajattelisi ettei minusta ole tähän, ja että tahdon lopettaa. Lisäksi en pääse edes mukaan "työporukkaan", kun juttu ei vaan lennä mulla niinkuin muilla, sosiaalisimmilla.
Tunnen itseni ihan erilaiseksi kuin muut, en sovi joukkoon, olen kaikin tavoin vääränlainen..
Nykyään mulle on alkanut tulla myös univaikeuksia, saatan olla todella väsynyt mennessäni nukkumaan, sitten yhtäkkiä alan pohtimaan sitä kuinka pilalla elämäni on, sitä kuinka olen parikymppinen enkä ole saanut aikaan elämässäni mitään, ei ole ystäviä, ei koulutusta (pelkkä peruskoulu takana), en uskalla tehdä mitään normaalien ihmisten asioita kuten vaikkapa käymään autokoulua, stressaan suunnattomasti kaikesta, ihan pienimmistäkin asioista. Kun alan miettiä kaikkea tätä, tulee todella ahdistava olo, olen levoton, pyöriskelen itkua tuhertaen sängyssä ja lopulta nukahdan vasta aamutuimaan.
En ole ikinä oikein perehtynyt mihinkään avun hakemiseen, mihin mun pitäisi mennä jos haluan apua? Jatkuvasti lehdissä kirjoitellaan huonosta mielenterveyshoidon saamisesta maassamme, kuinka esimerkiksi terapiaan ei pääse ellei ole vakavia psyykkisiä ongelmia, tai korkeintaan pitkän jonottamisen jälkeen vasta, onko siis edes mahdollista saada apua? Pelkään miten minuun suhtaudutaan, vaikea edes uskoa että ikinä edes uskaltautuisin hakemaan apua, mutta toisaalta en vaan voi elää näinkään jatkuvasti..
Onkohan mun edes mahdollista koskaan saada elämääni normaaliksi, saada ystäviä, päästä opiskelemaan, jne.. Onko mahdollista että tällainen elämässään mokannut voisi muka edes saada kaiken taas normaaliksi? Masentavaa, koska itse olen varma että ei sellainen onnistu..
Minulla ei ole kavereita, muita kuin serkkuni, ala-asteella ja yläasteen alussa mulla oli vielä kavereita, sitten jossain vaiheessa kaikki vain erkani musta ja nykyään olen aivan erakko, tunnen olevani todella yksinäinen. Se masentaa mua kamalasti, toiset ikäiseni viettävät kaiken vapaa-aikansa kavereittensa kanssa, minä olen aina yksin..
Koulut ovat jääneet kesken, koska opiskelusta ei tuntunut tulevan mitään kun jännitin hulluna esiintymisiä ym. Nyt haaveenani olisi aloittaa iltaopiskelu mutta en vain uskallaudu hakemaan mihinkään, pelkään uusia ihmisiä ja uusia tilanteita niin paljon että en vain uskalla ottaa härkää sarvista ja vihdoinkin hakeutua koulutukseen.
Olen töissä tällähetkellä osa-aikaisena työntekijänä, pidän jo sitä saavutuksena että edes töitä olen saanut, mutta työkin stressaa ihan kamalasti ja ei mene päivääkään etten ajattelisi ettei minusta ole tähän, ja että tahdon lopettaa. Lisäksi en pääse edes mukaan "työporukkaan", kun juttu ei vaan lennä mulla niinkuin muilla, sosiaalisimmilla.
Tunnen itseni ihan erilaiseksi kuin muut, en sovi joukkoon, olen kaikin tavoin vääränlainen..
Nykyään mulle on alkanut tulla myös univaikeuksia, saatan olla todella väsynyt mennessäni nukkumaan, sitten yhtäkkiä alan pohtimaan sitä kuinka pilalla elämäni on, sitä kuinka olen parikymppinen enkä ole saanut aikaan elämässäni mitään, ei ole ystäviä, ei koulutusta (pelkkä peruskoulu takana), en uskalla tehdä mitään normaalien ihmisten asioita kuten vaikkapa käymään autokoulua, stressaan suunnattomasti kaikesta, ihan pienimmistäkin asioista. Kun alan miettiä kaikkea tätä, tulee todella ahdistava olo, olen levoton, pyöriskelen itkua tuhertaen sängyssä ja lopulta nukahdan vasta aamutuimaan.
En ole ikinä oikein perehtynyt mihinkään avun hakemiseen, mihin mun pitäisi mennä jos haluan apua? Jatkuvasti lehdissä kirjoitellaan huonosta mielenterveyshoidon saamisesta maassamme, kuinka esimerkiksi terapiaan ei pääse ellei ole vakavia psyykkisiä ongelmia, tai korkeintaan pitkän jonottamisen jälkeen vasta, onko siis edes mahdollista saada apua? Pelkään miten minuun suhtaudutaan, vaikea edes uskoa että ikinä edes uskaltautuisin hakemaan apua, mutta toisaalta en vaan voi elää näinkään jatkuvasti..
Onkohan mun edes mahdollista koskaan saada elämääni normaaliksi, saada ystäviä, päästä opiskelemaan, jne.. Onko mahdollista että tällainen elämässään mokannut voisi muka edes saada kaiken taas normaaliksi? Masentavaa, koska itse olen varma että ei sellainen onnistu..
Vastaukset 12
Vanhimmat
saada, että pääsisit alkuun. Toiseksi, maailmassa lienee jotain kiinnostavia asioita, joita haluat tehdä. Tee jotain mikä tuntuu kiinnostavalta. Et kai ole aina itseäsi miettimässä? Parikymppiselle löytyy seuraa tanssipaikoista tai muista kokoontumispaikoista.
Niinhän se taitaa olla että lääkitys voisi olla tarpeen, mutta kuten sanottu, ongelmani on lääkärille hakeutuminen tämän ongelman takia..
Maailmassa on varmasti miljoona minua kiinnostavaa asiaa, mutta kuten sanottu, koen ne täytenä mahdottomuutena, huolimatta siitä kuinka paljon tahansa kiinnostaa.
"Et kai ole aina itseäsi miettimässä?"
Mm, kuka niin on sanonut? En mieti itseäni, jos pelko iskee päälle niin se ei mene ohi sillä että rupean miettimään naapurin Pekkaa. Harmillista mutta totta. En koe itsekkyytenä(?) sitä että kärsin sosiaalisten tilanteiden pelosta, pitäisikö minun? Tai mitä oikeastaan tarkoitit tällä kysymyksellä?
"Parikymppiselle löytyy seuraa tanssipaikoista tai muista kokoontumispaikoista. "
Sosiaalikammoinen yksin tanssipaikalle? Mm.. anteeksi mutta se on oikeastaan viimeinen asia maailmassa mitä tekisin/uskaltaisin tehdä...
Tiedän, että yrität sanoa että minun pitäisi ottaa itseäni ahterista kiinni, mutta helpommin sanottu kuin tehty, voi kuinka maksaisinkaan mitä vaan että voisin tuosta noin vaan tehdä noin, yritetty on, erittäin kehnoin tuloksin.
"Nykyään mulle on alkanut tulla myös univaikeuksia, saatan olla todella väsynyt mennessäni nukkumaan, sitten yhtäkkiä alan pohtimaan sitä kuinka pilalla elämäni on, sitä kuinka olen parikymppinen enkä ole saanut aikaan elämässäni mitään, ei ole ystäviä, ei koulutusta (pelkkä peruskoulu takana), en uskalla tehdä mitään normaalien ihmisten asioita kuten vaikkapa käymään autokoulua, stressaan suunnattomasti kaikesta, ihan pienimmistäkin asioista"
Tuo voisi olla minun kirjoittamani. Onneksi tilanteesi kokonaisuudessaan ei kuulosta niin pahalta kuin omani on, kun pystyt käymään töissä, vaikka vaikeaa se onkin.
Itse olen täysi-ikäinen, eikä minulla ole yhtäkään ystävää. Ei edes nettikavereita. Erakko olen siis minäkin. Tarve saada kavereita on ylitsepääsemätön, mutta tapaukseni on suhteellisen vaikea.
En pysty menemään YHTIKÄS MINNEKKÄÄN, en edes kauppaan. Olen lukittuna sisälle 24/7. Kaikki asiani mitkä vaativat ovesta ulos astumista täytyy hoitaa puolestani. Jopa netin keskustelupalstoille kirjoittaminen ahdistaa.
Psykiatrilla on käyty kaksi vuotta, lääkkeitä on kokeiltu monia, eikä mitään tuloksia. Psykiatrille menen aamutuimaan bussilla perheenjäsenen kanssa, yksin en ikinä voisi. Ei varmaan tarvitse mainita kuinka raskaita kyseiset reissut ovat.
Olen sairaslomalla, koska en pysty menemään opiskelemaan vaikka palavasti haluaisin.
Vaikka itse en ole löytäny parannusta, kannustan sinua silti hakemaan apua, sillä loppujen lopuksi psykiatrille meno auttaa selvästi suurinta osaa. Varmasti sinuakin se tulee auttamaan. Mitä tulee tähän kohtaan tekstistäsi: "Pelkään miten minuun suhtaudutaan, vaikea edes uskoa että ikinä edes uskaltautuisin hakemaan apua, mutta toisaalta en vaan voi elää näinkään jatkuvasti.. "
Itselläni oli täysin samat pelot ennen avun hakemista, mutta pakkohan se oli. Oma psykiatrini otti tapaukseni hyvin vastaan, vaikka toisin luulin. Pelko pois siis, hyvin sinuunkin tullaan suhtautumaan.
Voimia.
vastauksesta, surullista että sinun tilanteesi on noinkin paha, minun pitäisi olla kiitollinen että pystyn edes jotenkin joihinkin normaaleihin asioihin.
Puhuit että sulla on myös palava tarve saada ystäviä, opiskella, ynnä muuta, mulla on aivan sama, kadehdin ihmisiä joilla on edes pieni ystäväpiiri, tai edes yksi tosiystävä, joka ei olisi vain perheenjäsen. Miten paljon sitä olisikaan saanut aikaan ilman näitä pelkoja ja estoja.. Minut ilmeisesti nähdään vain erakkona, joka haluaakin olla yksin, kun et uskallaudu puhumaan kenellekään, eikä sitten kukaan viitsi vaivautua minullekaan puhumaan, tuntuu ihan mahdottomuudelta saada solmittua edes pintapuolinen kaverisuhde kenenkään kanssa..
Kun koulut jää kesken, niin sitä ikäänkuin tippuu lopullisesti siitä jostain viimesimmästä sosiaalisesta elämästä mitä enää oli, ja sen jälkeen on vaikea tarttua enää mihinkään kiinni, opiskeluun, työelämään, jne.
Mistä sinä hait apua ongelmaasi, mitä kautta pääsit psykiatrille? Hienoa että olet hakenut, ainakin siinä suhteessa olet rohkeampi kuin minä!
Pakkohan sitä oli rahaa jostain saada, ja ongelma oli niin paha, että pakko se oli tehdä. Läheiseni varasi ajan ja yhdessä mentiin. Kyseessä on tietenkin yksityinen joka maksaa maltaita, mutta ei sitä tässä kunnossa yleiselle mennä. Lisäksi psykiatrini on eri paikkakunnalla, joka helpottaa asiaa. Ei vahingossakaan törmää tuttuihin naamoihin...
Vaikuttaa hyvin samanlaisilta sun haaveet kuin omani. Olisi mukava jutella kanssasi enemmänkin, mutta ei näissä avoimissa keskustelupalstoissa oikein voi. Tai ainakin itselleni tulee hyvin vainoharhainen olo.
Tuntuisi, että meille sos.peloista kärsiville pitäisi olla järjestettynä ns. oma väylä, että yhteiskunnassa voisi edetä elämässään. Opinnot ja työ, jotka ovat juuri keino edetä, ovat niitä vaikeimpia asioita sosiaaliselle foobikolle. Olisiko se muka niin hullua, jos esimerkiksi olisi erityiset luennot niille, jotka ahdistuvat luokkatiloissa? Sellainen, joka ei tiedä mitä sosiaalinen fobia on, ei osaa ottaa sitä kovinkaan vakavasti.
Yksityinen kuulostaa munkin mielestä turvallisimmalta, kumpa vaan saisin otettua härkää sarvista, hienoa että sulla on joku läheinen joka on auttanut sua avun hakemisessa, harmi ettei mun läheiset tunnu ymmärtävän tällaisia ongelmia :/.
Mielelläni juttelen enemmän, vaikka sähköpostitse? Olisi kiva tosiaan jakaa ajatuksia samasta kärsivän kanssa. Omani on [email protected] .
Siis uskaltauduit antamaan sähköposti osoitteesi toiselle Ihmiselle! Uskon että vertaistuki toimii parhaiten. Toivottavasti ystävystytte ja saatte tukea toisistanne, se olisi niin ihanaa :D
Minulla oli tilanne hyvin pitkälle samanlainen, kun olin ikäisesi, nyt kuusi vuotta myöhemmin olen päässyt jotenkin jaloilleni.
Sos.tilanteiden pelkoni on kuitenkin edelleen piikkinä lihassa ja en kyllä jaksa uskoa, että siitä kokonaan eroon pääsisin. On se kuitenkin hieman paremmassa hallinnassa, kuin ennen. Lääkkeitä en enää käytä, muita kuin sellaisia, joita otan tarvittaessa. Synteettisiä lääkkeitä parempia ovat ahkera liikunta ja tiettyjen stimulanttien käyttö, minun tapauksessa kahvikin on sellainen.
Se on kylmä fakta, että jos fobia on pahanlaatuinen, se jollain tavalla estää, tai ainakin hidastaa elämässä edistymistä. Vaihtoehtoja opiskeluiden ja töiden suhteen on karsittava. Itse aloitin yliopisto-opintoni verkko-opiskeluna ja se onkin mainio opiskelumuoto, mutta jossain vaiheessahan sitä on kammettauduttava luennoillekin, kun opintoja jatkaa ja se on tuottanut niin kovia vaikeuksia, etten usko selviytyväni opintojani loppuun asti.
Joka tapauksessa olen aina tenttinyt mahdollisimman paljon ja yrittänyt välttää vaikeimpia tilanteita. Joskus kuitenkin saatan yllättää itseni, että suht. vaikeakin tilanne meni läpi ilman kommervenkkeja, toisinaan taas pienikin juttu voi aiheuttaa hirveän ahdistuksen. Ei sitä itseään kuitenkaan enää ota yhtä vakavasti kuin ennen, joten se omalta osaltaan hieman auttaa.
Töistä luonnollisesti karsii ne, joissa joutuisi olemaan paljon ihmisten kanssa tekemisissä. Sitten kun löytää jonkun työn, siitä pitää mielellään kiinni, kun ei tiedä milloin löytäise seuraavan sopivan.
Kyllä minä ihan kohtuullisesti olen pärjännyt, vaikka on pitänytkin kieroteitä kulkea. Se on yksilökohtainen juttu, voihan olla, että parin vuoden päästä olet täysin "tervehtynyt".
määrä kirjoitusvirheitä :) Luin tekstini näin jälkikäteen läpi... Sehän varmasti tuli selväksi, että tarkoitin stimulanttien välttämistä. Lääkkeistä sen verran, että minulle ne eivät sopineet ja se ei tarkoita etteivätkö ne sopisi jollekin toiselle.
Terapia estää ainakin masentumista, kun saa purkaa ajatuksiaan jollekin.
kiitos sinullekin mie>>, tuo ideasi sosiaalikammoisille erikseen järjestettävistä luennoista ym. oli kympin idea, en ymmärrä miksei kukaan keksi järjestää tuollaista! Se estäisi meidänkaltaisiamme syrjäytymästä, koska totta on kuten sanoit, että sosiaaliset pelot hidastavat huomattavasti elämässä edistymistä, kun opiskelu ja työ takkuaa.
Lohduttavaa kuulla että ajan kanssa sinulla on alkanut mennä hieman paremmin asian kanssa, antaa toivoa minullekin.
Varmasti haen jossain vaiheessa apua, se on tämänhetkinen tavoite, kumpa vaan uskaltaisin jo!